Osa 49- En kykene osa 1

No niin, osa sitten tulikin päivää ennen kun sain kaiken muun tältä päivään pulkkaan..
Kuten otsikosta huomaa tämä osa tulee tosiaan kahteen osaan ja tässä se ensimmäinen. Pidemmittä puheitta, lukuiloa!

Kuvia 35

 Myöhässä! Miten saatoinkaan nukkua pommiin?!

En koskaan ole nukkunut pommiin! No kai se on kerta ensimmäinen kaikessa. Tämä ei vain saanut toistua!

 Edellisestä juoksusta olikin jo aikaa ja kiirehtiminen tunnille alkoi tuntua kyljissäni pistävänä kipuna. Tuntui ettei henki kulkenut ja se mitä sain hengitettyä, tuntui raskaalta.

Juoksuni kulki Brian kertoman Anthax hiukkaskiihdyttimen ohi enkä voinut sille mitään että silmiini osui perin kummallinen näky.

 Pysähdyin hetkeksi katsomaan näkyä ihmeissäni. Miten en ollut aiemmin huomannut sitä?

Koneesta ryöppysi jotain, violettia usvaa?

Kohautin olkia, ehkä jokin koe oli mennyt pieleen.

 En uskonut tuuriani, en ollut ainoa joka oli myöhässä sen päivän ensimmäisiltä tunneilta! Kävelin muiden luokse jossa kaikki katsoivat toisiaan hengästyneinä.

   ”Myöhässä? Ollaan mekin luokka, proffa tappaa meidät!”

Nauru tarttui kaikkiin, kaikkiin paitsi minuun. Tunsin sisälläni ahdistusta, mahdoinko enää ikinä nauraa millekään?

    ”Seuraava tunti vietämme pihalla luonnostellen piirroksia, joten jokainen ulos.”

Menimme tiedeväen puolella olevalle puistoalueelle joka kuinkas ollakaan sijaitsi kiihdyttimen vieressä.

Alas istuuduttuani huomasin että usva ympäröi meitä vaikkakin hyvin huomaamattomasti. Olikohan se turvallista? Pitäisi kysyä Brialta.

 En mennyt tyypilliseen tapaani omaan huoneeseen sillä sähköt oli Reaganin takia katkaistu yläkerran kerroksista, tämä oli saanut varsinaisen tulvan aikaan suihkutiloissa ja turvallisuuden takia kaikki muut paitsi alakerran lukuhuone oli sähköttä, jopa keittiö.

Menin tietokoneelle ja valitsin Smatkin, sillä tiesin että Brialla oli aina se päällä töissä. Siis mikäli oli koneellaan.

   "No mutta! Kukas se siellä töllistelee?”

   ”Onko paha paikka?”

 Kerroin Brialle mitä olin nähnyt ja mitä olin kuullut tiedeihmisiltä jotka olivat olleet koneen äärellä.

   ”Ne siis ei saa sitä sammumaan? Ei kuulosta hyvältä, Halley- en tiedä mitä usva on ja mitä se aiheuttaa, pysy poissa sieltä!”

   ”Miten?! Sanomalla proffalle että en suostu menemään kursseille koska sisko kielsi menemästä kiihdyttimen ja sen usvan lähelle? En voi, reputan kurssit ja olen täällä vain sen takia että-”

Sanani jäi kurkkuun, huomasin Brian huokaisevan toisessa päässä samalla kun nousi mennäkseen hiljentämään jonkin oudon laitteen takanaan.

   ”Tiedän että pyydän paljon, mutta voitko tehdä edes sen että välttelet sitä? En oikeasti tiedä mitä se usva on ja mitä se tekee. Olen saanut salaa siitä näytteen eräältä ihmiseltä mutta en oikeasti tiedä mitä se on. Epäilykseni on että se liittyy yliluonnollisiin asioihin mutta en ole varma, tiede ei tue näetkös paranormaaleja juttuja joten en tiedä. Huoh- pitää jatkaa hommia, voitko luvata että välttelet sitä?”

   ”Yritän parhaani.”

**

 Aivan kuin ei olisi muutenkin rasittavaa olla yliopistossa, jossa koko ajan Nathan pyöri mielessäni ja miten asiat voisi olla niin, sitten piti vielä yrittää vältellä jotain mikä selvästi ei haitannut muita!

Bria ylireagoi, sen täytyi olla niin..

Kävelin sinä päivänä kahvilan ohitse ja mieleeni tuli ne kerrat kun kävin sieltä hakemassa laventeliteetä, ehkä heillä olisi jotain sydänsuruihin?

    ”Tervetuloa Cafe Somiaciin, kuinka voin palvella?”

Katsoin ympärilleni, kahvilassa oli jonkin verran ihmisiä, mutta ei niin paljoa etteikö sinne voisi jää-

 Ajatukseni seisahtui, sydän pysähtyi ja vatsassani pyörähti kaikki ympäri! Nathan?

 Räpytin silmiäni kerran, kaksi ja kolme. Todella nopeaan, olinko nähnyt hänet vai en? Oliko tämä ollut siinä?

    ”Tuo ikkuna paikka! Oliko siinä äsken joku?!”

Kahvilan barista katsoi minua hölmistyneenä.

   ”Ikkuna paikalla? Ei, ei ole ollut koko päivänä? Oletteko kunnossa neiti?”

   ”Minä- minä-”

 Vilkaisin sivusilmällä paikkaa joka ammotti tyhjyyttään, olinko kuvitellut kaiken? Oliko sydänsuruni ja Nathanin kaipuuni saanut minut kuvittelemaan tämän siihen?

   ”Saisiko teille olla jokin rauhoittava tee? Vaikutatte hieman järkyttyneen oloiselta.”

 Katsoin baristaa uudemman kerran, tämä oli todella ystävällinen. Ehkä se tee ei olisi pahitteeksi, olin todella varma että näin Nathanin mutta.. äiti, isä ja Will olivat nähneet ruumiin, joten eihän se voinut olla? eihän?

   ”K-kiitos, tee maistuisi kyllä”

 Baristan ojentaessa teetäni, tämän katse oli siellä missä en tahtonut sen olevan. Ikkuna paikalla, tai niin ainakin oletin. Se tästä vielä puuttuikin että minut leimataan hulluksi!

Käänsin katseeni vielä viimeisen kerran ikkunapaikalle kun tajusin mitä barista katsoi oikeasti.

 Vaikka olin vain kuullut näistä puhuttavan, tiesin heti mikä tämä oli!

Katse oli vakava ja suoraan minuun kohdistettuna. Nielaisin omaan korvaan kuuluvasti ja huomasin kuinka käteni jossa teemuki oli tärisi hieman. Onneksi olin ottanut juoman mukaan sittenkin! 

Käännyin rauhallisesti ja suunnistin kulkuni toista reittiä ulos. Onnekseni tämä olento jäi kahvilaan eikä seurannut perässä. Miten oli mahdollista että vampyyrien annettiin kulkea yliopistolla niin avoimesti?! Eikö muut tajunneet mikä tämä oli?!

**

 Onnekseni vampyyrin näkeminen osoittautui kertaluontoiseksi sillä en nähnyt tätä enää sen jälkeen. Kurssini alkoi muuttua jälleen intensiiviseksi enkä tiennyt miten saisin maalauksissani enää sitä samaa tunnetta kun sydän ei ollut siinä mukana täysin. Toki nautin vieläkin maalata mutta en saanut sitä samaa tasoa tuotettua ja sen näki professorinikin.

    ”..Koska osan kurssilaisten taitotaso on edelliseen vuoteen verrattuna alentunut, menemme tänään pihalle maalaamaan. Kyllä! Marinat pois ja maalausvehkeet kantoon! Teoria oli tässä.”

Tunsin kuinka osan kurssilaisten katseet noustessa kääntyi minuun, sillä nämä olivat nähneet tasoni sillä hetkellä.

 Valitettavasti se tarkoitti että me menimme kiihdyttimen äärelle. Nämä eivät vieläkään olleet saaneet sitä sammumaan.

   ”Yritä sel-dos-conia ja sitten pol-difrattoria, vedä, samperi! Sammuta tietokone!”

   ”Professori, eikä olisi parempi soittaa Quin-”

   ”Emme soita kenellekään! ME saamme sen sammumaan itsekin! Johan nyt on!”

 Oloni oli hyvin outo, oltuani neljä tuntia maalaamassa pihalla. Professori oli sanonut sen johtuvan kipakasta syys ilmasta mutta itse en ollut enää niinkään varma. Pitäisi soittaa varmaan Brialle uudestaan.

Yöh! Miten joku pystyi elämään näin!

Ajatuksissani en tajunnut että avasin väärän kaapin!

 Mädät ruoat saatuani pois kaapeista, pääsin valmistamaan ruokaa. Vuoroni oli olla keittiössä, se ei sinänsä haitannut ollenkaan sillä olin huomannut pitäväni ruoanlaitosta.

 Ajatuksissani hyräilin kappaletta joka sai minut aina rauhoittumaan. Nathanin kappaletta. Tämän säveltämä kappale sai minut aina-

Olin pudottaa kulhon.

    ”Mikä sinulle tuli?”

   ”Maria! O-oliko tässä..”

   ”Oliko mikä? Oletko kunnossa? Olet vaalea kuin lakana, aivan kuin oisit nähnyt aaveen.”

   ”A-aave?”

 Talvi tuli, ja siitä huolimatta proffa laittoi meidät pihalle tekemään. Kuulemma aito taiteilija ei välittänyt mikä ilma ulkona oli. Niin kuin tämän pitäisi istua ohuen patjan päällä viiden asteen pakkasella!

En ollut nähnyt Nathanin kuvajaista sen jälkeen kun Maria oli nähnyt minun kalpenevan. En tiedä mistä se tuli mutta kun sana aave oli tullut Marian suusta olin ottanut isään yhteyttä ja kysynyt tältä asiasta. Tämän mielestä se ei ollut mahdollista sillä Nathan tuhkattiin.

Tästä syystä tunsin samalla helpotusta että samalla surua, sillä tuntui että tämän poissaolo oli sen takia niin lopullista.

En tiennyt olinko sitä osittain toivonut että näkisin tämän vielä kerran mutta toisaalta, nyt tiesin varmasti että tämä oli päässyt lopulliseen lepoonsa.

 Ainoa jäljelle jäänyt kysymys oli, että miksi näin tätä? Olinko tulossa hulluksi? Oliko kiihdyttimellä vaikutuksensa ihmismieleen?

En osannut vastata niihin mutta sen tiesin että en voisi nähdä häntä enää, sillä Maria oli jo levittänyt sanaa minun keittiö hetkestä.

 Kuunnellen kiihdyttimen luona olevia professoreita, nämä eivät nimittäin enää päästäneet opiskelijoita alueelle. Nostin katseeni taivaalle. Päivän ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat laskeutumaan alas hitaasti muodostaen pian eteenpäin näkemättömän sankan lumivaipan.

 Tiesin että minun tulisi nousta pian mutta en voinut sille mitään että tahdoin piirtää Brialle vielä loppuun tämän pyytämän kuvan kiihdyttimestä. Tämä oli edellisellä kerralla kertonut että kuva siitä saisi tämän näkemään paremmin mitä siinä oli toisin kuin silloin kun hän oli koetta alkanut tekemään. Kuvaa en pystynyt ottamaan, sillä paikkaa vartioitiin ympäri vuorokauden joten ainoa tapa oli se, että piirsin sen hänelle.

 Tunsin vilun väreet pitkin kehoa kun saavuin lopulta sisälle asuntolaan. Nenä tuntui turralta ja sormet kohmeiselta. Onneksi ei ollut enää minun keittiö vuoro joten pääsin saman tien ruokapöytään. Tosin ainoa joka oli erilaista oli se ettei kukaan istunut minun viereeni. Toisaalta, en edes halunnut. Kaipa nämä olivat huomanneet sen muutoksen joka minussa oli tapahtunut sen jälkeen kun Nathan kuoli.

    ”Saanko tulla istumaan tähän?”

Käännyin katsomaan asuntolan uutta asukasta hiukan yllättyneenä.

   ”Vapaa maa.”

 Jatkoin syömistä, samalla kun kuulin että tuoli vieressäni vedettiin pois pöydän alta. Olisipa muut asuntolan asukkaat kertoneet vältellä minua, juuri sillä hetkellä, kylmissään, juttelu ei tuntunut siltä mitä haluaisin tehdä.

    ”Aika kirpeä ilma ulkona vai mitä? Olen muuten Steffie, lyhenne Stepheniestä mutta kaikki kutsuvat minua Steffieksi. Oletko sinä Halley? Kaikki muut olenkin tavannut paitsi sinut ja jotain toista, taisi olla nimeltään Clara.”

Kuuntelin hiljaisena toisen yksin puhelua samalla ajatellen sitä rauhaisaa hiljaisuutta mikä oli ollut hetkeä aiemmin.

    ”Tuntuu että kaikki täällä on niin uutta, toivon että saan paljon kavereita jotta kotiutuminen olisi helpompaa. Jouduin jättämään poikaystäväni kotiin kun tämä ei vielä päässyt tänne, ajatella että yhden pisteen päähän! On se vain prutaalia.. Onko sinulla poikaystävää?”

Silmäni kostuivat väkisin, eihän tämä pahaa tarkoittanut mutta..

Nousin samalla sanoen.

   ”Ei kuulu sinulle.”

 En katsonut taakseni vaikka tiesin että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Mutta en jaksanut.

Juuri sillä hetkellä tuntui että kaikki voimat vietiin minusta ja ennen kuin olin edes kerinyt painaa päätäni tyynyyn tunsin kuinka minut vedettiin hyvin outoon ja hämmentävään uneen.

 Oli iltapimeä, kaikkialla oli valkoista. En ollut aiemmin nähnyt paikkaa mutta tiesin että se oli kampuksen alueella.
Otin askeleen, kuinka oudolta se tuntui paljain jaloin.
Minulla ei ollut kylmä vaikka olin niin vähissä vaatteissa.

Tuntui hämmentävältä edetä eteenpäin, tuntui kuinka joku katsoisi kauempaa.

Näin kauempaa liikettä, oliko se? Se oli!

Lähdin juoksemaan, kiihdyttäen vauhtiani lujemmaksi ja lujemmaksi, minun täytyisi saavuttaa määränpääni!

Tähän jätämme tällä kertaa, tiedän että olen ilkeä kun jätän tuohon mutta pakko. Näette ensi osassa..

Huoli pois, jatkamme unesta joten saatte selville minne Halley rukka oli juoksemassa, niin vähissä vaatteissa.

Kommentit tervetulleita <3