Charlotte saapui paikalle kaksikon yhteisen lempeily hetken aikana ja päätyi lopulta Tyler luokse..
Tästä siis jatkamme.
Lukuiloa!
”Taisit nauttia näkemästäs? En tajua miks mun piti näihin rytkyihin ahtautua, en ole koskenutkaan tuohon lipastoon koko tämän aikana.”
”Ja sen
kyllä jo näkikin. Jos halusit saada elämäsi takaisin Trixien kanssa, sinun
täytyy näyttää edustavalta.”
Tylerin
huulille alkoi muodostua päättäväinen mutta koston himoinen ilme. Tämä tiesi
tarkalleen mitä tekisi niin että satuttaisi kaksikkoa kaikkein parhaiten.
”Sen kun
painat tuosta paneelista seinässä ja alat painumaan asunnosta, et halua olla
täällä sillä hetkellä kun menen ylös. Kun tulen ulos talosta, voit tehdä oman
osasi.”
Miten niin
hyvältä tuntuva asia voisi mitenkään olla väärin? En nähnyt asiaa niin, mutta
silti Trixie antoi Charloten sanat vaikuttaa itseensä todella voimakkaasti.
”Kuulostaa
paljon paremmalta. Et voi antaa ihmisten sanojen vaikuttaa itseeni noin.
Tulehan tänne.”
”Aivan kuten
arvelin, tiesin aistineeni oikein!”
”T-tyler!?”
Yrittäessäni
muuttaa meidän näkymättömäksi en kyennyt siihen. Elämäni ensimmäisen kerran en
pystynyt muuttamaan edes itseäni näkymättömäksi, jouduin kohtaamaan veljeni
kasvotusten.
”Hmm,
näköjään luonto äiti on päättänyt suuttua meihin niin että emme voi toistemme
läsnä ollessa käyttää voimiamme veliseni.”
”Trix, Trix,
Trix- tso tso, miten tuhma oletkaan ollut..”
”M-minä,
m-minä-”
”Sen kun
vain hyökkäät minuun mutta jätät Trixien rauhaan!”
”Eihän minun
tarvitse hyökätä, sanoinhan kostavani ja nyt näet miten. Alahan tulla Trix.”
”Jared!”
Katsoin
hämmentyneenä tapahtumaa samalla puristaen tämän käden omaani.
Trixien
kasvoilla oli suoranainen pakokauhu kun tämä katsoi minuun.
”Miksi teet
tämän!?”
”Etkö
vieläkään käsitä? Trix on minun, ja vain minun. Minä sanelen mitä tämä saa ja
mitä tämä ei saa tehdä. Miten sinä sen nuorena puitkaan? Niin, hän on minun
nukkeni. Sen kun etsit itsellesi oman, minun et saa. Minähän sanoin sinulle,
tämä ei jää tähän. Juuri kun luulit asioiden menevän hyvin, juuri kun luulit
saaneesi sen mitä halusit. Vien sen sinulta. Ja mitä tulee poikaan niin älä
pelkää, tulen pitämään huolen siitä että et näe häntä ikinä. Trix, nyt mennään.
Aika hakea poika sossuilta, turhaan näytät noin yllättyneeltä veli, näin Trixin
unessa päivän jolloin poika on tulossa tänne.”
”Tajuatko
mitä olet juuri mennyt tekemään?”
Ainoa jonka
sain suustani, viha jota koin juuri sillä hetkellä, se kaikki kuului tuossa
yhdessä pienessä lauseessa jonka sihahdin naisen kasvoille.
”Sinun
täytyi? sinun täytyi?! Ainoa joka sinun täytyy tehdä on kuolla! Muut ovat
ihmisen oman harkinnan varassa! Sinulla ei ollut mitään oikeutta! Sinulla ei
ollut mitään syytä päästää häntä!”
”Olen
raskaana Jared!”
Charloten
sanat olivat kuin isku vasten kasvoja.
”Mitä?”
”OIen
raskaana, sinulle. Olet tulossa isäksi, olen kolmannella kuulla raskaana, se ei
näy koska vauva on sisäänpäin mahassani. Lääkäri epäili että raskaus ei tule
näkymään kuin vasta viimeisellä kolmanneksella.”
”Ei
helvetti!”
Pysähdyin
ulko-oven eteen ulkona.
Mistä voisin
olla varma ettei nainen puhunut totta? Mistä voisin tietää että tämä ei
oikeasti odottanut minun lastani?
Ei, vaikka
tilanne oli mikä oli, niin vastaus oli että en, en vain voinut.
”Viimeisin
on eiliseltä. Siinä näkyy jo selvästi muodot vauvasta ja minulle kerrottiin
että riskiaika keskenmenoon on ylitetty. Siinä myös näkyy miten pieni hän vielä
on.”
Tuijotin
ultrakuvaa hämmentyneenä. Siinä se oli, elävä todiste että Charlotte tosiaan
oli raskaana. Siinä myös näkyi selvästi laskettu aika joka selvästi kertoi myös
sen että viimeisin kertani Charloten kanssa oli saanut tämän pienen elämän alun
aikaan. Luulin että Charlotte oli ollut pillereillä.
”Luulin että
käytit pillereitä”
Puristin
ultrakuvaa käsissäni samalla kun tunsin ahdistuksen nousevan. Tuntui että minua
revittiin kahtia. Tiesin vastuuni mutta ajatus siitä että Tyler oli
sosiaalitoimistossa Trixien kanssa juuri sillä hetkellä.
”Mitä haluat
minusta?”
”Olen itse
yksinhuoltaja äidin kasvattama, en tahdo sitä lapselleni Jared. Toivon että
antaisimme yhteiselollemme mahdollisuuden.”
Mahdollisuuden?
Katsoin käsissäni olevaa rypistynyttä kuvaa jossa oli syntymätön lapseni,
tiesin että minun täytyisi se tehdä, siihen selvästi myös Charlotte tukikin,
että jälleen kantaisin vastuuni ja antaisin tälle mahdollisuuden.
Enkä voisi
tehdä muuta, en kun voisin antaa ehjän perheen lapselleni.
Tulevalle
perilliselle.
Samassa
tajusin sen, tämä syntymätön lapsi tulisi jonain päivänä kantamaan merkkiä ja
oli minun vastuuni huolehtia siitä että tämä saisi parhaan mahdollisen tuen ja
opastuksen tulevaa vasten. Paremman mitä minä olin koskaan saanut.
**
Kaksi vuotta
eteenpäin
Kun olin
saanut tietooni että jossain päin maailmaa oli ihminen joka pystyisi opettamaan
minua, neuvomaan minua miten voisin suojella pientä poikaani, meidän tiemme
Charloten kanssa olivat eronneet.
Tämän
mielestä halusin vain välttää vastuuta halutessani lähteä perhe-elämästämme.
Sehän tietenkään ei ollut totta, kun Toby oli syntynyt ja sain pidellä tätä
ensimmäistä kertaa sylissäni. Isälliset vaistoni sitä pientä pienokaista
kohtaan heräsivät, niin etten voinut muuta kuin etsiä tietooni sen miten voisin
suojella poikaani klaanilta.
Kun olin
viimein näyttänyt kykyni Charlotelle tämä oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt
Tobyn kanssa.
Suojele poikaa ja selvitä että miten se tehdään.
Niinpä olin
kulkenut maata ympäriinsä, etsien tietoa missä mahdollisesti tämä henkilö
majaili, tai mistä tämän seuraajat voisi löytää.
Olin kuullut
eräältä ihmiseltä että oraakkelin luokse ja sitä myöten sen tiedon luokse jota
kaipasin tämän suojelemasta kirjasta, oli yhden rituaalin takana.
Tämä rituaali
tulisi tehdä monsunin edessä mutta kukaan ei tiennyt mikä tämä rituaali edes
oli, saati että miltä tämä monsun edes näytti.
”Anteeksi”
”Oletko
kunnossa?”
”Olen minä,
tai siis. Osaisitko sanoa missä lähin asutus on? Olen ollut täällä hukassa jo
viisi päivää enkä tiedä mistä pääsisin päätielle.”
”Viisi
päivää?! Noilla varusteilla? Tulehan lähemmäs tulta lämmittelemään, minulla ei
ole paljoa ruokaa jäljellä mutta uskon että jos jaamme ne niin saamme-”
”Mitä?!”
”Olen
kuullut että olette etsinyt minua, nimeni on Fyldrin, olen monsun ja olet juuri
läpäissyt kokeeni. Seuraa minua.”
Kuin lukien
ajatukseni tämä olento pysähtyi ja kääntyi minuun päin.
”Jätä ne
siihen, ne kyllä löytävät perille. Nyt meidän täytyy rientää, tule.”
”Missä
olemme?”
Fyldrin
osoitti ovea talon seinässä josta sain sen kuvan että minun pitäisi lähestyä
sitä. Oliko oraakkeli tosiaan täällä?!
Sumeus
paheni pahenemistaan eikä aikaakaan kun en nähnyt mitään, kuulin vain.
Tiesin että
minun pitäisi muuttua näkymättömäksi jotta selviäisin, mutta miten tehdä se kun
ei nähnyt mitään?
”Hän on
valmis kuljetettavaksi, varovasti nyt. Lentokentälle on jokunen matka. Onhan
kaikki valmiina? Hyvä, oraakkeli ei halua että hänelle käy mitään.”
Viimein
tiedostettu asia oli että en ollut onnekseni sittenkään klaanin käsissä vaan
menossa oraakkelin luokse. En taistellut enää vastaan, annoin pimeyden tulla
kuullen samalla häilyväisesti monsunin rauhoittavan äänen korvissani.
”Juuri noin,
lepää hyvä Quint, lepää.”
Että näin! Viides sukupolvi! Tulikin hiukan nopeammin mitä osasitte odottaa vai mitä? En voinut edellisessä osassa paljastaa asiaa että tämän osan jutut eivät olisi tulleet selville..
Eli nyt jos ette ole kertonut mielipidettäsi niin nyt on sen aika siis viimeistään, haluatteko jotain sen kunniaksi että olemme rikkoneet jälleen pyöreän rajapyykin sekä päässeet tarinassa jo puoleen väliin?
Tuntuu hurjalta puhua jo tarinan puolesta välistä! Niin paljon on tapahtunut tarinassa ja vielä tulee tapahtumaan..
Se mihin seuraavaksi Jared sitten päätyykään, no.. se selviää ensi osassa!
Kommentit enemmän kuin tervetulleita sillä itse olen nyt ollut näihin viimeisimpiin erittäin tyytyväinen, toivottavasti se myös välittyy teille lukijoille. =)
-Phoenix