tiistai 14. heinäkuuta 2020

Osa 74- Pessimus recordatio

Nyt tuli hiukan väliä osiin mutta kuten kerroin silloin kun aloitin jälleen osien julkaisun että välejä osiin saattaa tulla, tai välttämättä ei.. niin nyt tuli kun olen vain nauttinut kesälomasta kesälomana, murehtimatta mistään ja täytyy myöntää että se on tuntunut hyvältä. Mutta päästän teidät nyt lukemaan osaa. Lukuiloa.

 Kaksi vuotta....


Kaksi vuotta oli mennyt siitä kun olin karannut sisäoppilaitoksesta. Mitkä kaksi vuotta se olikaan ollut.. Olin ollut koditon, nälkäinen, kouluttamaton.. Juuri täysi-ikäisyyteen tullut pojan nulikka, joka ei osannut muuta kuin miellyttää naisia ruumiillisesti. Sen päälle vielä se että kaikki rahat jotka sain haalittua jostain, menivät alkoholiin. Olin yrittänyt tukehduttaa alkoholilla sen kaiken paskan, jota minulle oli tapahtunut ja mitä olin sillä hetkellä.

Madam Mountfrie oli lopulta löytänyt minut kadulta makaamasta, krapulahumalassa kuten silloin tein aina kun sen pystyin itselleni tekemään.
Madam oli vain yhdellä silmäyksellä nähnyt potenttiaalin minussa, vaikka olin ollut likaisissa, puoliksi rikkinäisissä vaatteissa ja varmasti haju oli ollut melkoinen. Silti tämä oli antanut katon pääni päälle, näyttänyt miten voisin itse nauttia siitä mitä osasin parhaiten ja tässä sitä oltiin.

Vuosi oli mennyt että olin päässyt omilleni ja maksanut Madamelle kaiken mitä oli ollut hänelle velkaa.

 Toki, aina silloin tällöin otin tämän tarjoaman keikan vastaan. Kuten edellisenä iltana ja annoin Madamelle välityspalkkion joka tällä kuului. Mutta yleisesti ottaen otin asiakkaani vastaan asuntoni viereen rakennetussa huoneessa. Halusin vakautta ja turvaa.

 Muistaen vieläkin sen mitä oli tapahtunut, joka kerta kun katsoin peiliin, arpi kasvoilla muistuttamassa siitä mitä tapahtuisi jos ei ollut varovainen. Halusin olla oman itseni herra ja olla varma siitä että en enää koskaan astuisi varattujen naisten omiin koteihin. Nämä joko tulivat luokseni tai sitten Madame järjesti keikan hänen tiluksillaan.

 Elämäni siis oli mennyt kahdessa vuodessa ala- ja ylämäkeä ja nyt tuntui että elämäni meni tasaisesti eteenpäin.
Olin löytänyt naisen elämääni, joka tiesi mitä tein elannoksi. Olimme toki asuneet yhdessä vasta kolme kuukautta, mutta se oli ollut ehkä tämän hetkisistä asioista isoin askel kohti normaalimpaa elämää.

    "Rachel, minä tu-"
Seisahduin ovelle. Pitikin mennä ajattelemaan asiaa liian etukäteen.

 Tiesin että sain naisen kuin naisen pään kääntymään, mutta se että en saanut pidettyä edes yhtä elämässäni?
Taisin olla kirottu, tai sitten kaikki naiset olivat vain luonteeltaan mitä olivat..

    "Devon! Voi hyvänen aika!"
Molemmat ponkaisivat seisomaan sillä sekunnilla kun Rachelin kanssa ollut mies tajusi etteivät olleet enää kahdestaan.
   "Minä- minä.."
Miehellä ei löytynyt selvästikkään sanoja. Loin viileän katseen mieheen auttaen tätä.
   "Olit juuri lähdössä."

 Tyyneys, täydellinen tyyneys sisälläni. Miksi en tuntenut mitään, vaikka tiesin että minun pitäisi tuntea täyttä raivoa nähdä tyttöystäväni toisen miehen kanssa?
Samalla kun itse lähdin keittiöön, mies mumisi Rachelille jotain ja liukeni käskyäni noudattaen ulko-ovesta.
Rachel kääntyi minuun päin kun saavutin keittiön.

    "Miksi et sano mitään?"
Rachelin kysymys oli ihan aiheellinen. Mutta miksi välittää?

    "Mitä minun pitäisi Rachel sitten tehdä? Mitä sanoa? Huutaa? Tiedät mitä teen työkseni. Olisin tekopyhä jos suuttuisin kun itse teen sitä rahasta muiden naisten kanssa. Ei sellaisia siteitä, muistatko?"

Rachel oli selvästi raivoissaan. Sen näki tämän kasvoille nousevasta kiukun punasta.

    "Miten voit olla noin kylmä?! Yritän saada sinut mustasukkaiseksi, senkin ääliö! Tahdon että lopetat ne työt! Tajuatko!?"
Annoin sen tulla. Syvällä sisimmissäni olin sen tiennyt että asia ei ollut Rachelille käynyt. Oli tästä ollut merkkejä, en ollut vain tahtonut niitä nähdä. Kävelin naisen luokse, antaen kahvin valua pannuun rauhassa.

    "En minäkään pyydä sinua lopettamaan omaa työtäsi."
   "Se ei ole sama asia!"
   "Miten niin? Otat vaatteita tanssin aikana pois rahasta, ainoa ero on että et vie asiaa loppuun asti joka asiakkaan kanssa."

 Tiesin menneeni liian pitkälle, mutta isku kämmenellä suoraan poskelle vahvisti tietoni.
   "Olet ollut ainoa jonka kanssa olen tehnyt niin! Tiedät sen!"

 Vaisto sanoi että poskea teki mieli hieraista iskun tuottaman kivun takia, mutta en tehnyt niin. Sen sijaan katsoin Rachelia kuten Madame oli minuun katsonut kerran alkuaikoina. Kylmästi ja viileä sävy äänessä.
   "Jos ei meidän järjestelmä enää kelpaa, niin tiedät missä ovi on."

 Tiesin että olin kohtuuton, mutta asunto oli minun nimissä. Rachelilla oli vielä omansa, jonne mennä. En siis potkinut tätä kadulle.
Sisäoppilaitoksen tavasta käydä jokaisen kerran jälkeen suihkussa oli jäänyt tavaksi, eikä se kerta ollut poikkeus. Olin jättänyt Rachelin kylmästi keittiöön seisomaan järkytyksestä ja itse mennyt kylpyhuoneeseen.
Avatessani suihkukaapin ovea, kuulin kuinka ulko-ovi kävi.

 Tiesin näkemättäkin että se oli sen suhteen loppu ja olin jälleen yksin. Osittain se tuntui helpottavalta, mutta osittain.. Pieni osa minussa, oli toivonut että suhteemme olisi kestänyt ja jonain päivänä kun olisin saanut säästettyä tarpeeksi rahaa tai että olisin saanut vuoden päästä ensimmäisen osan perinnöstäni, voisin jättää nämä työt ja tehdä jotain mistä olisi hyötyä.

 Kuukausi vierähti toiseksi. Elämäni pyöri pelkän työtilani, tai pikemminkin työsänkyni sekä pitkien kävelyiden puitteissa. Söin kun oli nälkä, join kun oli jano, pidin huolen kehostani. Mutta silti asia vaivasi miten asiat olivat päättyneet Rachelin kanssa..

 Olin käynyt tämän koti-oven takanakin, mutta Rachel ei ollut siellä, joten tiesin että seuraavana suuntani olisi tämän työpaikka. Yökerho X-club. Mutta klubilla sanottiinkin minulle että Rachel oli lähtenyt. Olinko pilannut sen ainoan asian elämässäni, joka oli ollut hyvää? Olinko ajanut Rachelin pois tämän omasta työstään?
Oliko tämä tiennyt että tulisin vielä etsimään häntä?

 Kiitin ovimiestä tämän avatessa oven, samalla nähden edessäni sen ihmisen jonka Rachel oli raahannut asuntooni, yrittäessään saada minut mustasukkaiseksi.
   "Mitä tuolla tapahtuu?"
Katsoin ovimiestä joka pudisti päätään.
   "En päästänyt ukkoa sisälle, kun oli niin juovuksissa. Joten tämä ahdistelee tuota koditonta tyttöä. Olen kolmesti häätänyt ukon, mutta aina se palaa tytön luokse."
Katsoin miestä uudelleen tuntien kiukkua sisälläni.

   "Josko minä kokeilen paremmalla onnella."
   "Kiitos herra. Jos onnistut niin saat seuraavan käynnin ilmaiseksi kun tulette käymään klubilla."
Nyökkäsin ovimiehelle samalla jo huikaten miehelle. Nimeä en kun en tiennyt, joten-
   "Hoi kännikala, jätä tyttö rauhaan!"

    "Ketä kutshut kännik-k-"
Miehen sanat tarttuivat tämän suuhun kun tämä kääntyi. Tämä siis muisti, hyvä!
   "Sinua! Ovimies juuri kertoi että ahdistelet tätä tyt- naista. Eikö sana mene perille vai oletko kuuro?"

 Mies käänsi päätään minusta poispäin. Pelkäsikö että kävisin nyt tähän käsiksi kun viimeeksi päästin tämän niin helpolla? Asia huvitti. Toki voisin sen tehdä, mutta asiat piti laittaa tärkeysjärjestykseen.
Käännyin katsomaan heikompaa osapuolta.
   "Oletteko kunnossa neiti?"

 Seuraavat sanat takertuivat kurkkuun, ei voinut olla! Vai voisiko? Mutta miten- miksi-
   "Allison?"
Näin sivusilmällä kuinka tämän ahdistelija liukeni paikalta, nähdessään tilaisuutensa koittaneeksi. En välittänyt, se mikä minua kiinnosti oli edessäni.

     "Devon?
Allisonin ääni oli hiljainen mutta soinnukas. Kuin tuuli tullen ja mennen mutta jääden kaipaamaan tämän sanoja uudelleen. Miten siitä kimeästä pullukkaisesta tytöstä oli tullut näin hento, viaton ja- ja- niin... mitä?
En löytänyt sanoja.

    "Mitä teet täällä?"
Siinä se oli jälleen, kylmät väreet pitkin kehoa kun Allison puhui. Tiesin että minun pitäisi sanoa jotain, mutta mitä? Miten voisin kun halusin kuulla tämän tarinan! Halusin kuulla mitä tälle kuului, missä tämä oli ollut ja mitä tämä teki täällä. Samassa ovimiehen sanat paiskautuivat tietoisuuteeni.       "Koditon."
 Allison oli koditon! Miten rikkaan perheen lapsesta voisi tulla koditon!?
Silmäni laajenivat tajutessani että tiesin tämän asian, mutta Allison ei tiennyt että minä tiesin. Siinä seisoin, aivan hiljaa kuin joku vajaaälyinen taukki. Taukki.. sitä olin ollut! Muistuen vuosien takaa teko, jonka olin tälle tehnyt. Tiesin vain yhden sanan minkä voisin tälle sanoa, toivoen että tämä antaisi vielä sen jonain päivänä minulle.
   "Anteeksi."

 Allison katsoi minua hetken aivan hiljaa, vakavana. Toistin uudelleen sanani.
   "Anteeksi Allison. Olen katunut sitä mitä tein sinulle kaikki nämä vuodet. Tiesin että tein väärin sillä hetkellä sitä kun tein ja-"
   "Kaikki hyvin Devon. Annan anteeksi."

    "Noin vain?"
Allison jo vähän hymyili, joka oli kaunista katseltavaa.
   "Noin vain, annan anteeksi. Mutta mitä teet täällä?"
Katsoin ympärilleni, samaa voisi sanoa Allisonista jos ovimiehen sanat olivat totta.

   "Asun tässä lähistöllä ja olin kävelyllä. Entäs sinä?"

 Nyt Allison meni vakavaksi. Asia oli kiperä tälle selvästi.
   "S-sama juttu. Lähistöllä. Jalkoja alkoi särkeä niin pysähdyin tänne, kun se ilkiö alkoi härnätä. Kiitos muuten avusta."
Allison ei vieläkään osannut pidättää punastumistaan, vaan tämän posket lehahtivat syvän punaisiksi. Toisin kuin sisäoppilaitoksessa, nyt katsoin kiehtovana tätä värien kirjoa joka vaihtui tämän poskilla. Miksi en tajunnut aiemmin että se oli jopa osittain suloisen näköistä? Miten olin tuntenut niin suurta ärsytystä pari vuotta aiemmin semmoisesta asiasta.
   "Istuisimmeko?"

 Allison epäröi hetken mutta istuutui. Tämä oli selvästi varuillaan, kuin tietäen mitä kysyisin seuraavaksi.
   "Mitä sinulle tapahtui lähtösi jälkeen?"
Tunsin pientä syyllisyyttä niin suorasta kysymyksestä, kun Allisonin silmät alkoivat kostua ja tämä selvästi hetken ajan puri alahuultaan. Lopulta tämä huokaisi kuin voimaa siitä saaden.

    "Kuten koulu varmaan kertoi kaikille, yritin riistää henkeni sen- sen-"
Allison keräsi hetken itseään ja annoin tälle kaiken tarvitseman aikansa. Ei varmasti ollut helppoa kertoa asiaa. Läpikäydä sitä kaikkea uudestaan.
   "Anteeksi."
   "Ei mitään, ihan omaan tahtiin. Kerrot mitä haluat ja jos et halua niin älä kerro mitään."
   "Kiitos. Olet muuten muuttunut."

 Katsoin yllättyen Allisonia, minä? Muuttunut? Just.
   "Millä tavoin?"
   "Olet seesteinen, rauhallinen, ymmärtäväinen. Olit ennen.. synkempi?"
   "Voi olla. Olit kertomassa?"
   "Aa, niin- anteeksi. Taas. Eli kun vanhempani vetivät minut pois koulusta, he laittoivat minut hiukan erilaiseen oppilaitokseen. Oppilaitokseen jossa ruoka punnitaan, grammalleen."
   "Tuohan on kamalaa!"

Katsoin järkyttyneenä Allisonia, joka selvästi läpikävi kamalimpia muistojaan.
   "Sitä se olikin ja sen takia karkasin. En mennyt kotiin. Mutta sain elämäni siltä osin uomiin että sain laihdutettua. Sain tehtyä sen mitä en ollut koskaan aiemmin voinut. Opin nauttimaan liikunnasta kun opin pitämään itsestäni sellaisena kuin olin. Se on voimani lähde, jolla jaksan. Olen ihan hyvä juuri tälläisenä kuin olen."
Olin iloinen Allisonin puolesta, mutta silti ovimiehen sanat vaivasivat minua.
   "Asutko lähellä? Voisimme käydä kupposella ja vaihtaa paremmin kuulumisia?"
Allison alkoi kääntelehtiä vaivaantuneesti.
   "A-asun minä.. Melko lähellä. Nyt ei sovi Devon. O-oli mukava nähdä sinua tosin, ihan oikeasti. Minun pitää nyt mennä!"

 Allison oli noussut ja lähtenyt juoksemaan poispäin minusta, taakseen katsomatta. Niinpä tämä ei ollut nähnyt kuinka olin seurannut tätä halki melkein koko kaupungin. Aina kaatopaikan nurkille asti.
Kaatopaikan joka oli tunnettu kodittomista. Allison siis oli kuin olikin koditon. Muistuen mieleeni oma kodittomuuteni ja Madamen apu, lähdin varmoin askelin eteenpäin. Olin törmätä vanhaan kodittomaan mieheen.
   "Katsoisit minne menet!"
   "Anteeksi herra, ei ollut tarkoitus. Ette sattuisi tietämään missä Allison niminen tyttö majailee?"
   "Allison? Tuollahan se. Tyttö reppana. Tuolla edessä, tuo pahvi jonka päällä pressu. Asuu Ladyn kanssa samassa tilassa."
Koditon mies vielä jatkoi puheluaan joten katsoin kohteliaaksi kuunnella tätä.
   "Rouva on sitä mieltä että on ollut joskus aatelista sukua. Mukava tyttö se Allison- mitä haluat hänestä!?"
Ojensin miehelle setelin kiitos sanojen saattelemana. Sanomatta kumminkaan tälle miksi etsin Allisonia.
   "Satanen?! Siunausta teille!"

 Vanhan miehen huudot olivat saaneet päitä kääntymään ja niin myös Allisonin. Saavutin tämän hetkessä ja pahvin sisältä kurkisti jalkojeni juuresta vanhimmat naisen kasvot, mitä olin koskaan nähnyt.
   "Mitä teet tääällä?!"
Allison nappasi kädestäni ja veti minut pois kodittomien alueelta, lähelle kaatopaikkaa jonka suunnasta olin tullut alueelle.

 Vasta kun Allison pysähtyi, vastasin tämän kysymykseen.
   "Taidat tietää."
Allison selvästi ensin meinasi selittää jotain, mutta lopulta laski päänsä.
   "Allison, minä tiedän."
   "Ei Devon, et tiedä. Et tiedä, miltä tuntuu kun vanhempasi eivät halua sinua, laihdutat. Saat kaiken mitä toivot ja sitten menetät sen! Et tiedä miltä tuntuu asua täällä, peläten koska poliisit tulee ja hajottaa ainoan paikan, jota voit edes pienesti kutsua paikaksi jossa oleilla."

 Hymyilin Allisonille, vaikka tämä ei sitä nähnyt.
    "Tiedänpäs, karkasin oppilaitoksesta Allison. Sen takia halusin mennä kahville kanssasi.. Olisin siellä kertonut mitä minulle tapahtui sen jälkeen kun lähdit. Olin yli puoli vuotta koditon, joten tiedän miltä se tuntuu. Tiedän sen pelon, nälän. Kaiken."
Nyt Allison nosti katseensa minuun.

   "Niinkö?"

 Kerroin kaiken, kaiken mitä oli oppilaitoksessa tapahtunut. Allison oli käynyt oman pahimman muistonsa läpi kertoessaan sen minulle. Eläen sitä osittain vieläkin. Oli minun vuoroni kertoa omani. Kerroin myös mitä tein työkseni, sekä sen että halusin auttaa Allisonia.

    "En voi ottaa vastaan almujasi! En vaan voi! E-en-"
Allison haukkoi itkuisen oloisena samalla pyörittäen päätään.
   "Miksi et? Eikö kukaan ole koskaan auttanut pyyteettömästi sinua? Oletko koskaan ottanut apua vastaan?"
Allison pudisteli päätään.

   "Minua auttoi Madame. Sain apua silloin kun sitä eniten kaipasin, nyt on minun vuoroni tehdä sama palvelus sinulle. Ota apu vastaan Allison. Anna minun auttaa sinua niin että pääset takaisin jaloillesi."
    "En osaa pitää mistään kiinni, miten voisin ottaa sen mitä ikinä olet antamassa, jos en osaa siitä pitää kiinni? Olen pahoillani Devon, mutta täällä on hyvä. Täällä en voi tuottaa kenellekkään pettymystä."

"Petät itseäsi."





Tähän onkin hyvä jättää tämä osa..
Kuvia tuli niin paljon kun tätä osaa on hauduttu sellaiset kaksi vuotta päässä että nyt kun se pääsi ulos sieltä niin siitä tulikin enemmän mitä luulin.. =P
Seuraavassa osassa sitten selviää miten Allison ottaa Devonin toteamisen ja miten tästä sitten eteenpäin.
Mutta Allison tosiaan tuli takaisin!! Ensin meinasin vain ohimennen pitää häntä tarinassa mutta en voinut jättää häntä lihavaksi! En vaan voinut kun tykästyin häneen! Eli ei ole minun tekemä vaan ihanan theron, joka teki hahmon tosiaan yli kaksi vuotta sitten! Kiitos, kiitos. kiitos! <3

Kommentit tervetulleita. =) <3

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Osa 73- Repercussio

Lukuiloa!

 Seuraavana päivänä..

Herra Widsakin historiantunti oli alkamassa, kun olin istuutumassa omalle paikalleni tämän tunnilla. Opettaja alkoi puhumaan odottamatta että istuudun.
   "Kuten varmasti olette kuulleet huhuja, niin ne pitävät tietyltä osin paikkansa. Valitettavasti eräs oppilaitoksemme oppilaasta yritti eilen riistää itseltään hengen. Kyseinen oppilas kuuluu tähän luokkaan. Hän kuten varmasti huomaatte poissaolosta on Allison Lovett."

Katsahdin Lizaa jonka viereen olin sillä hetkellä menossa, kun tämän kasvot olivat valahtaneet valkoiseksi ja takanani kuului muiden tyttöjen suusta järkytyksen kohahduksia.
   "Onneksi apu saapui neiti Lovettille ajoissa ja hän on kunnossa. Tämän tapauksen johdosta kumminkin neiti Lovettin vanhemmat ovat ottaneet hänet pois tästä koulusta. Ette tule valitettavasti häntä enää näkemään täällä, mutta se joka kaipaa juttelua tapahtuneesta, minua on pyydetty kertomaan että käytte rohkeasti puhumassa kuraattorimme kanssa asiasta. Mikäli se asia siis vaivaa teitä. Tämän kanssa ei pidä jäädä nyt yksin."

    "No niin, herra Quint- Olisitko hyvä ja istui-"
Samassa kun herra Widsaki oli kohdistanut pyyntönsä minuun, ovelta kuului jämäkkä koputus. Koputtaja ei jäänyt odottamaan vastausta vaan ovi aukeni.
   "Mitä nyt?"
Tulija oli rehtorin sihteeri.
   "Anteeksi herra Widsaki, mutta minun pitäisi pyytää herra Quintia tulemaan mukaani rehtorin huoneeseen."

 Muu luokka alkoi uuittelemaan takanani.
   "Hiljaa luokassani oppilaat! Herra Quint, kuulitte neiti Anrevia."
Opettajan ele oli selvä, mene ja anna hänen jatkaa rauhassa tuntia. Herra Widsaki kun oli yksi vakavimmista ihmisistä joita tiesin, itseni jälkeen siis..

 Sihteeri ohjasi rehtorin ovelle ja meni itse työpöytänsä taakse vastaamaan soivaan puhelimeen. Epäröin hetken ovella, mitä rehtorilla olisi minulle asiaa?
Rohkeutta keräten nostin käteni kohti ovea ja koputin. Sisältä kuului terävä mutta jykevä mies ääni.
   "Sisäään."

 Mennessäni sisälle ja laitettuani oven kiinni, näin tutun punaisen pään rehtori Pavelille kuuluvana, mutta tämän vieressä oli ihminen jota en tuntenut. Se sai vaistoni samantien varautuneeksi.
Oliko Allisonin edellisen päivän hengen riisto yritys johtunut minusta ja teostani? Olinko minä vastuussa siitä vai oliko tytöt menneet asiassa liian pitkälle? Nämä olivat kyllä vilpittömästi näyttäneet järkyttyneiltä kuultuaan asiasta.
   "Aa, herra Quint. Tulkaahan peremmälle."

    "Pyysin sihteeriä hakemaan teidät, sillä meillä on hiukan puhuttavaa."
Miehet katsoivat toisiaan, joka nostatti spekulaationi aivan uusille uomille. Kuka tämä mysteeri ihminen rehtorin huoneessa oli ja miten minä liityin asiaan?

 Päästyämme istumaan tuoleille, rehtori aloitti puhumaan samalla kun katseli papereita pöydällään.
   "Tämä herra vieressäsi, on nimeltään James Ramon. Hän on isänne Jared Quintin palkaama lakimies. Hän on tullut kertomaan että teidän perintönne on laitettu kuulemma rahastoon.
Katsoin molempia miehiä vuorotellen, ymmärtämättä näiden puheita juurikaan. Olin osittain huojentunut kuullessani ettei syy rehtorin huoneeseen tulossa ollut Allison, mutta isäni lakimies? Miksi tämä oli tullut tänne asti puhumaan kanssani?

    "Herra Quint."
Ramon kuulosti yhtä vanhalta kuin miltä tämän ulkonäkö antoi ymmärtää.
   "Olen laittanut perintönne rahastoon, jonka tulette saamaan kahdessa erässä. Ensimmäisen erän saatte kun täytätte kaksikymmentäyksi vuotta ja toisen erän kun täytätte kaksikymmentäviisi."

Lakimies ei selvästi tiennyt mitään klaanista ja tämän tuomasta uhkasta, kun oli laittanut vastaavanlaiset ehdot rahastolle. Samassa rehtori alkoi puhumaan herra Ramonille.
   "Miten tämä mahdollisesti tulee vaikuttamaan Devonin opintoihin oppilaitoksessamme? Sitä kun ette kertoneet puhelimessa kun keskustelimme."

 James Ramon ei kerinnyt vastata rehtorin kysymykseen, joka oli myös omassa mielessäni kun ovi aukesi yllättäen ja Giselle Stone ampaisi huoneeseen vaatien rehtorilta tietää miksi tätä ei oltu kutsuttu kokoukseen, vaikka oli luokanvalvoja.
   "Neiti Stone, rauhoitu. Tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Siinä kaikki."

 Tilanne rauhoittui melko nopeasti ja Giselle vaati saada tietää mitä kokoontumisessa oli keritty keskustelemaan.
   "Herra Ramon oli juuri aikeissa kertoa miten herra Quintin perintörahojen laitto rahastoon tulisi vaikuttamaan tämän opintoihin oppilaitoksessamme. Antakaamme siis hänelle puheenvuoro."

 Giselle kohdisti katseensa lakimieheen, joka myös katsoi vuorotellen meitä muita. Tämän kasvoista selvästi näki että tämä ei ollut pitänyt neiti Stonen väliintulosta.
   "Niin- Tilannehan on se että herra Quintilla ei ole tällä hetkellä ketään verisukulaisia elossa. Herra Quintin veljeä ei ole etsinnöistä huolimatta löydetty. Asun itse neljänsadan kilometrin päässä täältä kuten tiedätte. Olen tullut siihen tulokseen että, jotta herra Quint saisi kaiken hyödyn tulevaisuutta silmällä pitäen, nyt kun rahat ovat laitettu rahastoon. Siirrän hänen opinnot asuinpaikkakunnalleni ja tämä käy koulunsa siellä loppuun. Vuosirahoilla joita olen suonut hänelle ikään kaksikymmentäyksi asti, eivät tule riittämään millään oppilaitoksenne lukuvuosimaksuihin."

 Gisellen äänessä kuuli selvästi, että tämä ei ollut päätökseen tyytyväinen ja tiesin kyllä syyn. Vaikka sekunnin murto osan ajaksi uskalsin toivoa, että lakimies oikeasti veisi minut pois täältä, en voinut uskoa tuuriani niin hyväksi.
   "Mutta tuohan on ihan pöyristyttävää! Tämän opinnot täällä ovat lähteneet niin hyvin käyntiin! Arvosanat ovat koe kokeelta nousseet ja veisittekö herra Quintin viimeisimmän turvasataman tältä, kun tämä on viimein uskaltanut löytää järkyttävän tragedian jälkeen ystäviäkin?"

Rehtori katsoi Gisellea samalla myöntäillen naisen sanomaa.
   "Se on kyllä totta, olen kuullut muilta opettajilta samaa. Kokonainen luokka on ystävystynyt hänen kanssa ja jos nyt tämäkin riistetään herra Quintilta. Toisitte enemmän harmia kuin hyötyä hänelle."

    "Mutta rehtori Pavel. Devon Quintin vuosirahat eivät riitä maksuun jota pyydätte."
   "Jättäkää se minun huolekseni."

 En voinut uskoa kuulemaani, mutta silti se oli pakko uskoa.
   "Olemme ennenkin pitäneet rahaston keruun, yksittäisille oppilaille joilla ei riitä rahat lukuvuosimaksuihin. Uskon että saamme kerättyä herra Quintin opintoihin tarvittavat varat vastaavalla tavalla. Tiedän monta ystävääni alueelta, jotka mielellään auttavat tämän kaltaisissa tilanteissa oppilaitoksemme oppilasta."

 Olin sanaton. En saanut sanoja suustani vaikka tekikin mieli huutaa, etten ottaisi kenenkään almuja ja menisin lakimiehen mukaan siltä samalta seisomalta.
   "Niin no, jos saatte kerättyä ne oppilaitoksenne sisältä, niin en näe syytä miksi joutuisin viemään herra Quintin täältä tutusta ympäristöstä asuinpaikalle, jossa tämä ei tunne ketään."

Rehtori myhäili tyytyväisenä nyökytellen samalla kun itse laskin pääni antautumisen merkiksi. Miksipä minulla olisi mitään sanottavaa asiaan kun nämä selvästi olivat tehneet jo päätökset minun puolesta.
   "Se siis on päätetty. Neiti Stone, sinä toimit vastuuhenkilönä rahoituksen keräyksestä ja pidät minut sekä herra Ramonin ajantasalla asiassa. Mikäli keräyksessä ilmenee ongelmia, pidämme uuden palaverin asiasta. Kiitos kun tulitte tänne asti herra Ramon."

En voinut ymmärtää itseäni. Miksi minun oli niin vaikeaa täällä pitää puoliani?! Johtuiko se annetusta lupauksestani vai mistä.. mutta niin vain olin ihan hiljaa ja myönnyin kohtalooni.

** ** ** **

 Ei mennyt kuin viikko, kun Giselle kutsui minut luokkahuoneeseen, jossa olin sanonut sen väärän lauseen.
   "Hyviä uutisia Devon. Olen saanut kerättyä ystävieni kanssa ensi vuoden lukukausimaksusi verran rahaa."
   "Oikeasti?"
Olin hiukan pettynyt, että tämä oli saanut kerättyä rahat ja vielä näinkin  nopeasti.
   "No tietty hupsu. Eihän nyt sovi antaa sinun kesken kaiken jonkun pelkän rahan takia mennä jonnekin paikkakuntaan jossa et tunne ketään. Lakimiehen kertomana Twinstar Shore kuulostaa juuri niin kammottavalta mitä olen siitä joskus lukenutkin. Kunnallisia koulua, hyh."

    "Saat olla todella kiitollinen näille ystävättärilleni ja heidän ystäville, että tulivat auttamaan sinua hädän hetkellä. Ties minne halpa kouluun huonoilla opintomahdollisuuksilla olisit joutunut ilman heitä."
   "Mmm.."
   "Siksi minä kutsuinkin sinut tänne, tässä."
Giselle ojensi lapun käteeni, jota vilkaisin pikaisesti.
   "Mikä tämä on?"

    "Ensimmäinen paikka tietty. Saat käydä henkilökohtaisesti kiittämässä jokaista hyväntekijääsi. Annan sinulle ajan ja paikan. Tehtäväsi on vain ilmaantua paikalle."
Tämän hymy oli jotain mitä en pitänyt hyvätahtoisena. Silti katsahdin lappua uudelleen, jossa oli osoitteen lisäksi ohjeet miten päästä talolle.
   "Selvä, miten vain."

 Olin saapunut lapun näyttämään paikkaan, juuri silloin mitä lapussa lukikin. Seuraavaksi olisi- mennä sillan yli kohti metsän siimeksessä olevaan taloon?
Johan oli paikka asua.

 Kävelin ohjeiden mukaan ja talo tosiaan oli puiden takana, mutta se oli kyllä jo aikansa elänyt. Menin ovelle ja koputin.
Sisältä kuului vaimea kutsu mennä peremmälle.

    "Anteeksi, mutta olen Devon Quint. Giselle Stone kertoi että olette auttaneet häntä keräämään vuosimaksurahastoa ja-"

 Menin talossa peremmälle. Pienen vanhan tupakeittiön jälkeen avautui alko-ovilla varustettu makuukammari, jossa hyvin laittautunut nainen seisoi punaiseen silkki mekkoon varustautuneena. Tämän ulkoasu olisi sopinut enemmänkin jonnekin ensi-ilta gaalaan kuin sinne ränsistyneeseen taloon.
Ojensin kohteliaasti kättäni, samalla kiittäen tämän ystävällisestä auttamisesta. Nainen otti käteni omaansa, mutta siveli peukalollaan kämmenselkääni.

    "Giselle kyllä kertoi että osaat kiittää paremminkin, mutta olet kuulemma kohtelias herrasmies joka ei tee aloitusta.. Saanko?"

Samassa Gisellen hymy ja tämän punamekkoisen naisen sanat saivat minut tajuamaan että tulevat kohteliaat henkilökohtaiset kiitoskäynnit eivät olisi vain kädenpuristuksia ja paikalta poistumisia.
Olin myynyt sieluni paholaiselle sinä päivänä kun olin reputtanut kesäopinnoissani ja joutunut luokanvalvojani kanssa palaveriin.

** ** **

  Viikot vierivät ja yksi toisensa jälkeen kiitoksia seurasi toisiaan, kun Giselle nakkaili lappuja käteeni. Milloin rötiskö mökkiin metsän siimekseen ja milloin rikkaiden naisten taloihin. Mutta kuvio toisti itseään. Minä kiitin kohteliaasti toivoen että sillä kertaa se olisi pelkkä kiitoksen sanaset ja joka kerta naiset silittivät kämmenselkääni, vihjaten Gisellen antamasta lupauksesta heille kun olivat niin anteliaasti auttaneet minua rahallisesti.

 Eräänä päivänä, Giselle oli antanut osoitteen erääseen kartanoon, jossa nainen oli vienyt minut samantien länsisiipeen, jossa oli alkanut heti avata housujeni nappeja.
   "Rouva, minä-"
   "Shh, mieheni tulee jonkin ajan päästä ja- Bruno?!"
   "Ei perkele! Ei minun talossani!"

** ** **
    "Lääkäri Rivers, lääkäri Rivers- Oletteko yhteydessä ensiapuun."
   "Vartioita pyydetään eteisaulaan, kiitos."
   "Rekisterikilvellä AGR-5874, pyydämme siirtämään autoa. Tukkii ambulanssin sisääntulo ovet."

 Kuulutusta toisensa eteen. Ne kantautuivat ensimmäisinä asioina korviini, kunnes minut siirrettiin ensiavusta yksityishuoneeseen.
Hoitaja oli niinä hetkinä kun olin tajuissani saanut selitettyä mitä kaikkea minulle oli lääkäri todennut, mutta vasta hiljalleen tämän sanat palasivat mieleeni, yksitellen.

 Pahoja päähän kohdistuneita iskuja, aivotärähdys, pieni hiuksen hieno luu murtuma otsalohkossa, solisluun murtuma ja olan sijoiltaan meno. Kylkiluita oli murtunut sekä hampaita poikennut.
Hengitys oli vaikeaa, mutta en kuulemma tarvinnut lisähappea enää. Mikä oli ihme vammojani ajatellen.

 Torso oli teipattu niin että kylkiluut luutuisi oikein. Olkapää laitettu paikoilleen ja solisluulle ei kuulemma tehtäsi mitään muuta kuin annettava käden levätä kantositeessä, sen saisin kuulemma myöhemmin. Otsalohkon murma ei myöskään vaatinut toimenpiteitä, neljä viikkoa vain rauhallisemmin liikkua.
Olin tarkkailussa vaikka vaarallisin vaihe oli jo ohitettu. Sitä en tiennyt montako päivää olin jo siellä ollut.

 Mutta sen tiesin, että joka kerta kun suljin silmäni, näin sen saman näyn. Ökyrikkaan naisen miehen tulon huoneeseen, nainen oli kutsunut tätä Brunoksi.
Tämä oli ilmeisemmin joku ökyrikas kehonrakentaja, sillä tämä oli heitellyt Jaredin opeista huolimatta minua pitkin seinille ja maahan. Naisen kirkumiset ja huudot että Bruno lopettaisi, tämän vielä tappaessa minut jos jatkaisi, kaikuivat joka kerta korvissani.
Olin oikeastaan luullut miehen tappavan minut, mutta onneksi tämä oli lopulta lopettanut potkimiset ja lyönnit. Tajuttomuuden rajamailla olin saapunut sairaalaan ja tilani vakavuus selvitetty.

 Kivut olivat ilman lääkkeitä sietämättömiä, joten olin saanut niitä joka päivä aika mojovat annokset. Nyt lääketokkurassa huomioni kiinnittyi ääniin nurkan takana olevasta avoimesta ovesta. Lääkkeiden tuoma nautinnollinen rentous oli tipotiessään, sillä hetkellä kun tunnistin tuon tupakan käheyttämän äänen.
   "Miten niin emme voi nähdä herra Quintia?! Hän on koulumme oppilas! Olen hänen luokanvalvojansa sekä tämä tässä on hänen rehtori. Pojalla ei ole sukulaisia, jotka huolehtisi tästä kotiutumisen jälkeen!"
Kotiutuminen?

 Vaikka liikkuminen tuotti sellaista kipua että silmissä näin tähtiä, en voinut pysyä vuoteessa. Hiljaa ettei ovella olijat kuulisi, kävelin vaatelipastolle ja etsin sinne kätketyt vaatteeni.
   "Herra Quint on vielä tarkkailussa. Kun lääkäri tulee kierroksellensa, niin voitte keskustella hänen kanssa. Minä olen vain hoitaja ja-"
   "Toki te voitte antaa meidän nähdä edes poikaa? Selvittää mitä oikein on tapahtunut ja-"
Rehtori Pavel jo puuttui naisten väliseen keskusteluun.

 Näiden kiistellessä ja keskustellessa, olin tuskan hien saattelemana saanut puettua omat vaatteet päälleni ja en voinut sille että jäin tuijottamaan kasvojani. Mitä minä oikein tein?! Miten voisin enää antaa Gisellen tehdä tätä itselleni? Oliko elämäni uhraaminen tälläisille vaaroille oikeasti sen arvoista? Pelkkien koulun arvosanojen?

 Silmäni osuivat selkäni takana olevaan ikkunaan. Kohtanut ivaa. Minut oli sijoitettu alimpaan kerrokseen. Olinko siis rikkomassa lupaustani Cameronille ja valmis elää klaanin tuomassa uhkassa eläen sellaista elämää kuin itse halusin. Vai antaen muiden sanella miten minun tulisi elää elämääni?
Vastaus oli vain minulla ja se piti antaa itselleni sillä sekunnilla..

** **
Kymmenen minuutin kuluttua

** **
Rehtori Pavel oli saanut hoitajan suostuteltua, että tämä laskisi heidät näkemään minut. Mutta se mikä heitä kohtasi sairalahuoneessa oli vain tyhjä huone ja sängynpöydälle jättämäni puhelin. Olin tehnyt päätökseni ja avoinainen ikkuna oli todiste siitä. Olin kuin olinkin rikkonut elämäni ensimmäisen kerran annetun lupauksen ja sen vain aika näyttäisi että kannattiko se vai ei. Sillä nyt edes Toby ei saisi minuun mitenkään yhteyttä. Olinhan katkaissut puhelimen kortin jättäessäni sen pöydälle. Kukaan ei saisi tietää missä olin. Olin tästä lähtien omillani.



Semmoinen osa.. Tilanteet vaihtuivat toisiinsa ja lopulta Devon joutui melko liemeen.. No jos tulevaisuus olisi hiukan valoisempi?
En kerro onko näin.. mutta tämä seuraavan osan tilanteet ovat muhineet jo pidempään mielessäni ja on aika päästää ne toteutukseen!
Toivottavasti piditte osasta sen pikaliidoista huolimatta.. Hetken mietin että meneekö osa liian nopeasti tilanteesta toiseen, mutta jotenkin tätä oli luontevaa kuvata/kirjoittaa.. Siksi toivon että ei ollut liikaa asiaa ja tilanteita yhteen osaan tumpattuna vaikka kuvia olikin vain 35 kappaletta.