Osa 73- Repercussio

Lukuiloa!

 Seuraavana päivänä..

Herra Widsakin historiantunti oli alkamassa, kun olin istuutumassa omalle paikalleni tämän tunnilla. Opettaja alkoi puhumaan odottamatta että istuudun.
   "Kuten varmasti olette kuulleet huhuja, niin ne pitävät tietyltä osin paikkansa. Valitettavasti eräs oppilaitoksemme oppilaasta yritti eilen riistää itseltään hengen. Kyseinen oppilas kuuluu tähän luokkaan. Hän kuten varmasti huomaatte poissaolosta on Allison Lovett."

Katsahdin Lizaa jonka viereen olin sillä hetkellä menossa, kun tämän kasvot olivat valahtaneet valkoiseksi ja takanani kuului muiden tyttöjen suusta järkytyksen kohahduksia.
   "Onneksi apu saapui neiti Lovettille ajoissa ja hän on kunnossa. Tämän tapauksen johdosta kumminkin neiti Lovettin vanhemmat ovat ottaneet hänet pois tästä koulusta. Ette tule valitettavasti häntä enää näkemään täällä, mutta se joka kaipaa juttelua tapahtuneesta, minua on pyydetty kertomaan että käytte rohkeasti puhumassa kuraattorimme kanssa asiasta. Mikäli se asia siis vaivaa teitä. Tämän kanssa ei pidä jäädä nyt yksin."

    "No niin, herra Quint- Olisitko hyvä ja istui-"
Samassa kun herra Widsaki oli kohdistanut pyyntönsä minuun, ovelta kuului jämäkkä koputus. Koputtaja ei jäänyt odottamaan vastausta vaan ovi aukeni.
   "Mitä nyt?"
Tulija oli rehtorin sihteeri.
   "Anteeksi herra Widsaki, mutta minun pitäisi pyytää herra Quintia tulemaan mukaani rehtorin huoneeseen."

 Muu luokka alkoi uuittelemaan takanani.
   "Hiljaa luokassani oppilaat! Herra Quint, kuulitte neiti Anrevia."
Opettajan ele oli selvä, mene ja anna hänen jatkaa rauhassa tuntia. Herra Widsaki kun oli yksi vakavimmista ihmisistä joita tiesin, itseni jälkeen siis..

 Sihteeri ohjasi rehtorin ovelle ja meni itse työpöytänsä taakse vastaamaan soivaan puhelimeen. Epäröin hetken ovella, mitä rehtorilla olisi minulle asiaa?
Rohkeutta keräten nostin käteni kohti ovea ja koputin. Sisältä kuului terävä mutta jykevä mies ääni.
   "Sisäään."

 Mennessäni sisälle ja laitettuani oven kiinni, näin tutun punaisen pään rehtori Pavelille kuuluvana, mutta tämän vieressä oli ihminen jota en tuntenut. Se sai vaistoni samantien varautuneeksi.
Oliko Allisonin edellisen päivän hengen riisto yritys johtunut minusta ja teostani? Olinko minä vastuussa siitä vai oliko tytöt menneet asiassa liian pitkälle? Nämä olivat kyllä vilpittömästi näyttäneet järkyttyneiltä kuultuaan asiasta.
   "Aa, herra Quint. Tulkaahan peremmälle."

    "Pyysin sihteeriä hakemaan teidät, sillä meillä on hiukan puhuttavaa."
Miehet katsoivat toisiaan, joka nostatti spekulaationi aivan uusille uomille. Kuka tämä mysteeri ihminen rehtorin huoneessa oli ja miten minä liityin asiaan?

 Päästyämme istumaan tuoleille, rehtori aloitti puhumaan samalla kun katseli papereita pöydällään.
   "Tämä herra vieressäsi, on nimeltään James Ramon. Hän on isänne Jared Quintin palkaama lakimies. Hän on tullut kertomaan että teidän perintönne on laitettu kuulemma rahastoon.
Katsoin molempia miehiä vuorotellen, ymmärtämättä näiden puheita juurikaan. Olin osittain huojentunut kuullessani ettei syy rehtorin huoneeseen tulossa ollut Allison, mutta isäni lakimies? Miksi tämä oli tullut tänne asti puhumaan kanssani?

    "Herra Quint."
Ramon kuulosti yhtä vanhalta kuin miltä tämän ulkonäkö antoi ymmärtää.
   "Olen laittanut perintönne rahastoon, jonka tulette saamaan kahdessa erässä. Ensimmäisen erän saatte kun täytätte kaksikymmentäyksi vuotta ja toisen erän kun täytätte kaksikymmentäviisi."

Lakimies ei selvästi tiennyt mitään klaanista ja tämän tuomasta uhkasta, kun oli laittanut vastaavanlaiset ehdot rahastolle. Samassa rehtori alkoi puhumaan herra Ramonille.
   "Miten tämä mahdollisesti tulee vaikuttamaan Devonin opintoihin oppilaitoksessamme? Sitä kun ette kertoneet puhelimessa kun keskustelimme."

 James Ramon ei kerinnyt vastata rehtorin kysymykseen, joka oli myös omassa mielessäni kun ovi aukesi yllättäen ja Giselle Stone ampaisi huoneeseen vaatien rehtorilta tietää miksi tätä ei oltu kutsuttu kokoukseen, vaikka oli luokanvalvoja.
   "Neiti Stone, rauhoitu. Tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Siinä kaikki."

 Tilanne rauhoittui melko nopeasti ja Giselle vaati saada tietää mitä kokoontumisessa oli keritty keskustelemaan.
   "Herra Ramon oli juuri aikeissa kertoa miten herra Quintin perintörahojen laitto rahastoon tulisi vaikuttamaan tämän opintoihin oppilaitoksessamme. Antakaamme siis hänelle puheenvuoro."

 Giselle kohdisti katseensa lakimieheen, joka myös katsoi vuorotellen meitä muita. Tämän kasvoista selvästi näki että tämä ei ollut pitänyt neiti Stonen väliintulosta.
   "Niin- Tilannehan on se että herra Quintilla ei ole tällä hetkellä ketään verisukulaisia elossa. Herra Quintin veljeä ei ole etsinnöistä huolimatta löydetty. Asun itse neljänsadan kilometrin päässä täältä kuten tiedätte. Olen tullut siihen tulokseen että, jotta herra Quint saisi kaiken hyödyn tulevaisuutta silmällä pitäen, nyt kun rahat ovat laitettu rahastoon. Siirrän hänen opinnot asuinpaikkakunnalleni ja tämä käy koulunsa siellä loppuun. Vuosirahoilla joita olen suonut hänelle ikään kaksikymmentäyksi asti, eivät tule riittämään millään oppilaitoksenne lukuvuosimaksuihin."

 Gisellen äänessä kuuli selvästi, että tämä ei ollut päätökseen tyytyväinen ja tiesin kyllä syyn. Vaikka sekunnin murto osan ajaksi uskalsin toivoa, että lakimies oikeasti veisi minut pois täältä, en voinut uskoa tuuriani niin hyväksi.
   "Mutta tuohan on ihan pöyristyttävää! Tämän opinnot täällä ovat lähteneet niin hyvin käyntiin! Arvosanat ovat koe kokeelta nousseet ja veisittekö herra Quintin viimeisimmän turvasataman tältä, kun tämä on viimein uskaltanut löytää järkyttävän tragedian jälkeen ystäviäkin?"

Rehtori katsoi Gisellea samalla myöntäillen naisen sanomaa.
   "Se on kyllä totta, olen kuullut muilta opettajilta samaa. Kokonainen luokka on ystävystynyt hänen kanssa ja jos nyt tämäkin riistetään herra Quintilta. Toisitte enemmän harmia kuin hyötyä hänelle."

    "Mutta rehtori Pavel. Devon Quintin vuosirahat eivät riitä maksuun jota pyydätte."
   "Jättäkää se minun huolekseni."

 En voinut uskoa kuulemaani, mutta silti se oli pakko uskoa.
   "Olemme ennenkin pitäneet rahaston keruun, yksittäisille oppilaille joilla ei riitä rahat lukuvuosimaksuihin. Uskon että saamme kerättyä herra Quintin opintoihin tarvittavat varat vastaavalla tavalla. Tiedän monta ystävääni alueelta, jotka mielellään auttavat tämän kaltaisissa tilanteissa oppilaitoksemme oppilasta."

 Olin sanaton. En saanut sanoja suustani vaikka tekikin mieli huutaa, etten ottaisi kenenkään almuja ja menisin lakimiehen mukaan siltä samalta seisomalta.
   "Niin no, jos saatte kerättyä ne oppilaitoksenne sisältä, niin en näe syytä miksi joutuisin viemään herra Quintin täältä tutusta ympäristöstä asuinpaikalle, jossa tämä ei tunne ketään."

Rehtori myhäili tyytyväisenä nyökytellen samalla kun itse laskin pääni antautumisen merkiksi. Miksipä minulla olisi mitään sanottavaa asiaan kun nämä selvästi olivat tehneet jo päätökset minun puolesta.
   "Se siis on päätetty. Neiti Stone, sinä toimit vastuuhenkilönä rahoituksen keräyksestä ja pidät minut sekä herra Ramonin ajantasalla asiassa. Mikäli keräyksessä ilmenee ongelmia, pidämme uuden palaverin asiasta. Kiitos kun tulitte tänne asti herra Ramon."

En voinut ymmärtää itseäni. Miksi minun oli niin vaikeaa täällä pitää puoliani?! Johtuiko se annetusta lupauksestani vai mistä.. mutta niin vain olin ihan hiljaa ja myönnyin kohtalooni.

** ** ** **

 Ei mennyt kuin viikko, kun Giselle kutsui minut luokkahuoneeseen, jossa olin sanonut sen väärän lauseen.
   "Hyviä uutisia Devon. Olen saanut kerättyä ystävieni kanssa ensi vuoden lukukausimaksusi verran rahaa."
   "Oikeasti?"
Olin hiukan pettynyt, että tämä oli saanut kerättyä rahat ja vielä näinkin  nopeasti.
   "No tietty hupsu. Eihän nyt sovi antaa sinun kesken kaiken jonkun pelkän rahan takia mennä jonnekin paikkakuntaan jossa et tunne ketään. Lakimiehen kertomana Twinstar Shore kuulostaa juuri niin kammottavalta mitä olen siitä joskus lukenutkin. Kunnallisia koulua, hyh."

    "Saat olla todella kiitollinen näille ystävättärilleni ja heidän ystäville, että tulivat auttamaan sinua hädän hetkellä. Ties minne halpa kouluun huonoilla opintomahdollisuuksilla olisit joutunut ilman heitä."
   "Mmm.."
   "Siksi minä kutsuinkin sinut tänne, tässä."
Giselle ojensi lapun käteeni, jota vilkaisin pikaisesti.
   "Mikä tämä on?"

    "Ensimmäinen paikka tietty. Saat käydä henkilökohtaisesti kiittämässä jokaista hyväntekijääsi. Annan sinulle ajan ja paikan. Tehtäväsi on vain ilmaantua paikalle."
Tämän hymy oli jotain mitä en pitänyt hyvätahtoisena. Silti katsahdin lappua uudelleen, jossa oli osoitteen lisäksi ohjeet miten päästä talolle.
   "Selvä, miten vain."

 Olin saapunut lapun näyttämään paikkaan, juuri silloin mitä lapussa lukikin. Seuraavaksi olisi- mennä sillan yli kohti metsän siimeksessä olevaan taloon?
Johan oli paikka asua.

 Kävelin ohjeiden mukaan ja talo tosiaan oli puiden takana, mutta se oli kyllä jo aikansa elänyt. Menin ovelle ja koputin.
Sisältä kuului vaimea kutsu mennä peremmälle.

    "Anteeksi, mutta olen Devon Quint. Giselle Stone kertoi että olette auttaneet häntä keräämään vuosimaksurahastoa ja-"

 Menin talossa peremmälle. Pienen vanhan tupakeittiön jälkeen avautui alko-ovilla varustettu makuukammari, jossa hyvin laittautunut nainen seisoi punaiseen silkki mekkoon varustautuneena. Tämän ulkoasu olisi sopinut enemmänkin jonnekin ensi-ilta gaalaan kuin sinne ränsistyneeseen taloon.
Ojensin kohteliaasti kättäni, samalla kiittäen tämän ystävällisestä auttamisesta. Nainen otti käteni omaansa, mutta siveli peukalollaan kämmenselkääni.

    "Giselle kyllä kertoi että osaat kiittää paremminkin, mutta olet kuulemma kohtelias herrasmies joka ei tee aloitusta.. Saanko?"

Samassa Gisellen hymy ja tämän punamekkoisen naisen sanat saivat minut tajuamaan että tulevat kohteliaat henkilökohtaiset kiitoskäynnit eivät olisi vain kädenpuristuksia ja paikalta poistumisia.
Olin myynyt sieluni paholaiselle sinä päivänä kun olin reputtanut kesäopinnoissani ja joutunut luokanvalvojani kanssa palaveriin.

** ** **

  Viikot vierivät ja yksi toisensa jälkeen kiitoksia seurasi toisiaan, kun Giselle nakkaili lappuja käteeni. Milloin rötiskö mökkiin metsän siimekseen ja milloin rikkaiden naisten taloihin. Mutta kuvio toisti itseään. Minä kiitin kohteliaasti toivoen että sillä kertaa se olisi pelkkä kiitoksen sanaset ja joka kerta naiset silittivät kämmenselkääni, vihjaten Gisellen antamasta lupauksesta heille kun olivat niin anteliaasti auttaneet minua rahallisesti.

 Eräänä päivänä, Giselle oli antanut osoitteen erääseen kartanoon, jossa nainen oli vienyt minut samantien länsisiipeen, jossa oli alkanut heti avata housujeni nappeja.
   "Rouva, minä-"
   "Shh, mieheni tulee jonkin ajan päästä ja- Bruno?!"
   "Ei perkele! Ei minun talossani!"

** ** **

    "Lääkäri Rivers, lääkäri Rivers- Oletteko yhteydessä ensiapuun."
   "Vartioita pyydetään eteisaulaan, kiitos."
   "Rekisterikilvellä AGR-5874, pyydämme siirtämään autoa. Tukkii ambulanssin sisääntulo ovet."

 Kuulutusta toisensa eteen. Ne kantautuivat ensimmäisinä asioina korviini, kunnes minut siirrettiin ensiavusta yksityishuoneeseen.
Hoitaja oli niinä hetkinä kun olin tajuissani saanut selitettyä mitä kaikkea minulle oli lääkäri todennut, mutta vasta hiljalleen tämän sanat palasivat mieleeni, yksitellen.

 Pahoja päähän kohdistuneita iskuja, aivotärähdys, pieni hiuksen hieno luu murtuma otsalohkossa, solisluun murtuma ja olan sijoiltaan meno. Kylkiluita oli murtunut sekä hampaita poikennut.
Hengitys oli vaikeaa, mutta en kuulemma tarvinnut lisähappea enää. Mikä oli ihme vammojani ajatellen.

 Torso oli teipattu niin että kylkiluut luutuisi oikein. Olkapää laitettu paikoilleen ja solisluulle ei kuulemma tehtäsi mitään muuta kuin annettava käden levätä kantositeessä, sen saisin kuulemma myöhemmin. Otsalohkon murma ei myöskään vaatinut toimenpiteitä, neljä viikkoa vain rauhallisemmin liikkua.
Olin tarkkailussa vaikka vaarallisin vaihe oli jo ohitettu. Sitä en tiennyt montako päivää olin jo siellä ollut.

 Mutta sen tiesin, että joka kerta kun suljin silmäni, näin sen saman näyn. Ökyrikkaan naisen miehen tulon huoneeseen, nainen oli kutsunut tätä Brunoksi.
Tämä oli ilmeisemmin joku ökyrikas kehonrakentaja, sillä tämä oli heitellyt Jaredin opeista huolimatta minua pitkin seinille ja maahan. Naisen kirkumiset ja huudot että Bruno lopettaisi, tämän vielä tappaessa minut jos jatkaisi, kaikuivat joka kerta korvissani.
Olin oikeastaan luullut miehen tappavan minut, mutta onneksi tämä oli lopulta lopettanut potkimiset ja lyönnit. Tajuttomuuden rajamailla olin saapunut sairaalaan ja tilani vakavuus selvitetty.

 Kivut olivat ilman lääkkeitä sietämättömiä, joten olin saanut niitä joka päivä aika mojovat annokset. Nyt lääketokkurassa huomioni kiinnittyi ääniin nurkan takana olevasta avoimesta ovesta. Lääkkeiden tuoma nautinnollinen rentous oli tipotiessään, sillä hetkellä kun tunnistin tuon tupakan käheyttämän äänen.
   "Miten niin emme voi nähdä herra Quintia?! Hän on koulumme oppilas! Olen hänen luokanvalvojansa sekä tämä tässä on hänen rehtori. Pojalla ei ole sukulaisia, jotka huolehtisi tästä kotiutumisen jälkeen!"
Kotiutuminen?

 Vaikka liikkuminen tuotti sellaista kipua että silmissä näin tähtiä, en voinut pysyä vuoteessa. Hiljaa ettei ovella olijat kuulisi, kävelin vaatelipastolle ja etsin sinne kätketyt vaatteeni.
   "Herra Quint on vielä tarkkailussa. Kun lääkäri tulee kierroksellensa, niin voitte keskustella hänen kanssa. Minä olen vain hoitaja ja-"
   "Toki te voitte antaa meidän nähdä edes poikaa? Selvittää mitä oikein on tapahtunut ja-"
Rehtori Pavel jo puuttui naisten väliseen keskusteluun.

 Näiden kiistellessä ja keskustellessa, olin tuskan hien saattelemana saanut puettua omat vaatteet päälleni ja en voinut sille että jäin tuijottamaan kasvojani. Mitä minä oikein tein?! Miten voisin enää antaa Gisellen tehdä tätä itselleni? Oliko elämäni uhraaminen tälläisille vaaroille oikeasti sen arvoista? Pelkkien koulun arvosanojen?

 Silmäni osuivat selkäni takana olevaan ikkunaan. Kohtanut ivaa. Minut oli sijoitettu alimpaan kerrokseen. Olinko siis rikkomassa lupaustani Cameronille ja valmis elää klaanin tuomassa uhkassa eläen sellaista elämää kuin itse halusin. Vai antaen muiden sanella miten minun tulisi elää elämääni?
Vastaus oli vain minulla ja se piti antaa itselleni sillä sekunnilla..

** **
Kymmenen minuutin kuluttua

** **

Rehtori Pavel oli saanut hoitajan suostuteltua, että tämä laskisi heidät näkemään minut. Mutta se mikä heitä kohtasi sairalahuoneessa oli vain tyhjä huone ja sängynpöydälle jättämäni puhelin. Olin tehnyt päätökseni ja avoinainen ikkuna oli todiste siitä. Olin kuin olinkin rikkonut elämäni ensimmäisen kerran annetun lupauksen ja sen vain aika näyttäisi että kannattiko se vai ei. Sillä nyt edes Toby ei saisi minuun mitenkään yhteyttä. Olinhan katkaissut puhelimen kortin jättäessäni sen pöydälle. Kukaan ei saisi tietää missä olin. Olin tästä lähtien omillani.



Semmoinen osa.. Tilanteet vaihtuivat toisiinsa ja lopulta Devon joutui melko liemeen.. No jos tulevaisuus olisi hiukan valoisempi?
En kerro onko näin.. mutta tämä seuraavan osan tilanteet ovat muhineet jo pidempään mielessäni ja on aika päästää ne toteutukseen!
Toivottavasti piditte osasta sen pikaliidoista huolimatta.. Hetken mietin että meneekö osa liian nopeasti tilanteesta toiseen, mutta jotenkin tätä oli luontevaa kuvata/kirjoittaa.. Siksi toivon että ei ollut liikaa asiaa ja tilanteita yhteen osaan tumpattuna vaikka kuvia olikin vain 35 kappaletta.