sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Osa 98- Muiden ei tarvitse tietää

No niin, uutta osaa jälleen tännekin esille. 
Iso kiitos kommenteista edellisiin osiin ja extraan. Kun kerkiän ja jaksan niin vastailen niihin. Nyt kolmen viikon sairasteluiden uuvuttamana tulin julkaisemaan osaa ettei tarvitse loputtomiin odotella sitä.
Eipä siis muuta kuin lukuiloa.


 
Olimme olleet pitkään hiljaa, kunnes Rosie oli sanonut sen mitä oikeastaan odotinkin hänen sanovan tilanteeseen.
   "Emme voi, enkä suostu palaamaan siihen mitä meillä oli-. Voimme olla ystäviä, voimme olla vanhempia pikkuiselle, mutta yhteen emme mene. Sitä mitä meillä oli, ei pysty enää saamaan takaisin. Joten älä luule että sitä tekisimme. Jos haluat olla isä lapselle niin saat olla, mutta mitään meitä ei ole eikä tule."

En olisi odottanutkaan mitään muuta. Halusin että lapsella olisi molemmat vanhemmat, vaikka tilanteeseen nähden olisin jopa odottanut sitä että Rosie olisi kieltänyt minua kutsumasta itseäni lapsen isäksi. Tällä olisi siihen kaikki oikeus.

Kaikki mitä Rosie oli sanellut, olin niihin suostunut. Mutta mitä tuli puutarhan hoitoon. Sitä en antanut tämän tehdä yksin. Isä oli asiasta samaa mieltä mitä isommaksi Rosien maha kasvoi.
Rosien dna-tulos eivät olleet myöskään jääneet kaupunkilaisilta kuulematta, mutta oma osuuteni näiltä oli pimennossa. Ainakin vielä.

Rosien ähkäisy sinä päivänä sai isän nostamaan päänsä pensaasta. Olimme saaneet edellisenä päivänä kuulla lääkäriltä että Rosiella oli ennen aikaisesti kohdunkaula puolisenttiä auki, jonka takia tämän ohjeistus oli ollut ottaa rauhallisemmin. Sitä tämä kumminkaan ei puutarhassa tuntunut muistavan.
   "Aiden, vie Rosie sisään. Minä teen täällä loppuun. Tehkää yhdessä vaikka se ruoka uuniin valmiiksi."
Nyökkäsin isälle ja vastusteluista huolimatta ohjasin Rosien sisälle, tämän katsellen haikeana olkansa yli kohti puutarhaa.

Sain juuri laitettua kaikki tavarat omille paikoilleen, kun Rosie kääntyi samassa minuun päin, tämän laitettua laatikon uuniin.
   "En ole invalidi!"
En voinut naurahdukselle mitään.
   "Ei kukaan sinua sellaisena pidäkään. Lääkärin määräys Rosie."
Rosien tuhahdus jäi puolitiehen kun ruokatilan ovi avautui.

Käännyimme molemmat katsomaan isää ovella.
   "Anteeksi että kesti. Rouva McWright käveli puutarhan ohi ja jäi juttelemaan. Tulisitteko ruokailutilaan jos olette täällä saanut kaikki valmiiksi?"
Käännyin samaan aikaan katsomaan Rosieta, kun tämä kääntyi katsomaan minua. Kohotin kysyvänä kulmia, jolloin Rosie kohautti vain olkia ja nyökkäsi sanaakaan sanomatta että meidän kannattaisi mennä isän perään, joka ei ollut jäänyt odottamaan vastausta, vaan oli mennyt ruokailutilan puolelle.

Isä odotti että sain autettua Rosien istumaan ja kierrettyä toiselle puolelle pöytää. Tästä oli alkanut tulla tapa että istuimme siten pöydän ääressä. Niin iso pöytä jopa oli turhan iso meidän kokoiselle perheelle, mutta en alkanut sanomaan siitä mitään vaan jäin kuuntelemaan.
Isä alkoi samassa nimittäin kertomaan että rouva McWright oli tullut etsimään Rosieta, sillä tämä oli kuullut että Rosien puutarhassa oli alueen parhaimmat kasvit, vihannekset ja hedelmät. 
McWrightit olivat alueen tärkeimpiin henkilöihin kuuluvia, sillä näillä oli ollut suvun kartano yli sataviisikymmentä vuotta.
   "...Nämä nykyään asuivat kaupungilla, mutta tulevat aina välillä kartanoon karkuun kaupungin hulinoita. Lupasin että otat häneen yhteyttä Rosie. Samalla tämä rouva kyseli raskaudestasi. Sekä juorusta että lapsen isä- noh, sanotaanko näin että hän kuuluu näihin vanhoihin perinteisiin uskovana."

   "Mitä yrität sanoa isä?"
Minun oli pakko puuttua puheeseen. En pitänyt miten isä vihjaili asiasta, vaikka tiesin lukea rivien välistä.
 
Devon katsoi molempia vuorotellen pitkään, kunnes nosti käsiänsä  samalla kohdistaen puheen heille molemmille, mutta katsoen Rosieta.
   "Meillä ei ole paljon valinnan varaa alueista jossa olisimme turvassa klaanilta. Me tarvitsemme tämmöisen turvasataman kuten Hollowbrooks on. Alueen asukkaille te olette sisaruksia, vaikka kuinka kertoisimme että ette ole biologisesti veli ja sisko. Olette kasvaneet saman katon alla ja-."
Aiden oli avaamassa suunsa, mutta Rosie kerkesi ennen häntä.

   "Yritätkö sanoa että valehtelisimme kyläläisille ja siten myös lapselle?"
 Devon huokaisi surullinen ilme kasvoilla mutta nyökkäsi. Aiden katsoi Rosieta yllättyneenä kun tämän suusta tuli tiukka "ei".
Vahvistaakseen sanomaansa, Rosie osoitti Aidenia sormellaan.
   "Aiden on lapsen isä. Sitä ei muuta mikään. En voisi tehdä sitä hänelle."

Devon nousi huokaisten ylös.
   "Tiedän että päätös on vaikea, ja päätös on teidän. Yritän suojella teitä että lasta. Mieti mihin tämä joutuisi jos totuus tulisi julki. En vain ajattele teitä kahta. Miettikää mitä lapsi joutuisi koko lapsuuden kestämään. Joskus Rosie totuuden jättäminen kertomatta suojelee niitä joita rakastat eniten."
Sen sanottuaan Devon poistui eikä kuullut Rosien itkuisia sanoja.
   "Tiedän, mutta-"

Aiden tiesi että Rosie ajatteli vain häntä. Nyt olisi hänen aika ajatella mikä olisi parhaaksi muille.
   "Rosie..."
Rosie katsoi Aidenia.
   "Aiden, ei! En voisi-"
   "Sinä et mutta minä voin. Kerrotaan isälle että suostumme hänen suunnitelmaan. En voi olla itsekäs. Olen isä nyt kun päätän suojella lasta totuudelta. Hän saa minun rakkauden enona. Annan sitä niin paljon että hän ei erota enon ja isän eroa. Suojelemme häntä juuri kuten isä sanoi."
Rosie käänsi päänsä pois kyyneleen valuessa silmäkulmasta nenän viertä pitkin alas.
   "Ei ole reilua-."
Aiden huokaisi syvään surullisena. Miten paljon olikaan tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Mutta oli aika ajatella aikuisesti ja hän tiesi että teko olisi oikea.
Siten heidän ei tarvitsisi jälleen muuttaa ja pelätä olisivatko he ja pienokainen turvassa klaanilta.
 
** **
 

Aidenin valmistujaiset olisivat yliopistolla neljän päivän päästä, jonne heidän kaikkien oli tarkoitus osallistua.
Rosie oli saanut lääkäriltä luvan matkustaa, kunhan se tapahtuisi junalla. Niinpä Devon oli ostanut junaliput sinä iltana ja Aidenin oma viimeinen pedagoginen näyttöesitys oli esitetty myös hänen professorille.

Rosie oli kyllästynyt kuuntelemaan esitystä puolessa välissä ja kuiskannut menevänsä puutarhassa käymään.
Rouva McWright oli ojentanut Rosielle tuntemattoman siemenen ensi kohtaamisella, jonka Rosie päätti tutkimisen jälkeen istuttaa puutarhaansa.
Aiden oli esityksen jälkeen niin väsynyt että oli päättänyt laahustaa sänkyyn etuajassa. Professorin tiukat kysymykset olivat saaneet hänen aivonsa käymään niin ylikierroksilla ettei lauseiden tekemisestä enään tullut mitään.

Mikäli Aiden olisi vain tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi, tämä ei olisi laskenut päätään tyynylle. Nukahtaminen oli tapahtunut niin nopeasti että olisi voinut luulla ettei tämä olisi nukkunut viikkoon ennen sitä iltaa.
 
Istutettuaan siemenen, Rosie nousi ylös normaaliin kömpelöön tapaansa. Tämän laskettuun aikaan oli vielä yli kuukausi aikaa, mutta maha alkoi olemaan koko ajan entistä enemmän tiellä.

Samalla kun Rosie nousi ylös, tämä tunsi napsahduksen ja hetken päästä siitä tuntien kuinka märkä vana valui molempia reisiä pitkin alaspäin. 
Säikähdyksestä henkäisten Rosie vilkaisi alas.
   "Taivas!"
Syvään puhaltaen ensimmäisen poltteen tullessa, Rosie lähti kävelemään tien toiselle puolelle, jossa hänen onnekseen alakerrassa paloi vielä valo.

Oven sulkeutuessa paiskahduksella, Devon laski kirjansa alas syliinsä nähden järkytykseksi asian, johon ensin ei osannut reagoida oikein.
   "Puuuh, isä... lapsi- vesi- meni-!"
Devon katsoi sekunninmurto-osan hölmistyneenä Rosieta, kunnes ponkaisi pystyyn niin että kirja tämän sylissä lensi kaaressa lattialle.
   "AIDEN!"

Isän kova huuto säpsäytti Aidenin hereille, vaikka hän vieläkin majaili kolmannessa kerroksessa.
Nousten istumaan ja silmiään räpytellen hän kuuli Devonin huudon uudelleen.
   "Aiden! Rosien lapsivesi meni! Sairaalaan- HETI!"
Aivot eivät meinanneet prosessoida millään Aidenin päässä isänsä sanoja.
Rosie. Lapsivesi. Sairaala?! 

**

He ajoivat kolmisin sairaalalle. Devon oli hypännyt Rosien kanssa takapenkille. Aiden oli itse liian shokissa auttaakseen tätä. 
Autolla ajo oli saanut Aidenin käsien tärinän loppumaan, kun tämä sai keskittyä liikenteeseen. Rystyset valkeina hän lopulta ajoi sairaalan parkkipaikalle ja lähti juoksemaan pääsisäänkäyntiä kohti.

Ajatukset viuhuivat mielessä. Oliko vauvan turvallista tulla jo nyt? Oliko isä soittanut synnytysosastolle tulosta? Oliko hänestä sittenkään vain enona oloon kun hän reagoi näin voimakkaasti tähän kaikkeen?!
Miten he selittäisivät sairaalaan sen että hän halusi olla paikalla synnytyksessä?!
Aiden ei tiennyt, mutta sen hän tiesi että Rosie tarvitsi heitä ja he olisivat paikalla. Hän sekä isä. 

**

Synnytys oli kestänyt lopulta yhdeksäntoista tuntia. Devon oli lopulta selittänyt kätilölle että vauvan isä ei ollut paikkakuntalaisia eikä halunnut myöntää isyyttään.
Niinpä Aiden oli päässyt synnytyssaliin, jolloin Rosie oli silminnähden rentoutunut ja rauhoittunut. 
Ilokaasulla saattoi olla myös jotain vaikutusta asiaan, mutta tämän hymy oli ollut toiseksi paras asia sille päivää. Ensimmäinen oli kun Rosie oli ponnistanut vielä viimeisen kerran ja vauvan ensi rääkäisy oli täyttänyt synnytyssalin. 

**

Tyttö.
He olivat saaneet tytön. Täysi aikaisen kaikkien yllätykseksi.
Ultrassa lapsiveden määrä oli antanut virheellistä tietoa ultrakuvissa, joten sekä Rosie että heidän tytär oli päässeet sairaalasta kolmantena päivänä synnytyksestä.
Tosin se päivä oli vain päivää ennen kuin heidän kaikkien oli ollut tarkoitus lähteä Aidenin valmistujaisiin.
He olivat jutelleet pitkään perhehuoneessa, jonne Rosie oli viety synnytyksen jälkeen, jossa Aiden oli onnekseen saanut olla. 
Lopulta he olivat päätyneet nimeen joka oli molempien mieleen, Yvonn. 

**

Ensimmäinen yö oli mennyt hyvin.
Yvonnin sänky oli Rosien huoneessa, mutta Devon oli heidän toiveiden mukaisesti hankkinut sellaisen sängyn, jossa oli pyörät alla. Siten he pystyisivät vuorottelemaan öitä, jolloin Rosie kaipaisi lepoa yöheräämisistä.
Aiden ei olisi halunnut lähteä ja esitti asian myös Rosielle ääneen.
   "Meidän ei ole pakko lähteä. Olette Yvonnin kanssa tulleet vasta sairaalasta. Yliopisto voi postittaa todistuksen."
Rosie katsoi hetken aikaa vaitonaisena kunnes pudisti päätään samalla puhuen.
   "Ja pitkität sillä pääsyä koululle aloittamaan työt? He tarvitsevat todistuksesta kopion jos et muista. Yliopistolta ei mene todistus rekisteriin heti. Siinä on viive ja koulu ei voi päästää sinua töihin, jos heillä ei ole tarvittavia dokumentteja. Me pärjäämme kyllä. Ei se ole kuin vain kaksi vuorokautta."

Aiden tiesi Rosien olevan oikeassa mutta Yvonn oli vienyt hänen sydämmen sillä hetkellä kun hän oli saanut tämän ensimmäistä kertaa syliinsä sairaalassa. Hoitaja oli sujauttanut tytön Aidenin paidan alle kenguru hoitoon ja siinä tuhisten, Yvonn oli tarttunut Aidenin sormesta puristaen, kuin tietäen että hän oli tämän isä.
   "Soitat jos tulee jotain! Sieltä kestää viisi tuntia tulla... Mutta soitat silti jos tulee jotain?"
Rosie hymyili rauhoittavasti. Kaipa Aiden kaipasi sanoja itseään varten enemmän kuin sitä että vahvisti Rosielle sitä kauan sieltä kestäisi tulla.
   "Minä soitan. Kaikki menee ihan hyvin. Pyydä Devonia ottamaan kuvia paljon. Tahdon nähdä kun he ojentavat opettajan paperit sinulle."

Taksin tuuttaus ulkopuolella sai heidät molemmat katsomaan toisiaan hiljaa, vakavina. Aiden oli kerran yrittänyt puhua asiasta Rosielle mutta tämä oli vaihtanut puheenaihetta.
   "Rosie..."
   "Aiden? Aika mennä että emme myöhästy."
*Pirun isä! *
   "Jutellaan sitten kun tulemme takaisin?"
Rosie nyökkäsi vakavana. Tämä siis tiesi että hän ei jättäisi asiaa siihen. Hyvä.

Willowgreekin yliopisto. Melkein kuuden sadan kilometrin päässä Hollowbrooksista, mutta ainoa yliopisto joka teki etäopetusta valmistumiseen asti. Suoden siten kauempaakin olevia opiskelijoita osallistumaan tunneille ja valmistumaan heidän yliopistosta.
Valmistujaisjuhla oli ollut uskomattoman juhlallinen. Todistusten jaon jälkeen oli ollut vielä ruokailu päärakennuksen isossa salissa. Olo salissa oli kuin tylypahkassa konsanaan. Maaginen paikka, mutta koska juna ei odottanut loputtomiin, heidän piti isän kanssa lähteä etuajassa ruokailusta.

Juna odotti vielä ykköslaiturilla vaihtomatkustajia kun istuimme jo vaunussa isän kanssa odottaen lähtöä.
   "Olen sinusta ylpeä."
Katsoin isää joka hymyili onnellista hymyä. Oli siitä tosiaan aikaa isän sanoin että Quintien suvusta valmistui ketään yliopistosta.
   "Kiitos."
Oloni tosin ei ollut juhlatuulinen...

   "Mikä hätänä Aiden? Olet vaikuttanut kovin poissaolevalta..."
Sitä hän olikin ollut. Hän oli kaiken tehnyt mekaanisesti, ajatusten ja sydämmen olevan Yvonnin luona.
   "En kykene isä. Kun sain hänet ensi kerran syliini. Nyt tiedän miltä sinusta mahtoi tuntua silloin kun minä ja Malec synnyttiin. En tiedä miten pystyn tähän."
Isä huokaisi kuuluvasti, jolloin käännyin katsomaan tätä.

   "Tiedän. Olen nähnyt sen siitä lähtien kun näin sinut pitelemässä Yvonnea. Vain isä katsoo siten vastasyntynyttä miten sinä katsot Yvonnea ja tiedän että tein väärin. Kun palaamme kotiin, kerrotaan Rosielle että Yvonnen täytyy tietää että olet hänen isä. Sanoivat muut mitä tahansa. Kun Yvonnella on meidät tukena, uskon että hän selviää mistä vain."
En ensin ollut uskoa olevani hereillä.
   "Oletko tosissasi?!"
Devon nyökkäsi samalla hymyillen.

Käännyin katsomaan epätodellinen olo sisälläni myllertäessä. Saisin sittenkin olla isä tyttärelleni! Isän siunauksella tiesin että me voisimme olla sittenkin tietyin muutoksin perhe! Samassa kun juna nytkähti liikkeelle, kaiuttimista alkoi kantautua nauhurista puhetta kertoen ensin asemia, joissa juna pysähtuisi. Tämän jälkeen ääni muuttui pienen naksahduksen saattamana.
   "Hyvät matkustajat, tässä teidän konduktööri. Tietoihimme on tullut että Therouwalleyssa on myrsky Alice iskenyt ja se etenee reitillemme. Pyrimme seuraamaan myrskyn liikkeitä. Suosituksena on että myrkyn keskellä ei kuljeta millään kulkuvälineellä, joten emme järjestä muita järjestelyitä matkustamisen suhteen, vaan tarpeen tullen pysähdymme kiskoilla ja odotamme myrskyn laantumista. Junayhtiön puolesta tahdon toivottaa tilanteesta huolimatta hyvää matkaa ja ilmainen kahvilippu odottaa lipun tarkastuksen yhteydessä teitä tästä valitettavasta, yllättävästä tilanteesta johtuen. Pääsemme liikkumaan aina kun se vain myrskyn liikkeiltä on mahdollista. Kiitos ymmärryksestänne."

** **



Päivät olivat olleet todella helppoja! Yvonn oli itse enkeli. Tämä heräsi öisin vain kahdesti tankkaamaan, jonka yhteydessä vaihdoin tämän vaipan. Olin saanut Devonilta videon Aidenin valmistujaisjuhlasta sekä Aidenilta viestin että Alice myrsky saattaisi hidastaa matkan tekoa, mutta kaikki oli hyvin.

Viestistä oli ollut jo tunteja. Ilta oli laskeutumassa Hollowbrooksiin. Olin imettänyt Yvonnen hetkeä aiemmin ja tämän röyhtäisy kertoi että ilma imetyksen aikana oli juuri lähtenyt pois tämän mahasta.
   "Noin juuri. Olisiko aika iltapuuhien nuori neiti? Mihinköhän laitoin sen kaukosäätimen...?"
 
   "Keskeytämme lähtetyksen erikoislähetyksen johdosta. Näky ei sovi nuorimmille katsojille, joten suosittelemme että vanhemmat ohjaavat heidät eri huoneeseen..."
 

Laskin Yvonnen lepäämään käteni varaan ja jäin tuijottamaan uutisankkuria. Kuvassa oli Alice myrskyn aiheuttamaa tuhoa.
Uutisankkuri puhui, mutta videokuva, joka sillä hetkellä näkyi ruudussa sai korvissani äänen kohisemaan ja sydämmen rinnassa hakkaamaan.
   "Alice myrsky muutti suuntaansa yllättäen. Kukaan ei kerinnyt reagoimaan asiaan ja-"
 

Kuva junasta sekä onnettomuuspaikalla olevista pelastusviranomaisista muuttui kuvaan sillasta, josta juna oli suistunut.
   "Junan kuljettaja oli mitä ilmeisemmin nähnyt Alice myrskyn aiheuttaman tuhon liian myöhään. Täydestä vauhdistaan se suistui-"
Kaivoin tärisevin käsin puhelimen taskusta, ole kiltti ja anna heidän olla kunnossa! Etsin soitetuista puheluista Aidenin numeron.
   "Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saa-"
Valitsin Devonin numeron- Puhelu hälytti!
Puhelin hälytti aikansa, jonka jälkeen ääni joka vastasi puhelimeen ei ollut Devon.
   "Moonwhillen palomies Lyon, kenen kanssa puhun?"

Puhuin hetken palomiehen kanssa. Yvonn koko ajan sylissäni vaikka käteni alkoi väsyä että täristä mitä pidemmälle keskustelu eteni. En kyennyt enää puhumaan vaan annoin puhelimen tippua maahan samalla kun tärisevin käsin laskin Yvonnen keinuunsa. Oli turvallisempaa että tämä oli siinä eikä sylissäni.

Saatuani Yvonnen keinuun, laskeuduin polvilleni ensin ottamaan puhelimen käteeni. Kuultuani seuraavat sanat palomieheltä lyhistyin itkuun. Kukaan ei ollut selvinnyt turmasta.
Devon.
Aiden.
Poissa.
 
 
 
 
** **
 
Näihin tunnelmiin lopetamme tämän osan. Uusi sukupolvi syntynyt ja kaksi edellistä menetetty.
Vieläkin nyt tätä laittaessa tänne, hiukan nieleskelen. Ehkä parhain perillinen sekä tämän veli sitten Halleyn joista oikeasti tykkäsin. Siis todella tykkäsin. 
Se miksi sitten tein tämän päätöksen. No sitä en voi kertoa. Sen hoksaatte sitten kun pääsemme tarinassa eteenpäin.
Mutta nyt näihin tunnelmiin jätän tämän osan ja sen jälkilöpinät.
Toivottavasti ette ihan tervaa ja höyheniä käytä kun annatte kommentteja, mutta toivottavasti piditte.
 
-Phoenix