maanantai 29. elokuuta 2016

Osa 55- Erilaiset mutta silti samanlaiset

Tällä kertaa jätetään alkulöpinät kun kumminkin haluatte päästä osan kimppuun. Lukuiloa!

Kuvia huimat 53!

 7 vuotta eteenpäin..

Kesälomat olivat alkaneet viikkoa aiemmin. Kaikkialla missä kulki, näki iloisia lomalaisia.

 Ei siis ollut outo näky, kun poika joukko oli kokoontunut norkoilemaan tyypilliseen paikkaansa keskellä päivää.

 Ainoa joka olisi tuottanut aikuisissa paheksuntaa, oli se miten nämä kohtelivat yhtä ikätoveriaan.

    ”No? Onko sulla ne vai ei?”
   ”E-ei, mutta hommaan ne! Lupaan! Olkaa kilttejä.”
Poika joukko revähti ivalliseen nauruun.
   ”Kilttejä? Tuollaiselle, joka ei edes voi tehdä mitä lupaa! Missä tupakat?!”
Brad ja Thed ottivat askeleet kohti poikaa joka oli kauhusta kankeana.

 Ty, joka oli joukon aivot katseli kyllästyneenä taustalla. Se oli jo toinen kerta.
Tällä kertaa Tyler päätti antaa poikien tehdä tästä kaverista esimerkki muille.

    ”Kollegani kysyivät kysymyksen, missä tupakat?”
   ”Ty, minä lupaan! Hankin ne! Uskothan?”
   ”Määräaika oli tänään Tom, pojat..”

 Brad ja Thed kääntyivät Tomiksi kutsuman pojan suuntaan voitonriemuisina, Thedillä hymy huulilla.

 He eivät olleet ottaneet askeltakaan kun nämä jäykistyivät kauhusta.
Tom oli kadonnut! Pojat katsoivat kauhuissaan toisiaan, kunnes kääntyivät ympäri Tyn suuntaan.

    ”Toinen tällä viikolla Ty! Tää paikka kummittelee! Häivytään täältä!”

 Ty nousi ja jäi seisomaan jäykkänä paikoilleen tuijottaen kohtaa jossa Tom oli hävinnyt.
Toinen kerta! Hän ei ollut edellisellä kerralla paikalla. Nyt todisteet olivat kiistattomat!

 Suu yhtenä viivana Tyler katsoi kavereidensa perään, jotka olivat jo hävinneet näköetäisyydeltä.

    ”Jaz! Tiedän että olet täällä, ilmesty! Vai haluatko että kerron mutsille että käytät voimias keskellä kirkasta päivää, muiden ihmisten läsnä ollessa!?”

    ”Tiesitkö että yksin huutelulla saa helposti hullun maineen?”
Jaz oli ilmestynyt veljellensä muurin päällä rennosti istuen kun puhui tälle.

    ”Vitut mä hulluudesta! Päästit Tomin menemään!”
   ”Tietty, alko käymään gorillas hermoon. Niin kuin sinäkin. Niin ja jos meinasit kertoa äidille niin mitäköhän se tykkäis tästä sun pienestä- mmm, bisneksestä?”

 Ty jähmettyi raivonsa keskellä.
   ”Et uskaltais-”
   ”Kokeillaanko?”

 Jared hyppäsi muurilta alas, katsoen veljeään suoraan silmiin samalla kun otti mukavan asennon muuriin nojaten.
   ”Vaikka oletkin koulun suosituimpia, et silti saa tehdä kaikkea, en pelkää gorilloitas jos muistat?”

 Tyn sisällä kuohui
   ”Et tee mitään onko selvä!? Pidät turpas kiinni ja kaikki tää uhoilu voidaan unohtaa, muistat varmaan että tiedän mitä pelkäät..”

 Jazin sekä Tyn ajatukset menivät siihen yhteen muistoon vuosien taakse.

   ”Laske minut alas Ty!”
   ”E-en osaa! E-en tiedä miten!”
   ”Ty! En pidä tästä! Pelkään täällä!”

 Ainoa mikä oli laskenut Jazin alas, oli se että peloissaan, tämä oli muuttanut itsensä näkymättömäksi.
   ”Anteeksi! Jared, minä-”

 Jared oli lyönyt veljeään niin että tämän huuli oli auennut.
   ”Et enää ikinä nosta minua! Tiedä tämä, pelkään korkeita paikkoja!”

**

 Veljekset tuijottivat pitkään toisiaan, Tyn rinta kiivaasti kohoillen ja Jaz katsoen tätä kuin arvioiden tilannetta.

    ”Se oli silloin, olimme seitsemän. Ihminen kasvaa.”
Jaz naurahti kolkosti samalla kun katsoi puhelimensa kelloa.
   ”Niin hauskaa kuin tämä onkin niin-”
   ”Hauskaa?!”

 Ty kiivaus ryöpsähti, eikä tämä enää voinut pidättää sisällään möyrivää raivoa veljeään kohtaan.

 Samassa kun tämä alkoi huutaa, Jared sai huomata veljensä raivon.
   ”Olen saanut tarpeekseni susta! Olen saanut tarpeekseni tuosta asenteestasi puutua asioihin jotka ei kuulu tippaakaan sulle! Aika näyttää sulle opetus!”

Jaz nousi koko ajan ylemmäs mitä enemmän Ty purki kiukkuaan tähän.

 Mutta Jaz tiesi heti mitä tehdä, tämä katosi veljensä näkökentästä.
Samassa kun hän oli näkymätön, Tylerin kyky leijuttaa häntä lakkasi ja ainoa jonka Ty kuuli veljestään, oli tömähdys kun tämä tipahti maahan.
   ”Perhana.”
   ”Oikein sulle!”

 Jaz nousi maasta, huomaten että Ty lähti kävelemään pois, selvästi kotiin päin suunnaten kulkunsa.

 Ajatellen turvallisuuttaan Jaz pysyi näkymättömänä samalla naljaillen veljelleen.
   ”Missäs nukkes on?”
   ”Hittooko kuuluu sulle, häivy!”
   ”Ja jättäisin meidän hurmaavan hetken? ehei.”

 Matka jatkui kotiovelle asti samana, kunnes Ty menetti lopullisesti hermonsa.
   ”Ei helvetti, etkö voi jo olla hiljaa! Oon saanu tarpeekseni! Mä kyl nyt sanon muts-”

 Samassa ulko-ovi aukeni, josta tuli hyvin varovasti Trix.
   ”Mitä nyt?! Sanoin että haluan olla-”
   ”Turpa kii Ty, etkö nää et nukellas on asiaa.”
Jaz ilmestyi näkyviin, jolloin Trix aloitti ääni väristen puhumaan.
   ”Äitinne-”

**

    ”Sairaalassa ei juosta!”
   ”Äitimme! Halley Quint on tuotu tänne! Missä hän on!?”
   ”Shhh! Hiljempaa! Tämä ei ole meklarihuone, vaan sairaala. Rouva Quint on huoneessa kolmekymmentäneljä kerroksessa neljä. Kävellen jos saan pyytää!”

 Kolmikko totteli hoitajan käskyä kävellä, sillä nämä pelkäsi että tämä heittäisi heidät pihalle jos eivät tottelisi.
Neljännessä kerroksessa huoneessa kolmekymmentäneljä ei ollut muita. 
Vaimeasti huoneen perältä kuului raskas hengitys yhdistettynä erilaisten laitteiden tasaisiin piippaus ääniin.

 Halleyllä oli todettu edellis vuotena anemia, joka oli hänen sairauden yksi oireista.
Hitaasti, mutta varmasti tämä oli laihtunut laihtumistaan, ilman että pojat olivat sitä tajunneet. 
Trix taas oli heti alkuhetkistä vaistonnut sen mutta Halleyn pyynnöstä ollut asiasta hiljaa.

 Nyt kun Halley makasi sairas vuoteella.
Pojat huomasivat kalvenneen vahamaisen ihon, sairaanloiset silmät sekä tämän kapeat kasvot.
   ”Pojat.”

 Molemmat säpsähtivät äitinsä sanoista.
   ”Niin?”
Vaikka nämä olivat monessa asiassa erilaisia, jotkin asiat olivat samaa. Kuten se miten nämä nyt puhuivat hänelle.
Huoli, hämmennys ja rakkaus paistoivat näiden äänessä ja kasvoilla.

    ”Olen pahoillani etten ole aiemmin kertonut, en ole halunnut huolestuttaa teitä. Olen tahtonut luoda teille hyvän lapsuuden, ilman pelkoa minun menettämistä, nyt on kuitenkin niin että lääkäri ei näe kovin valoisaa tunnelin päätä minulle.”
Pojat olivat pitkään hiljaa, tuijottaen äitiään epäuskoisina.

 Jared karaisi kurkkuaan että saisi äänen varmasti toimimaan.
   ”M-mikä se on? Eikö siihen ole hoitokeinoa?”
   ”Follikulaarinen lymfooma, kansan kielellä imusolmuke syöpä, joka minun tapauksessa on edennyt niin pitkälle että hoidoista ei ole enää apua.”

    ”Mutta pakkohan heidän on jotain tehdä! E-eikö niin? Äiti?”
Halley pudisti päätään joka näytti todella vaivalloiselta.

    ”Ei ole, ei enää. Kaikkea mitä on voitu, on kokeiltu. Minulle annettiin kahdeksan- kymmenen vuotta ja nyt on mennyt seitsemän. Olen kiitollinen joka ikisestä hetkestä teidän poikien kanssa ja pelottaa jättää teidät mutta isänne kutsuu luokseen, tunnen sen. Tipat ovat vain helpottamassa kipua.”

    ”M-mutta-”
   ”Tahdon puhua teidän kanssanne tärkeimmistä asioista, enkä vängätä Tyler siitä onko hoitokeinoa vai ei, kun sitä ei ole.”’
Halley otti syvään henkeä mikä näytti todella vaikealta tehdä ja jatkoi kun huomasi Tylerin hiljentyneen.
   ”No niin.”

    ”Tipan vaihto rouva.”
Halley hiljentyi, siksi aikaa kun hoitaja vaihtoi tipan ja kun tämä viimein poistui paikalta, 
Halley katsahti ylöspäin kohti tippoja ennen kuin, kohdisti uudelleen katseensa poikiinsa.
   ”Niin, minulla on teille pojille hyvin tärkeää asiaa joten kuunnelkaa.”

 Halley kertoi kirjasta joka poikien pitäisi lukea, kertoi merkistä joka toisi suvun jatkamisen vastuun jommallekummalle sekä siitä että mitä he olivat isänsä suvulta perineet.

   ”Tiedän että teistä kumpikin voisi ottaa lehden asiat hoitaakseen, mutta tunnen teidät ja tiedän että Tyler, sinä et ole kiinnostunut sellaisista asioista. Tästä syystä, Jared, sinä olet se joka ottaa ne asiat hoitaakseen. Kun taloon tehtiin se perusteellinen remontti, syy siihen oli se että vaja on rakennettu täysin lehden asioita varten olevaksi huoneeksi. Tahdon Jared että menet huoneeseeni ja haet sieltä vajan avaimen, vaja on nyt sinun ja sen tuoma vastuu myös.”

    ”M-mutta- Olen vielä ala-ikäinen! Enhän minä-”
   ”Olet parhain hoitamaan sitä, iästäsi huolimatta, sinulla on älyä ja lukemisen intoa hoitaa niitä asioita, olen nähnyt sen sinussa.”
Jared katsoi äitiään hämmentynyt ilme kasvoilla.

    ”Olen Trixin kanssa sopinut nämä asiat, kun aika tulee, hänellä on Sarahin yhteystiedot. Soitatte Sarahille. Ette kai te luulleet että annan kolmen teinin kasvaa keskenään? Ei, Sarah tietää suvumme tuomasta taakasta ja serkkunne osaa pitää teistä huolta.”
Tyler kääntyi katsomaan veljeään, jonka jälkeen katsoi Trixiä.

    ”Älä ole Trixille vihainen Tyler, minä pyysin häntä olemaan hiljaa sairaudestani. Tämä teki kuten käskin. Mitä tulee siihen mitä pyydän sinun tekevän. Pyydän Tyler että ryhdistäydyt, käy koulu kunnolla ja jätä ne hämärä hommat, voitko tehdä sen minulle?”
   ”Ei minulla ole mitään hä-”
   ”Luulitko että en tiedä? Äitinne tietää ja näkee kaiken Tyler, tämä on pieni saari. Lopeta ne.”

 Tyler nyökkäsi vaitonaisena.
   ”Sano se ääneen niin että uskon sinua nuori mies.”
Tyler hymähti, vielä sairasvuoteella äidistä löytyi äidillinen auktoriteetti sanomaan hänelle.
   ”Minä lupaan äiti, jätän ne.”

    ”Hyvä, huoh.. nyt, minun täytyy levätä. Menkää kotiin lepäämään tekin, ollut pitkä päivä. Muistakaa tämä, minä rakastan teitä missä ikinä olette, kuljen teidän sydämessänne kuten isännekin. Olette rakkaista.”

Halley halasi jokaista yksitellen ja lopulta kaikkia kolmea yhtä aikaa, jonka jälkeen katsoi näiden loittonevia hahmoja. 
Hän tiesi että se jäisi viimeiseksi näkemiseksi, tästä syystä Halley pidätteli kyyneleitä, etteivät lapset muistaisi häntä itkien vaan levollisena.

 Kolmikko pääsi kotiin vaitonaisina.
Jared ja Trix istuutuivat sohvalle, Tylerin jäädessä nojaamaan oven karmiin. 
Talo oli hiljainen, tuttu äidin keittiön äänet olivat tiessään. 
Toruvat puheet olivat tiessään, tutut kyselyt päivän tapahtumista olivat poissa.

Kukaan heistä ei tiennyt mitä tehdä seuraavaksi eikä kenelläkään heistä ollut aikomustakaan kysyä mitä seuraavaksi. 
Kello tikitti eteenpäin ja auringon viimeiset säteet hävisivät vuoristoisen mäen toiselle puolen, tuoden illan tummat varjot heidän ympärille.

 Jared pyöritteli mielessään äitinsä sanoja, kirja, merkki, lehden päävastuu hänellä. Kuka toisi kirjan? Milloin merkki ilmestyisi? Kummalle se ilmestyisi? Miten hän osaisi tai tietäisi miten hoidettaisiin jotain toisen paikkakunnan lehteä?

    ”Miksi et sanonut mitään?! Kysyin sinulta kerran Trix, sanoit että kysy äidiltäsi. Et sanonut vaikka yleensä kerrot kaiken heti kun kysyn!”

Trix ei kääntänyt päätään Tylerin suuntaan kuten yleensä, sillä tämän ajatukset ja sydän olivat muualla, poissa Tylerin luota.

 Trix oli ajatuksineen sairaala huoneessa numero kolmekymmentä neljä, kerroksessa neljä.
Huoneessa jossa hoitohenkilökunta juoksi ainoan vuoteen luokse jossa oli potilas sinä iltana.

Potilaan, jonka sydän laite piippasi yhtäjaksoisesti ilmoittaen että tämän sydän syke oli lakannut.
defibrillaattori-laitteen sähköinen humina oli hetkessä päällä ja lääkärin määräys irrottaa ote potilaasta oli ilmassa.

    ”Kuolin aika, kaksikymmentä kaksi- viisikymmentä neljä. Ilmoitettava potilaan lähiomaisille, teillä on varmaan yhteystiedot tiedossa? Hyvä.”

   ”Trix! Trix! Puhun sinulle!”

 Trix kääntyi juuri sillä hetkellä Tylerin suuntaan, kun puhelin pirahti Jaredin taskussa soimaan.
Tyler kääntyi katsomaan Trixistä veljeään.

   ”Jared Quint- kyllä olen- m-mitä? Eih!”


**
Syvääkin syvempi hiljaisuus vallitsi huoneessa.

Trix nyyhkytti polviaan vasten, Tylerin silmät olivat kiinni pidätellen itkuaan ja Jaredin kämmenet olivat kasvojen edessä peittäen kyyneleitä jotka väkisin laskeutui poskille.

Äiti, heidän äiti oli poissa, eikä mikään toisi häntä takaisin ja siinä samassa vastuu, joka näiden kolmen teini-ikäisen nuorukaisen olkapäille laskeutui, osoittautui yhden heistä hartioilla liian kovaksi.
   ”Trix, mukaani!”


Jared katsoi kuinka Tyler repi tytön sohvalta ranteesta repien, jättäen hänet yksin istumaan sanomatta sanaakaan veljelleen, yrittämättä estellä tämän menoa. 
Juuri sillä hetkellä yksin olo oli juuri sitä mitä hän kaipasinkin.



Joo, että sellainen osa... nyt kun oikoluin tätä nii... en voi väittää etteikö pala noussu kurkkuun itelläni.. Siksipä jätänkin sanani näihin ja toivon että piditte vaikka varmasti moni nieleskeleekin siellä ruudun toisella puolella (tunnen teitä tarpeeksi hyvin näin sanoakseni..)
Kommentit tietty tervetulleita mikäli sellaisia tämän jälkeen pystytte kirjoittamaan.. <3