Osa 90- Onko väärin tuntea oikein?

 Osa yhdeksäskymmenes! Huh! Osa sata lähenee kovaa vauhtia, mutta palataan siihen sitten loppulöpinöissä.. Lukuiloa!

Kello oli neljä, kun Devon herätti Aidenin ja Rosien. Aiden nousi heistä kahdesta ensimmäisenä.

   "Rosie, ylös. Taksi tulee kohta."

   "Mmm..."

   "Aiden, herätä siskosi."

 

Taksi kaarsi pihalle tasan puoli viideltä. Devon ohjasi Rosien istumaan eteen ja meni itse Aidenin kanssa takapenkille jotta voisi jutella hiljaa tämän kanssa automatkan aikana.

Taksikuskin nostettua laukut takakonttiin, kuski nousi itse autoon ja katsoi taustapeilistä Devonia.

   "Lentokentälle kiitos."

 

Viikko vierähti kahdeksi. Devon ei ottanut mitään riskejä, että heitä olisi seurattu. Aiden oli jo kypsää kauraa yhteisistä huoneista isänsä kanssa. Toisen viikon lopussa, he olivat nousseet potkurikoneen kyytiin ja tunnin lennon jälkeen he laskeutuivat pienelle lentokentälle, pienen kylän viereen.

Rosie oli väsynyt eikä kiinnittänyt huomiota kuulutuksiin.

   "Missä olemme?"

Devon katsoi ihmeissään tytärtään mutta samalla ymmärtäväisenä, matkustelu oli käynyt kaikkien voimille.

   "Hollowbrooksissa."

 

Taksi ajoi heidät Devonin antamaan osoitteeseen. Devon oli nähnyt kuvat kiinteistövälittäjän kuvista, mutta Aiden ja Rosie vain tuijottivat taloa.

   "Olemme oikeassa osoitteessa?"

 

Aiden katsoi isäänsä joka hymyili Rosielle, joka oli esittänyt kysymyksensä hämmentyneen mutta samalla toiveikkaan hymyn perään.

   "Olemme toki. En ole kertonut varmaan koskaan, mutta meillä ei ole rahallisesti mitään hätää. Olen saanut perintörahoja suvultamme, sekä yritykseni tuottaa ihan mukavasti lisää. On minulla talon lisäksi jotain muutakin näytettävää, tulkaa."

 

Devon käänsi heidät ympäri ja ohjasi Rosien edelle, tien toiselle puolen.

   "Ole hyvä."

Rosie tuijotti näkemäänsä henki salvaten. Oliko se hänelle?!

 

   "O-onko tämä minulle?"

Devon hymyillen vastasi hänelle.

   "Kyllä vain, tuli kauppojen mukana. Vaja on kunnostettu, alkupäisen vajan viereen kuulemma iski salama ja poltti sen. Tilaa hoiti kuulemma paikkakunnan vanhempiin sukuihin kuuluva vanhus pari, kunnes nämä päättivät etteivät jaksaneet enää hoitaa tilaa ja möivät sen meille. Näille kun ei koskaan tullut lapsiakaan jotka olisivat ottaneet tilan hoitaakseen."

 

   "Mutta miksi?"

Devon katsoi tytärtään vakavana.

   "Olet jäänyt veljesi varjoon. Tahdoin kiittää sinua ymmärryksestä sekä jaksamisesta meitä Jörö-Jukkia."

Aiden ei vieläkään hyväksynyt sitä miten hänen isä oli puhunut viimeiset kaksi viikkoa yksikössä. Heillä kahdella oli tullut iso riita siitä saiko Malecista puhua vai ei.

 

   "Kiitos!"

Devon otti Rosien halauksen vastaan. 

   "Ole hyvä rakas. Olet yhtä tärkeä kuin veljesi, muista se."

 

   "Mitä siis teen puutarhassa?"

   "Mitä ikinä haluat. Jos haluat kasvattaa kasveja, siihen on kuulemma täydellinen maaperä tällä palstalla."

Aiden katseli Rosien intoa ja tunsi lämmön sisällään.

   "Mennäänkö sisälle? Tahtoisin jutella teidän kahden kanssa. Ilman että meitä mahdollisesti kuulee kukaan muu."

 

Sisälle päästyä, Devon ohjasi heidät ruokailutilaan. Rosien suunnitellessa innoissaan mitä kaikkea haluaisi kasvattaa kasvimaalla.

   "Ihana kuulla että olet innoissasi puutarhasta, mutta muistathan myös että käyt tutustumassa keskustaan sekä paikkakuntalaisiin ihmisiin. Toivoisin teidän molempien tekevän niin."

 

Aiden ja Rosie katsoivat molemmat toisiaan. Vaikka Aiden yritti piilottaa lempeää hymyään, hän ei voinut karkaavalle hymynpoikaselle mitään.

   "Miten ammatinvalinta muuten etenee?"

 

Rosie käänsi kaihoisasti päänsä. Devon oli kerran ehdottanut tälle yliopistoa, mutta kumpikaan heistä ei kokenut sen olevan heidän juttu.

   "En tiedä-"

Aiden katsoi Rosieta. Miten kauniilta tämä näyttikään hämmentyneenä.

   "No mieti rauhassa Rosie. Pahastuisitko jos juttelen hetken Aidenin kanssa kahden?"

 

Rosie nousi hämillään Devonin pyyntöä, mutta ei sanonut mitään. Vasta kun Rosie oli poistunut kuuloetäisyydestä, Devon aloitti puhumaan Aidenille joka tiesi mitä tuleman pitäisi. Isä oli kerran motellihuoneessa yrittänyt puhua asiasta.

   "Tiedät varmaan mistä meinaan puhua? Olen laskeskellut että neljän perillisen jälkeen sukumme on vapaa Munron klaanilta Aiden. Kai haluat tuoda rauhan vainoamiselle ja mahdollisuuden karussa oleville sukulaisillemme elää normaalia elämää? Setäsi asuu Ranskassa sen takia, isotätisi on ties missä oman perheensä kanssa... Toinen setäsi uhrasi itsensä klaanille, jotta voisimme jatkaa elämistä Aiden."

 

Aiden kääntyi katsomaan isäänsä.

   "Tiedän isä. En vain ole valmis siihen kaikkeen. En edes tiedä mitä haluan tehdä työkseni! Olemme juuri muuttaneet, et voi olettaa että pyydän ensimmäistä naista puolisokseni. Anna minulle aikaa!"

Devon tiesi Aidenin olevan oikeassa. Ei tämä voinut määrätä poikaa jatkamaan sukua. Se olisi tämän oma päätös. Olisi tekopyhää pyytää niin sillä eihän hän edes itse halunnut jatkaa sukua kunnes Allison oli tullut raskaaksi.

Luovutuksen merkiksi Devon vaihtoikin puheenaihetta toiseen.

   "Tiedän että muutimme vasta, mutta koska palkkasin sisustussuunnittelijan tekemään muuton ja sisustamisen, niin talo on vaatteiden purkua vaille valmis. Otin vapaudeksi sen vuoksi ottaa asiakastapaamisen heti tälle päivää. Toivottavasti ei haittaa?"

Aiden pudisti päätään merkiksi että ei haitannut. Devon nousi tuolilta ja puristi poikansa olkäpäätä merkiksi välittämisestä.

   "Tahdon näyttää omalla esimerkilläni että elämä jatkuu ja meidän täytyy alkaa elämään tätä elämää. Turvallisessa ympäristössä."

Vasta ulko-oven kolahduksen jälkeen Aiden nousi tuolilta.

 

Aiden käveli olohuoneeseen etsien Rosieta. Vasta olohuoneessa Aiden huomasi takan taakse häviävän syvennyksen. Rosie oli mennyt maalaustilaan ja katsoi siellä ikkunasta ulos pidellen käsivarsillaan selvästi ahdistuneen oloisesti itsestään kiinni.

 

Aiden ei ollut koskenut Rosieen sitten heidän yhdessä vietetyn yön jälkeen ja tämän kosketus sai Rosien säpsähtämään.

   "Mikä hätänä?"

Rosie kääntyi yllättävän nopeasti, haudaten kasvonsa Aidenin rintaa vasten.

 

Vaistonvaraisesti Aiden nappasi Rosien hartioista, vetäen tätä lähemmäs itseään. Rosie alkoi samassa eleen tuomasta hellyydestä nyyhkyttämään.

   "En kestä tätä! Saamme asua tässä upeassa talossa mutta miten? Veljenä ja sisarena! Kaipaan Malecia! Kaipaan Addisonia!"

Aiden piteli vain Rosieta, antaen tämän purkaa tunteensa ulos.

 

Vasta kun Rosien itku lakkasi ja tämä vain ajoittain päästi nyykäisyn, Aiden otti askeleen taaksepäin ja kohotti kämmenellään tämän kasvoja.

   "Minäkin kaipaan heitä. He tavoittelivat unelmaansa Rosie. Olisimme olleet itsekkäistä jos olisimme estäneet sen heiltä."

 

Aiden katsoi Rosieta suorana silmiin. Miten helppoa se olisikaan vain ottaa askel lähemmäs ja suudella tämän huulia. Kaapata tämä halaukseen ja nostaa käsivarsille.

   "Aiden."

Rosien ääni oli pelkkä kaipaava kuiskaus.

 

Aiden otti Rosien kädestä, eikä Rosie estellyt. Odottava katse silmissä, tämä toivoi aivan muuta mitä Aiden sanoi seuraavaksi.

   "Tutkitaanko taloa?"

 

Vastausta odottamatta, käsi kädessä Aiden lähti taluttamaan Rosieta pitkin alakertaa, lopulta kohti portaita.

 

Toisessa kerroksessa oli neljä ovea, joista kahdessa ei ollut mitään muuta kuin muuttolaatikoita, joita sisustussuunnittelija ei ollut tiennyt selvästikkään minne ne menisi. Kolmannen oven takana oli kuntosali tavarat.

   "Voi niitä parkoja jotka joutuivat kantamaan juoksumaton tänne..."

Aiden naurahti Rosien kommentille.

 

Neljännen oven takana oli selvästi Devonin huone, sillä molemmat heistä tunnistivat tämän tutun sängyn sekä sen petivaatteet.

   "Aiden, missä meidän huoneet on?"

 

Vieläkin pitäen Rosien kättä omassaan, Aiden sulki toisella kädellään isänsä makuuhuoneen oven ja nyökkäsi kohti portaita.

   "Ehkä tuolla?"

 

Rosie katsoi Aidenia silmiin.

   "Eri kerroksessa kuin isä-"

Rosie ei tiennyt miten kutsua Devonia, kun tämä ei ollut paikalla joten lause jäi tämän kurkkuun kuten oli monesti aiemminkin.

   "Älä pelkää sanoa häntä nimeltä Rosie, ei minun kuullen ainakaan."

 

Kolmannen kerroksen toisessa makuuhuoneessa molemmat katsoivat hiukan hämillään tilaa. Sänky oli parisänky, mutta koko tila oli melko neutraali. Mistä he siis tiesivät kumman huone oli kyseessä?

   "Ehkä toinen huone antaisi viitteitä kumman huone tämä on?"

Aiden ehdotti, jolloin Rosie muuttui uteliaaksi ja lähti edellä vastapäiseen huoneeseen.

 

Rosie meni huoneen keskelle ja katsoi ympärilleen. Aidenin tullessa huoneeseen, hän tiesi samantien että huone oli hänen ja edellinen oli Rosien. Huone oli edellistä paljon maskuliinisempi.

Molemmat huoneet oli sisustettu maulla. Kuka se olikaan joka työn oli tehnyt, osasi työnsä.

 

Rosie kääntyi ympäri. Tämän koko keho vaikutti jännittyneeltä sekä silmät puhuivat enemmän mitä tämä olisi voinut sanoa ääneen.

   "Rosie, minä-"

Aidenin ääni oli käheä.

 

Rosie ei sanonut mitään, liikkui vain kohti Aidenia ja kohottautui varpailleen tämän korkeuteen. Aiden otti hänet vastaan. Miten hyvältä Rosie tuntui häntä vasten.

 

Aiden kosketti varovasti Rosien selkää kädellään, jolloin Rosie tuli vieläkin lähemmäs häntä. Heidän huulet kohtasivat, jolloin Rosien huulilta pääsi tyytyväinen huokaisu. Kuin kaipuu olisi päässyt täyttämään lasin ja nyt ryöppyi siitä ylitse.

 

Pato murtui Aidenin sisällä ja kaikki itsehillintä, jota hän oli yrittänyt pitää yllä mureni. Oli vain he kaksi ja se hetki.

 

** ** **

 

Rosien tasainen tuhina Aidenin päällä sai tämän rentoutumaan myös. Se tuntui niin oikealta, niin aidolta. Jos he tulisivat julki nyt, niin ehkä isä hyväksyisi ja siten he voisivat olla vihdoin pari eikä vain kaikkien silmissä veli ja sisko, jollain sairaalla mielellä.

Aiden koki että Rosie oli hänen puuttuva puolisko, hänen toinen puoli sielustaan.

 

   "Mmmm..."

Rosien suusta pääsi tyytyväistä muminaa.

Vaikka Aiden piti silmiään kiinni, hän ei voinut naurahdukselle mitään. Miten suloiselta Rosie kuulostikaan unissaan!

   "M-mm- mitä? Apua! Kauan olemme nukkuneet?!"

 

Rosie ponkaisi sängystä etsien vaatteitaan. Aiden nousi hitaasti sängystä, vieläkin alastomana. 

Rosie huomasi Aidenin estottomuuden ja punastui korviaan myöten.

Aiden ei voinut kuin katsoa Rosieta silmiin.

   "Mikä hätänä?"

   "Nukahdimme, se hätänä! Entäs jos isä-si olisi tulisi?!"

 

Aiden kohotti olkapäitään ja katsoi kysyvän ilmeen kera Rosieta.

   "Entäs jos tulisikin?"

Rosie katsoi hölmistyneenä että pöyristyneenä Aidenia.

 

   "E-eikö se haittaisi sinua? Mitä muut sanoisivat?!"

   "Ketkä muut Rosie? Kukaan ei tunne meitä täällä vielä. Kukaan ei tunne meitä Quintin sisaruksina."

 

Vahvistaakseen sanojaan, Aiden suuteli Rosieta kiihkeästi jolloin Aidenin koko keho heräsi. Rosie tunsi tämän ja hymyili suudelmien lomassa.

   "Huoh, vaikka houkutus on suuri, niin puehan päällesi Rosie. Äläkä katso minua noin! Pukemaan!"

 

** **

 

Rosie oli juossut puoliksi alastomana omaan huoneeseensa nauraen kuuluvasti heleää nauruaan.

Nauru sai Aidenin hymyilemään, mutta olotila kehossa ei helpottanut sitten millään katsellessa Rosien menoa.

Hetken päästä molemmat olivat täysissä pukeissa ja Rosien tullessa Aidenin huoneeseen, Aiden ei voinut kuin katsella Rosieta päästä varpaisiin ensimmäisiä kertoja ilman salailuja, ilman että salaisi vilkaisuja.

   "Valmis?"

Rosie nyökkäsi.

   "Minne me oikein menemme? Tajusin että et kertonut sitä."

Aiden hymyili tyytyväisenä.

   " Ulos. Näytän mitä tarkoitin sanoillani."

Sen sanottuaan Aiden tarttui Rosieta kädestä, joka tarttui siihen epäröimättä. Aiden vei Rosieta ulos, ei sisarena vaan naisena jonka halusi näyttää koko maailmalle, että tämä oli hänen seuralainen!

** **

Ai ai... Miten mahtaa kaksikon käydä? Estot ovat kaksikolta kadonneet. Pysyvästi? Se selviää kun tarina menee eteenpäin.

 

No niin! Nyt on jälleen yksi pyöreä luku saavutettu ja kuten alussa sanoin niin sada osa sieltä lähestyypi kiihtyvää vauhtia.. Kuten viime osan lopussa sanoin niin jos lukijat haluatte extran Malecin ja Addisonin elämästä niin voin kirjoitella semmoisen sillä kuvat minulla tosiaan on pienimuotoiseen extraan. Mutta se on täysin nyt teidän mielipiteen varassa haluatteko semmoista. Onko kiinnostusta tietää miten heillä siellä on lähtenyt menemään vai jätämmekö sen teidän lukijoiden mieliin mitä mahdollisesti siellä on tapahtunut...

Mutta mitä sitten siihen sadanteen osaan? No nyt voitte tämän osan jälkeen alkaa ehdottelemaan miten sitä haluaisitte juhlistaa! 

Eli itselläni ei ole mitään idean poikasta joten kaikki ehdotukset otetaan vastaan mielellään. Niinpä laittakaahan ehdotuksia tulemaan, katsotaan josko jotain vaikka alkaisin toteuttamaan. =)

Kommentit enemmän kuin tervetulleita! 

-Phoenix

Osa 89- Fortuna desidero ludus

 Älkää kysykö mistä keksin näitä otsikoita... =D Joskus keksin tälle tän nimen enkä edes enää muista mitä hain sillä, joten olkoonsa sitten moinen. Lukuiloja!

 

Yläkerrassa Addison oli hypännyt Malecin kaulalle. Malec halasi poikaystäväänsä onnellisena. Addison lopulta huokaisi.

   "Olen niin iloinen että meillä ei ole noiden kahden ongelmia. Olen niin iloinen että olet minun."

Malec irrottautui Addisonin otteesta.

   "Eikä tehdä ongelmia, koska sellaisia ei ole. Lupaan sinulle, kun isä tulee matkaltaan, kerron hänelle. On aika kuunnella sydämmiämme ja toteuttaa haaveemme."

Addison katsoi epävarmana Malecia.

   "O-oikeastikko?"

Malec nyökkäsi samalla sanallisesti vahvistaen sen.

   "Kyllä, alahan miettimään mitä otat mukaan. Me aletaan suunnittelemaan tulevaisuutta yhdessä, isossa cityssä."

Addison hyppäsi Malecin kaulalle suudellen tätä samalla.

Tietämättä toistensa suunnitelmista, Aidenilla oli omat ajatuksensa tulevaisuudesta.

Rosie oli noussut uutisen kuultuaan sohvalta, jolloin Aiden oli noussut myös. Estäen Rosien poistumisen paikalta.

   "m-mitä tämä tarkoittaa siis?"

Epävarmana, tietämättä halusiko Rosie kuulla Aidenin vastausta tämä kumminkin huomasi esittävän sen.

   "Sitä että- jos huolit minut- olisin otettu jos- jos- karkaisit minun kanssani pois täältä."

Rosie meinasi horjahtaa Aidenin vastauksesta.

   "Voisimme selvittää mitä me olemme... Ilman tuomitsevia katseita. Ilman muiden tietoa että kasvoimme saman katon alla."

   "K-karkaisimme? Entäs merkki?"

Aidenin äänessä alkoi kuulua varmuutta, sillä Rosie ei ollut heti tyrmännyt ajatusta.

   "Isä on niin varma että koska Malec on meistä kahdesta se nuorempi niin tämä sen saa. Ymmärrätkö Rosie, ei ole hätää. Malec on perillinen! Miten on? Lähdetkö minun mukaani?"

 

Aidenista tuntui että ensimmäistä kertaa elämässään hän pystyi kunnolla hengittämään, näyttäen tunteensa julkisesti Rosielle. Ottaen tämän kädet omaansa, Aiden huomasi että Rosie ei vetänyt niitä pois.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rosie hymyili varovasti.

   "Hyvä on, minä karkaan sinun kanssasi."

Aiden otti Rosien halaukseen ja ensimmäistä kertaa ei päästänyt hetkeen tästä irti. Taivaalta alkoi sataa vettä syksyn tervehtiessä nurkan takana.

Päästäessään irti Rosiesta, ulko-ovi avautui ja Devon tervehti lapsiaan iloisesti hymyillen. Aiden katsoi isäänsä joka iloisesti puheli loppu illan työmatkastaan sekä antaessaan tuliaisiksi Belgiasta tuomaansa laatu suklaata.

Illalla Aiden saattoi Rosien tämän huoneen eteen.

   "Huomen illalla lähdemme, pakkaa vain tarpeellinen kassiin huomenna päivällä niin että muut eivät huomaa."

Rosie hymyili onnellista hymyä, samalla kun perhoset lepattelivat mahassa.

Talo lopulta hiljeni, kaikkien mennessä nukkumaan. Vain yksi henkilö ei saanut unesta kiinni.

Varovasti paljain jaloin tämä hiipi yläkerran huoneestaan alas.

Ääni ei ollut kuiskausta kovempaa.

   "Aiden-"

 

Aiden avasi silmiään hitaasti auki. Aluksi räpytellen epäuskoisesti silmiään, hän katsoi Rosien kasvoja.

* Luoja anna tämän unen jatkua!*

   "Aiden-"

Samassa Aiden tajusi että oli kuin olikin hereillä, se ei ollut tällä kertaa unta! Rosie seisoi hänen yläpuolellaan.

 

Hitaasti säikäyttämättä Rosieta, Aiden nousi sängystään ja otti Rosieta olkapäistä kiinni painaen otsansa tämän otsaa vasten.

   "Kaikki hyvin?"

   "O-on, en vain saanut unta. Minä-"

Varovasti Rosie teki sen mitä oli tulemisellaan halunnut. Rosie oli turhaan pelännyt että Aiden torjuisi hänen liikkeet.

Aiden tarttui Rosien vyötäisiltä, jolloin Rosien suusta pääsi tyytyväinen huokaisu. Samassa Aiden tajusi miten vähän toisella oli vaatetta päällään!

Aiden laski huulensa aivan Rosien huulille, niin että ne juuri ja juuri koskettivat.

Rosie nosti kätensä Aidenin hiuksiin.

Rosiesta tuntui että olisi räjähtämäisillään odotuksesta.

   "Suutele minua."

Aidenia ei kahdesti tarvinnut kehottaa siihen.

Suudelman syventyessä, Rosie rohkaistui niin että ohjasi vartalollaan Aidenia kohti sänkyä ja Aiden antoi tämän tehdä sen.

Rosie asettui Aidenin päälle suudelmien jatkuessa. Sänky ei ollut leveydellä pilattu, mutta silti Aidenin onnistui pyöräyttää heidät ympäri.

Vastahakoisesti Aiden irrottautui sen verran Rosiesta että näki tämän kasvot, samalla silittäen Rosien hiuksia. Rosie taas koski sormenpäillään Aidenin leukapiirtä.

Liike oli saada Aidenin hulluuden partaalle ja samassa Rosie tunsi jalkaansa vasten miehen halun.

Aiden vaistosi Rosien yllättyneisyyden hänen tilastaan.

   "Emme tee mitään mitä et halua."

Rosie katsoi Aidenia suoraan silmiin, tämä siis luuli että hän oli pelästynyt sitä?

 

   "Mutta minä haluan."

Aiden riisui Rosien hitaasti, niin että tämä oli räjähtämäisillään odotuksesta. Lopulta Aiden riisui itsensä ja kiitti mielessään Malecin kieroa huumoria heidän syntymäpäivänä, kun oli antanut tälle lahjaksi suojia.

Rosie katsoi punehtunein poskin Aidenia, joka siirtyi hänen päälle ilman liikettä siirtyen lähemmäksi.

   "Oletko varma? Sanot vain niin lopetan tähän paikkaan."

Sanomatta sanaakaan, Rosie otti Aidenin hartioista kiinni ja suuteli häntä.

 

 

 

** **

 

Aiden piteli nyyhkyttävää Rosieta. Sydäntä raastaen Aidenin ei auttanut kuin kuunnella tämän pettynyttä nyyhkytystä.

Heidän hetki oli ollut mitä ihmeellisin ja kauneinta mitä Aiden oli koskaan kokenut, mutta sen jälkeen kaikki oli lähtenyt lumipallomaisesti huonompaan.

Aiden ei tiennyt mitä sanoa Rosielle. Niinpä hän oli vain pukenut alushousut jalkaansa, auttanut Rosieta pukemaan omansa ja ottanut tämän syleilyynsä. Kauan he siinä olivat olleet, Aiden ei tiennyt. Sen hän tiesi että jos hän nyt liikkuisi, Rosie saattaisi lähteä eikä Aiden sitä halunnut.

   "Mitä teemme?"

Rosien itkuisen äänen kuuleminen oli ehkä vielä pahempaa kuin kuunnella tämän nyyhkytystä.

Heidän rakastelun jälkeen, Aidenin ollessa vielä Rosiessa, Rosie oli nähnyt jotain tummaa Aidenin hartiassa. Samassa Rosien silmät olivat rävähtäneet järkytyksestä isoiksi ja tämä oli siirtänyt kätensä Aidenin hiuksista suunsa eteen, jotta ei olisi kirkaissut järkytyksestä.

Aiden ei tiennyt mitä sanoa Rosien kysymykseen.

  "En tiedä." 

Rosie nousi Aidenin sylistä. Aiden päästi vastahakoisesti tämän nousemaan.

   "Ehkä on parempi että menen nukkumaan omaan huoneeseen."

Vaikka Aidenin teki mieli sanoa Rosiellle ettei menisi, hän huomasi silti sanovansa päin vastaista.

   "Ehkä niin on parempi, yritä nukkua. Tarvitsemme aikaa ajatella."

 

** **

Aiden havahtui seuraavana aamupäivänä ruokapöydän ääressä kuuluviin ääniin. Malec oli kertonut isälle aikeistaan lähteä Addisonin kanssa Bridgeport cityyn.

   "Olemme puhuneet tästä Malec! Ei tule kuuloonkaan!"

   "Sinä olet puhunut! Nyt on minun vuoroni! Olen totellut mitä olet sanonut koko elämäni! Olen hyväksynyt sen että olen perillinen, mutta se että estät minua tavoittelemasta unelmaani, sitä en voi kestää! Olen sanonut sinulle että kun merkki lopulta tulee minulle, minä palaan!"

   "Kuinka voit olla noin itsekäs? Setäsi uhrautui meidän takiaan, että sukumme voisi elää vapaana ilman Munron luomaa pelkoa! Tiedätkö millaiseen vaaraan asettaisit itsesi jos lähtisit ja muuttaisit sinne? Kaiken pahan alkuun! Tuo klaani murhasi melkein kaikki suvustamme! Ilman Abigailin ja enosi urheaa tekoa, emme olisi tässä tänään!"

Aiden lähestyi huutavaa kaksikkoa varovasti.

   "Isä-"

   "Ei nyt Aiden! Malec, tulevana perillisenä sinun-"

   "ISÄ!"

Devon käänsi katseensa Malecista Aideniin hämillään, Aiden hyvin harvoin korotti hänelle ääntään.

   "Malec ei ole perillinen, minä olen."

Sanojensa vahvistamiseksi Aiden kääntyi hiukan ja raotti paitaansa niin että molemmat tappelupukarit näkivät merkin, joka loisti paikalla oloaan vieläkin, vaikka Aiden oli toivonut että se olisi ollut unta.

   "Merkki ilmestyi viime yönä-"

Aiden kääntyi katsomaan isäänsä, joka tuijotti hämillään vanhinta lastaan.

   "Mutta olin niin varma- se on mennyt koko ajan nuorimmalle..."

Tajutessaan mitä oli sanomassa, Devon jätti sanat roikkumaan ilmassa mutta molemmat pojat tiesivät mitä tämä oli ollut sanomassa. Sen sijaan että Aiden olisi sanonut tietävänsä mitä isä oli sanoillaan tarkoittanut, Aiden sanoi aivan muuta.

   "Aina tähän päivään asti. Sori että tuotin pettymyksen."

   "Ei Aiden! Älä pyydä tuollaista anteeksi! Et sinä ole tuottanut pettymystä- vaan minä olen. Olen paasannut Malecille kaikki nämä vuodet perillisyydestä, unohtaen että sinäkin tosiaan olit yhtä suuren todennäköisyyden kanssa sitä saamassa. Ja sen sinä myös valitettavasti sait. Ei- se joka on pettänyt on minä, teidät molemmat. Olen niin pahoillani!"

Kumpikaan, Malec saati Aiden ei aluksi kyenneet sanomaan mitään isälleen. Tämän kovan ulkokuoren alta rakoili se isä, jonka he tiesivät siellä olevan.

Saatuaan äänensä takaisin, Malec katsoi päättäväisesti isäänsä, saaden Aidenin katsomaan järkyttyneenä veljeään.

   "En ole perillinen, joten voin tehdä elämälläni juuri niin kuin itse haluan. Olen täysi-ikäinen ja saan tehdä mitä elämälläni haluan ja haluan muuttaa Addisonin kanssa Bridgeport cityyn."

 

 

***

 

Syksy oli jo puolessa välissä, kun kaikki muuttoon tarvittavat asiat oli hoidettu. Taksia odotellessa oli aika jäähyvästein.

   "Oletko nyt ihan varma?"

Aiden katsoi veljeään hiukan haikeana, kenen kanssa hän nyt sitten kinaisi kun tämä lähtisi tavoittelemaan omaa unelmaansa?

Malec halasi veljeään, samalla kun Addison halasi Rosieta. Devon katsoi poikiaan haikeana. Sydän hakaten, mielikuvituksen tehden kauhukuvia mieleensä ja halu kaapata Malec takaisin sisälle, Devon tiesi että ei voinut pysäyttää poikaansa. Tämä ei ollut koskaan sitä pystynyt tekemään.

Aidenin halatessa veljeään, tämä kuiskasi Malecin korvaan.

   "Sujautin uuden sähköpostiosoitteen sinulle. Kirjoita, ihan mitä vain."

Malec irrotti itsensä halauksesta, samalla hymyillen veljelleen. 

   "Minun ohje teille kahdelle on että kuunnelkaa sydäntänne ja menkää sen mukana. Mitä ikinä kukaan sanookaan teille, niin kuunnelkaa sydäntänne!"

Aiden ja Rosie katsoivat Malecia sydämmet hakaten. Tietäen mitä Malec oli sanoillaan tarkoittanut, mutta pystymättä vastaamaan Devonin seisoessa heidän takana.

Devon lähestyi poikaansa.

   "Kumpa ette menisi-"

   "Isä-"

Huokaisten syvään, Devon tiesi että ei jatkaisi.

   "Tiedän."

Malec tiesi mitä isä tarkoitti ilman sanomista. He eivät enää koskaan kohtaisi, sillä turvaten suvun jatkumisen, muiden pitäisi muuttaa kaupungista pois. Ilman mitään yhteyttä häneen, Malecille jäisi ainoastaan muistot sekä Aidenin sujauttama sähköpostiosoite.

Malec halasi isäänsä samalla kun Addison huikkasi taksin tulevan mäkeä ylös.

Viimeiset heilautukset, viimeiset katseet ja niin Malec oli matkalla kohti unelmiaan ja muiden jääden katsomaan taksin takavalojen häviämistä mutkan taakse.

Muutto-auto saapui melkein heti taksin lähdön jälkeen, jolloin Devon alkoi ohjailla muuttomiehiä. Heidän olisi tarkoitus lähteä aamuyöstä ja reissata ympäri maata, Jättäen mahdollisimman vähän jälkiä joita seurata.

Talo tyhjeni ja viimein kuski kääntyi Devoniin vilkaisten ikkunasta sisään.

   "Pahoittelut sotkusta, mutta kuorma on kyydissä. Seuraattkeo perässä?"

   "Emme, pitää hoitaa muutama asia ennen sitä. Tavarat menevät sittenkin tähän varastohalliin."

Devon ojensi kuskille osoitteen, joka katsoi lappua yllättyneenä.

   "Luulin että-"

   "Suunnitelmiin muutos, lähettäkää lisälasku sähköpostitse. Maksan kyllä aiheuttamastani vaivasta. Kiitos"

Kuski nyökkäsi hyväksyvänsä asian. Auton lähtiessä liikkeelle Rosie meni Devonin vierelle.

   "Miksi varastoon?"

   "Varotoimenpide. Kukaan ei saa tietää minne muutamme. Olen järjestänyt sen niin että tavarat käyvät vielä kahdessa eri varastossa, kahdessa eri kaupungissa tai kylässä ennen määränpäätä. Varastot ovat kiinteistövälittäjämme nimellä, joten meitä ei voida yhdistää muuhun kuin tähän taloon."

Sen sanottuaan Devon siirtyi sisälle, jossa Aiden oli jo valmistautumassa siivoamaan.

   "Anna olla Aiden, olen palkannut siivoojat tänne lähtömme jälkeen. Tarvitsemme kaikki lepoa. Tästä on tulossa rankka viikko."

Sen sanottuaan Devon ojensi makuupussit Aidenille sekä Rosielle. Aiden ei tiennyt miksi, mutta hänestä tuntui että ehkä oli ihan hyvä että he aloittaisivat alusta jossain muualla. Missä se oli, se jäisi nähtäväksi.

 

 

** **

 

Näin saimme tässä kaupungissa perheen kasvatettua ja nyt on aika jatkaa matkaa, minne niin se selviää seuraaavassa osassa.

Sitten tälläinen kysymys tähän loppuun että jos teillä rakkailla lukijoilla on halua lukea vielä yksi osa Malecista niin semmoinen olisi mahdollista. Nimittäin olin kuvannut vanhalla koneella jotain otoksia Malecista ja Addisonista Bridgeport cityssä yhdeksänkymmenen osan juhlintaa varten extraksi joten jos haluatte jotain pientä extraa kaksikosta miten heillä lähtee isossa kaupungissa menemään, niin voisin kehitellä jotain tekstin poikasta siihen. Joten äänet kuuluviin jos tämmöistä haluaisitte lukea! =)

 

-Phoenix