Osa 98- Muiden ei tarvitse tietää

No niin, uutta osaa jälleen tännekin esille. 

Iso kiitos kommenteista edellisiin osiin ja extraan. Kun kerkiän ja jaksan niin vastailen niihin. Nyt kolmen viikon sairasteluiden uuvuttamana tulin julkaisemaan osaa ettei tarvitse loputtomiin odotella sitä.

Eipä siis muuta kuin lukuiloa.

 

Olimme olleet pitkään hiljaa, kunnes Rosie oli sanonut sen mitä oikeastaan odotinkin hänen sanovan tilanteeseen.

   "Emme voi, enkä suostu palaamaan siihen mitä meillä oli-. Voimme olla ystäviä, voimme olla vanhempia pikkuiselle, mutta yhteen emme mene. Sitä mitä meillä oli, ei pysty enää saamaan takaisin. Joten älä luule että sitä tekisimme. Jos haluat olla isä lapselle niin saat olla, mutta mitään meitä ei ole eikä tule."

En olisi odottanutkaan mitään muuta. Halusin että lapsella olisi molemmat vanhemmat, vaikka tilanteeseen nähden olisin jopa odottanut sitä että Rosie olisi kieltänyt minua kutsumasta itseäni lapsen isäksi. Tällä olisi siihen kaikki oikeus.

Kaikki mitä Rosie oli sanellut, olin niihin suostunut. Mutta mitä tuli puutarhan hoitoon. Sitä en antanut tämän tehdä yksin. Isä oli asiasta samaa mieltä mitä isommaksi Rosien maha kasvoi.

Rosien dna-tulos eivät olleet myöskään jääneet kaupunkilaisilta kuulematta, mutta oma osuuteni näiltä oli pimennossa. Ainakin vielä.

Rosien ähkäisy sinä päivänä sai isän nostamaan päänsä pensaasta. Olimme saaneet edellisenä päivänä kuulla lääkäriltä että Rosiella oli ennen aikaisesti kohdunkaula puolisenttiä auki, jonka takia tämän ohjeistus oli ollut ottaa rauhallisemmin. Sitä tämä kumminkaan ei puutarhassa tuntunut muistavan.

   "Aiden, vie Rosie sisään. Minä teen täällä loppuun. Tehkää yhdessä vaikka se ruoka uuniin valmiiksi."

Nyökkäsin isälle ja vastusteluista huolimatta ohjasin Rosien sisälle, tämän katsellen haikeana olkansa yli kohti puutarhaa.

Sain juuri laitettua kaikki tavarat omille paikoilleen, kun Rosie kääntyi samassa minuun päin, tämän laitettua laatikon uuniin.

   "En ole invalidi!"

En voinut naurahdukselle mitään.

   "Ei kukaan sinua sellaisena pidäkään. Lääkärin määräys Rosie."

Rosien tuhahdus jäi puolitiehen kun ruokatilan ovi avautui.

Käännyimme molemmat katsomaan isää ovella.

   "Anteeksi että kesti. Rouva McWright käveli puutarhan ohi ja jäi juttelemaan. Tulisitteko ruokailutilaan jos olette täällä saanut kaikki valmiiksi?"

Käännyin samaan aikaan katsomaan Rosieta, kun tämä kääntyi katsomaan minua. Kohotin kysyvänä kulmia, jolloin Rosie kohautti vain olkia ja nyökkäsi sanaakaan sanomatta että meidän kannattaisi mennä isän perään, joka ei ollut jäänyt odottamaan vastausta, vaan oli mennyt ruokailutilan puolelle.

Isä odotti että sain autettua Rosien istumaan ja kierrettyä toiselle puolelle pöytää. Tästä oli alkanut tulla tapa että istuimme siten pöydän ääressä. Niin iso pöytä jopa oli turhan iso meidän kokoiselle perheelle, mutta en alkanut sanomaan siitä mitään vaan jäin kuuntelemaan.

Isä alkoi samassa nimittäin kertomaan että rouva McWright oli tullut etsimään Rosieta, sillä tämä oli kuullut että Rosien puutarhassa oli alueen parhaimmat kasvit, vihannekset ja hedelmät. 

McWrightit olivat alueen tärkeimpiin henkilöihin kuuluvia, sillä näillä oli ollut suvun kartano yli sataviisikymmentä vuotta.

   "...Nämä nykyään asuivat kaupungilla, mutta tulevat aina välillä kartanoon karkuun kaupungin hulinoita. Lupasin että otat häneen yhteyttä Rosie. Samalla tämä rouva kyseli raskaudestasi. Sekä juorusta että lapsen isä- noh, sanotaanko näin että hän kuuluu näihin vanhoihin perinteisiin uskovana."

   "Mitä yrität sanoa isä?"

Minun oli pakko puuttua puheeseen. En pitänyt miten isä vihjaili asiasta, vaikka tiesin lukea rivien välistä.

 

Devon katsoi molempia vuorotellen pitkään, kunnes nosti käsiänsä  samalla kohdistaen puheen heille molemmille, mutta katsoen Rosieta.

   "Meillä ei ole paljon valinnan varaa alueista jossa olisimme turvassa klaanilta. Me tarvitsemme tämmöisen turvasataman kuten Hollowbrooks on. Alueen asukkaille te olette sisaruksia, vaikka kuinka kertoisimme että ette ole biologisesti veli ja sisko. Olette kasvaneet saman katon alla ja-."

Aiden oli avaamassa suunsa, mutta Rosie kerkesi ennen häntä.

   "Yritätkö sanoa että valehtelisimme kyläläisille ja siten myös lapselle?"

 Devon huokaisi surullinen ilme kasvoilla mutta nyökkäsi. Aiden katsoi Rosieta yllättyneenä kun tämän suusta tuli tiukka "ei".

Vahvistaakseen sanomaansa, Rosie osoitti Aidenia sormellaan.

   "Aiden on lapsen isä. Sitä ei muuta mikään. En voisi tehdä sitä hänelle."

Devon nousi huokaisten ylös.

   "Tiedän että päätös on vaikea, ja päätös on teidän. Yritän suojella teitä että lasta. Mieti mihin tämä joutuisi jos totuus tulisi julki. En vain ajattele teitä kahta. Miettikää mitä lapsi joutuisi koko lapsuuden kestämään. Joskus Rosie totuuden jättäminen kertomatta suojelee niitä joita rakastat eniten."

Sen sanottuaan Devon poistui eikä kuullut Rosien itkuisia sanoja.

   "Tiedän, mutta-"

Aiden tiesi että Rosie ajatteli vain häntä. Nyt olisi hänen aika ajatella mikä olisi parhaaksi muille.

   "Rosie..."

Rosie katsoi Aidenia.

   "Aiden, ei! En voisi-"

   "Sinä et mutta minä voin. Kerrotaan isälle että suostumme hänen suunnitelmaan. En voi olla itsekäs. Olen isä nyt kun päätän suojella lasta totuudelta. Hän saa minun rakkauden enona. Annan sitä niin paljon että hän ei erota enon ja isän eroa. Suojelemme häntä juuri kuten isä sanoi."

Rosie käänsi päänsä pois kyyneleen valuessa silmäkulmasta nenän viertä pitkin alas.

   "Ei ole reilua-."

Aiden huokaisi syvään surullisena. Miten paljon olikaan tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Mutta oli aika ajatella aikuisesti ja hän tiesi että teko olisi oikea.

Siten heidän ei tarvitsisi jälleen muuttaa ja pelätä olisivatko he ja pienokainen turvassa klaanilta.

 

** **

 

Aidenin valmistujaiset olisivat yliopistolla neljän päivän päästä, jonne heidän kaikkien oli tarkoitus osallistua.

Rosie oli saanut lääkäriltä luvan matkustaa, kunhan se tapahtuisi junalla. Niinpä Devon oli ostanut junaliput sinä iltana ja Aidenin oma viimeinen pedagoginen näyttöesitys oli esitetty myös hänen professorille.

Rosie oli kyllästynyt kuuntelemaan esitystä puolessa välissä ja kuiskannut menevänsä puutarhassa käymään.

Rouva McWright oli ojentanut Rosielle tuntemattoman siemenen ensi kohtaamisella, jonka Rosie päätti tutkimisen jälkeen istuttaa puutarhaansa.

Aiden oli esityksen jälkeen niin väsynyt että oli päättänyt laahustaa sänkyyn etuajassa. Professorin tiukat kysymykset olivat saaneet hänen aivonsa käymään niin ylikierroksilla ettei lauseiden tekemisestä enään tullut mitään.

Mikäli Aiden olisi vain tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi, tämä ei olisi laskenut päätään tyynylle. Nukahtaminen oli tapahtunut niin nopeasti että olisi voinut luulla ettei tämä olisi nukkunut viikkoon ennen sitä iltaa.

 

Istutettuaan siemenen, Rosie nousi ylös normaaliin kömpelöön tapaansa. Tämän laskettuun aikaan oli vielä yli kuukausi aikaa, mutta maha alkoi olemaan koko ajan entistä enemmän tiellä.

Samalla kun Rosie nousi ylös, tämä tunsi napsahduksen ja hetken päästä siitä tuntien kuinka märkä vana valui molempia reisiä pitkin alaspäin. 

Säikähdyksestä henkäisten Rosie vilkaisi alas.

   "Taivas!"

Syvään puhaltaen ensimmäisen poltteen tullessa, Rosie lähti kävelemään tien toiselle puolelle, jossa hänen onnekseen alakerrassa paloi vielä valo.

Oven sulkeutuessa paiskahduksella, Devon laski kirjansa alas syliinsä nähden järkytykseksi asian, johon ensin ei osannut reagoida oikein.

   "Puuuh, isä... lapsi- vesi- meni-!"

Devon katsoi sekunninmurto-osan hölmistyneenä Rosieta, kunnes ponkaisi pystyyn niin että kirja tämän sylissä lensi kaaressa lattialle.

   "AIDEN!"

Isän kova huuto säpsäytti Aidenin hereille, vaikka hän vieläkin majaili kolmannessa kerroksessa.

Nousten istumaan ja silmiään räpytellen hän kuuli Devonin huudon uudelleen.

   "Aiden! Rosien lapsivesi meni! Sairaalaan- HETI!"

Aivot eivät meinanneet prosessoida millään Aidenin päässä isänsä sanoja.

Rosie. Lapsivesi. Sairaala?! 

**

He ajoivat kolmisin sairaalalle. Devon oli hypännyt Rosien kanssa takapenkille. Aiden oli itse liian shokissa auttaakseen tätä. 

Autolla ajo oli saanut Aidenin käsien tärinän loppumaan, kun tämä sai keskittyä liikenteeseen. Rystyset valkeina hän lopulta ajoi sairaalan parkkipaikalle ja lähti juoksemaan pääsisäänkäyntiä kohti.

Ajatukset viuhuivat mielessä. Oliko vauvan turvallista tulla jo nyt? Oliko isä soittanut synnytysosastolle tulosta? Oliko hänestä sittenkään vain enona oloon kun hän reagoi näin voimakkaasti tähän kaikkeen?!

Miten he selittäisivät sairaalaan sen että hän halusi olla paikalla synnytyksessä?!

Aiden ei tiennyt, mutta sen hän tiesi että Rosie tarvitsi heitä ja he olisivat paikalla. Hän sekä isä. 

**

Synnytys oli kestänyt lopulta yhdeksäntoista tuntia. Devon oli lopulta selittänyt kätilölle että vauvan isä ei ollut paikkakuntalaisia eikä halunnut myöntää isyyttään.

Niinpä Aiden oli päässyt synnytyssaliin, jolloin Rosie oli silminnähden rentoutunut ja rauhoittunut. 

Ilokaasulla saattoi olla myös jotain vaikutusta asiaan, mutta tämän hymy oli ollut toiseksi paras asia sille päivää. Ensimmäinen oli kun Rosie oli ponnistanut vielä viimeisen kerran ja vauvan ensi rääkäisy oli täyttänyt synnytyssalin. 

**

Tyttö.

He olivat saaneet tytön. Täysi aikaisen kaikkien yllätykseksi.

Ultrassa lapsiveden määrä oli antanut virheellistä tietoa ultrakuvissa, joten sekä Rosie että heidän tytär oli päässeet sairaalasta kolmantena päivänä synnytyksestä.

Tosin se päivä oli vain päivää ennen kuin heidän kaikkien oli ollut tarkoitus lähteä Aidenin valmistujaisiin.

He olivat jutelleet pitkään perhehuoneessa, jonne Rosie oli viety synnytyksen jälkeen, jossa Aiden oli onnekseen saanut olla. 

Lopulta he olivat päätyneet nimeen joka oli molempien mieleen, Yvonn. 

**

Ensimmäinen yö oli mennyt hyvin.

Yvonnin sänky oli Rosien huoneessa, mutta Devon oli heidän toiveiden mukaisesti hankkinut sellaisen sängyn, jossa oli pyörät alla. Siten he pystyisivät vuorottelemaan öitä, jolloin Rosie kaipaisi lepoa yöheräämisistä.

Aiden ei olisi halunnut lähteä ja esitti asian myös Rosielle ääneen.

   "Meidän ei ole pakko lähteä. Olette Yvonnin kanssa tulleet vasta sairaalasta. Yliopisto voi postittaa todistuksen."

Rosie katsoi hetken aikaa vaitonaisena kunnes pudisti päätään samalla puhuen.

   "Ja pitkität sillä pääsyä koululle aloittamaan työt? He tarvitsevat todistuksesta kopion jos et muista. Yliopistolta ei mene todistus rekisteriin heti. Siinä on viive ja koulu ei voi päästää sinua töihin, jos heillä ei ole tarvittavia dokumentteja. Me pärjäämme kyllä. Ei se ole kuin vain kaksi vuorokautta."

Aiden tiesi Rosien olevan oikeassa mutta Yvonn oli vienyt hänen sydämmen sillä hetkellä kun hän oli saanut tämän ensimmäistä kertaa syliinsä sairaalassa. Hoitaja oli sujauttanut tytön Aidenin paidan alle kenguru hoitoon ja siinä tuhisten, Yvonn oli tarttunut Aidenin sormesta puristaen, kuin tietäen että hän oli tämän isä.

   "Soitat jos tulee jotain! Sieltä kestää viisi tuntia tulla... Mutta soitat silti jos tulee jotain?"

Rosie hymyili rauhoittavasti. Kaipa Aiden kaipasi sanoja itseään varten enemmän kuin sitä että vahvisti Rosielle sitä kauan sieltä kestäisi tulla.

   "Minä soitan. Kaikki menee ihan hyvin. Pyydä Devonia ottamaan kuvia paljon. Tahdon nähdä kun he ojentavat opettajan paperit sinulle."

Taksin tuuttaus ulkopuolella sai heidät molemmat katsomaan toisiaan hiljaa, vakavina. Aiden oli kerran yrittänyt puhua asiasta Rosielle mutta tämä oli vaihtanut puheenaihetta.

   "Rosie..."

   "Aiden? Aika mennä että emme myöhästy."

*Pirun isä! *

   "Jutellaan sitten kun tulemme takaisin?"

Rosie nyökkäsi vakavana. Tämä siis tiesi että hän ei jättäisi asiaa siihen. Hyvä.

Willowgreekin yliopisto. Melkein kuuden sadan kilometrin päässä Hollowbrooksista, mutta ainoa yliopisto joka teki etäopetusta valmistumiseen asti. Suoden siten kauempaakin olevia opiskelijoita osallistumaan tunneille ja valmistumaan heidän yliopistosta.

Valmistujaisjuhla oli ollut uskomattoman juhlallinen. Todistusten jaon jälkeen oli ollut vielä ruokailu päärakennuksen isossa salissa. Olo salissa oli kuin tylypahkassa konsanaan. Maaginen paikka, mutta koska juna ei odottanut loputtomiin, heidän piti isän kanssa lähteä etuajassa ruokailusta.

Juna odotti vielä ykköslaiturilla vaihtomatkustajia kun istuimme jo vaunussa isän kanssa odottaen lähtöä.

   "Olen sinusta ylpeä."

Katsoin isää joka hymyili onnellista hymyä. Oli siitä tosiaan aikaa isän sanoin että Quintien suvusta valmistui ketään yliopistosta.

   "Kiitos."

Oloni tosin ei ollut juhlatuulinen...

   "Mikä hätänä Aiden? Olet vaikuttanut kovin poissaolevalta..."

Sitä hän olikin ollut. Hän oli kaiken tehnyt mekaanisesti, ajatusten ja sydämmen olevan Yvonnin luona.

   "En kykene isä. Kun sain hänet ensi kerran syliini. Nyt tiedän miltä sinusta mahtoi tuntua silloin kun minä ja Malec synnyttiin. En tiedä miten pystyn tähän."

Isä huokaisi kuuluvasti, jolloin käännyin katsomaan tätä.

   "Tiedän. Olen nähnyt sen siitä lähtien kun näin sinut pitelemässä Yvonnea. Vain isä katsoo siten vastasyntynyttä miten sinä katsot Yvonnea ja tiedän että tein väärin. Kun palaamme kotiin, kerrotaan Rosielle että Yvonnen täytyy tietää että olet hänen isä. Sanoivat muut mitä tahansa. Kun Yvonnella on meidät tukena, uskon että hän selviää mistä vain."

En ensin ollut uskoa olevani hereillä.

   "Oletko tosissasi?!"

Devon nyökkäsi samalla hymyillen.

Käännyin katsomaan epätodellinen olo sisälläni myllertäessä. Saisin sittenkin olla isä tyttärelleni! Isän siunauksella tiesin että me voisimme olla sittenkin tietyin muutoksin perhe! Samassa kun juna nytkähti liikkeelle, kaiuttimista alkoi kantautua nauhurista puhetta kertoen ensin asemia, joissa juna pysähtuisi. Tämän jälkeen ääni muuttui pienen naksahduksen saattamana.

   "Hyvät matkustajat, tässä teidän konduktööri. Tietoihimme on tullut että Therouwalleyssa on myrsky Alice iskenyt ja se etenee reitillemme. Pyrimme seuraamaan myrskyn liikkeitä. Suosituksena on että myrkyn keskellä ei kuljeta millään kulkuvälineellä, joten emme järjestä muita järjestelyitä matkustamisen suhteen, vaan tarpeen tullen pysähdymme kiskoilla ja odotamme myrskyn laantumista. Junayhtiön puolesta tahdon toivottaa tilanteesta huolimatta hyvää matkaa ja ilmainen kahvilippu odottaa lipun tarkastuksen yhteydessä teitä tästä valitettavasta, yllättävästä tilanteesta johtuen. Pääsemme liikkumaan aina kun se vain myrskyn liikkeiltä on mahdollista. Kiitos ymmärryksestänne."

** **

Päivät olivat olleet todella helppoja! Yvonn oli itse enkeli. Tämä heräsi öisin vain kahdesti tankkaamaan, jonka yhteydessä vaihdoin tämän vaipan. Olin saanut Devonilta videon Aidenin valmistujaisjuhlasta sekä Aidenilta viestin että Alice myrsky saattaisi hidastaa matkan tekoa, mutta kaikki oli hyvin.

Viestistä oli ollut jo tunteja. Ilta oli laskeutumassa Hollowbrooksiin. Olin imettänyt Yvonnen hetkeä aiemmin ja tämän röyhtäisy kertoi että ilma imetyksen aikana oli juuri lähtenyt pois tämän mahasta.

   "Noin juuri. Olisiko aika iltapuuhien nuori neiti? Mihinköhän laitoin sen kaukosäätimen...?"

 

   "Keskeytämme lähtetyksen erikoislähetyksen johdosta. Näky ei sovi nuorimmille katsojille, joten suosittelemme että vanhemmat ohjaavat heidät eri huoneeseen..."

 

Laskin Yvonnen lepäämään käteni varaan ja jäin tuijottamaan uutisankkuria. Kuvassa oli Alice myrskyn aiheuttamaa tuhoa.

Uutisankkuri puhui, mutta videokuva, joka sillä hetkellä näkyi ruudussa sai korvissani äänen kohisemaan ja sydämmen rinnassa hakkaamaan.

   "Alice myrsky muutti suuntaansa yllättäen. Kukaan ei kerinnyt reagoimaan asiaan ja-"

 

Kuva junasta sekä onnettomuuspaikalla olevista pelastusviranomaisista muuttui kuvaan sillasta, josta juna oli suistunut.

   "Junan kuljettaja oli mitä ilmeisemmin nähnyt Alice myrskyn aiheuttaman tuhon liian myöhään. Täydestä vauhdistaan se suistui-"

Kaivoin tärisevin käsin puhelimen taskusta, ole kiltti ja anna heidän olla kunnossa! Etsin soitetuista puheluista Aidenin numeron.

   "Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saa-"

Valitsin Devonin numeron- Puhelu hälytti!

Puhelin hälytti aikansa, jonka jälkeen ääni joka vastasi puhelimeen ei ollut Devon.

   "Moonwhillen palomies Lyon, kenen kanssa puhun?"

Puhuin hetken palomiehen kanssa. Yvonn koko ajan sylissäni vaikka käteni alkoi väsyä että täristä mitä pidemmälle keskustelu eteni. En kyennyt enää puhumaan vaan annoin puhelimen tippua maahan samalla kun tärisevin käsin laskin Yvonnen keinuunsa. Oli turvallisempaa että tämä oli siinä eikä sylissäni.

Saatuani Yvonnen keinuun, laskeuduin polvilleni ensin ottamaan puhelimen käteeni. Kuultuani seuraavat sanat palomieheltä lyhistyin itkuun. Kukaan ei ollut selvinnyt turmasta.

Devon.

Aiden.

Poissa.

 

 

 

 

** **

 

Näihin tunnelmiin lopetamme tämän osan. Uusi sukupolvi syntynyt ja kaksi edellistä menetetty.

Vieläkin nyt tätä laittaessa tänne, hiukan nieleskelen. Ehkä parhain perillinen sekä tämän veli sitten Halleyn joista oikeasti tykkäsin. Siis todella tykkäsin. 

Se miksi sitten tein tämän päätöksen. No sitä en voi kertoa. Sen hoksaatte sitten kun pääsemme tarinassa eteenpäin.

Mutta nyt näihin tunnelmiin jätän tämän osan ja sen jälkilöpinät.

Toivottavasti ette ihan tervaa ja höyheniä käytä kun annatte kommentteja, mutta toivottavasti piditte.

 

-Phoenix

 

Extra- Malec

 Se kauan puhumani extra olisi siis nyt täällä. Minulla siis oli todellakin isoja suunnitelmia kymmen vuotisen tarinan kunniaksi järjestää kaikenlaista mutta olkoon tämä teille nyt pieni hyvitys siitä että niitä suunnitelmia ei koskaan tullut toteutettua. Ainakin nyt näette mitä Malecille tapahtui muuton jälkeen, joten pidemmittä puheitta.. Lukuiloja!

 

Aiden näpytteli uudessa kodissa tietokoneensa näppäimistöä hermostuneena ja odottavana. Sähköposti latasi hitaasti auki saapuneita viestejä. Mainoksia oli uuden sähköpostin etusivulla liuta, mutta sitä mitä hän oikeasti toivoi. Oli toivonut muutosta lähtien, sitä viestiä ei vain näkynyt. 

Viestiä veljeltään.

Aiden pelkäsi jo pahinta, sillä hän ei ollut saanut Malecilta viestiä sen jälkeen kun tämä oli laittanut hänelle viestin siitä että olivat saapuneet perille.

 

**

Kaksi kuukautta muuton jälkeen

Bridgeport City pauhasi tyypilliseen tapaansa vilkkaana keskustan ytimessä. Laidalla olevat tiet olivat hiljalleen hiljentyneet ruuhkasta kun suurin osa ihmisistä käyti julkisen metron palveluita autojen sijaan. Auton käyttö vero kaupungissa oli päätä huimaava.

Kaupunki kuhisi elämää ja ihmiset kiiruhtivat joka paikkaan. Jopa vapaapäivisin.

 

Ravintolat tahkoivat voittoa kun kaupunkilaiset pitkien työpäiviensä päätyttyä eivät jaksaneet tai vain osanneet kokata ruokaa sekä turistit täyttivät vatsansa paikallisissa paikoissa käydessään kaupungissa. Kaupungissa joka ei koskaan nukkunut.

Paikka kaupungissa joka ei myöskään koskaan nukkunut, oli elokuvastudio.

Siellä oli koko ajan jokin tuotanto menossa ja jonkin ohjelman osa aina kuvauksissa. Paikka kirjaimellisesti pyöri yötä päivää, että tavallisilla kansalaisilla ympäri maata ja maapalloa olisi jotain katsottavaa telkkareistaan tai paikallisissa elokuvateattereissa.

Addison oli saanut avustajan pestin isänsä elokuvatuotannosta ja Malec taas oli elokuvastudion palkkalistoilla apulaisena että elokuvissa taustanäyttelijänä.

Palkka ei ollut mitenkään heppoinen, mutta toimeen he sillä tulivat. Malec tiesi että se oli vain väliaikaista.

Hänen tarkoitus olikin vain saada jalka niin sanotusti oven väliin, jonka jälkeen hänen olisi helpompi saada enemmän ja enemmän parempia sopimuksia.

Heidän työskentelyajat olivat olleet jo alkumetreiltä päinvastaisen, niin että Malec ja Addison oikeastaan olivat nähneet toisiaan vain nukkuvana tai sitten ruokatunneilla.

Se viikko olisi ihana poikkeus, kun molempien työajat sattuivat olemaan samat. Malec kun tuurasi Addisonin isän elokuvasta erästä taustanäyttelijää.

   "Tämä on mukavaa vaihtelua. Ihanaa nähdä sinua muutenkin kuin vain buffet pöydän äärellä Malec."

Malec ei voinut kuin hymyillä poikaystävälleen. Addison oli siinä kyllä oikeassa. Heidän elämä täällä oli lähtenyt kuin lumipallo-efektin tavoin etenemään. Pian koko maailma tuntisi heidän molempien nimet. Tai niin hän toivoi.

   "Otetaanko siitä ilo irti ja lähdetään kahville? Tekisi hyvää päästä muuallekkin kuin vain studion kahvilaan tai kotiin. Emme ole oikeastaan tutustuneet kunnolla kaupungin mahdollisuuksiin töiden alkamisen jälkeen."

Addison nyökkäsi hyväksyvästi.

 

Metro vei heidät neljänkymmenen kulman tielle viidessä minuutissa ja noustuaan rullaportaat, he olivatkin jo kahvilan edessä. Addison aloitti kahvilan edessä iloisesti puhumaan.

   "Työkaverini kehuivat tätä paikkaa. Se kuulemma on tällä hetkellä kovaa huutoa ja näiden vihreä macha-latte on kuulemma kaupungin parasta."

Malec vilkaisi rakennusta miettiväisenä, mutta lähti silti Addisonin ohjaamana sisälle. Malec kun ei ollut mikään machan ystävä, mutta latte kyllä maistuisi.

Kahvila oli kolmessa kerroksessa. Alakerrassa oli ravintolatilat, joissa pöytien lisäksi oli leipomotilat sekä leipomotuotteiden myyntipiste. Toisessa kerroksessa oli kahvilatilat ja kolmas kerros, kattoterassi jonne asiakkaat saivat halutessaan mennä syömään ja juomaan ostamiaan tuotteita.

Addison oli törmännyt työkaveriinsa, jonka vuoksi Malec kerkesi tiskille ensimmäisenä.

   "Tervetuloa Täydenkuun Ankkuriin, mitä siasi olla?"

Vaikka sen kerroksen terassin ovet olivat kiinni, lasiovien takaa kuului ison joukon naurut.

   "Voi älkää heistä välittäkö herra. He ovat paikallisia kantalaisia. He- tuota- heillä on kokous juuri menossa, niin suosittelen että menette kattoterassille tai jäätte tänne sisälle. - tuota- juuri nyt on viiden prosentin alennus tunti, joten kaikki mitä tilaatte, loppu summasta vähenneetään viisi prosenttia."

Malec käänsi katseensa terassilla olijoihin. Paikka tosiaan oli elokuva-alan väen suosiossa.

Vaikka barista jo kysyi uudemman kerran mitä hän ottaisi, Malec ei voinut kuin katsoa magneetin vetämänä joukkiota jotka terassilla oleilivat.

   "Malec?"

Addisonin kysyvä ääni havahdutti hänet, jolloin Malec sanoi baristalle perus laten tilaukseen ja antoi Addisonille tilaa tulla tiskin luokse samalla sanoen.

   "Minä tarjoan, joten ota muru mitä haluat."

Samassa kun Addison alkoi kyselemään kahvilan macha-latesta ja muutamasta muusta juomasta, Malec huomasi ottavansa muutaman askeleen kohti terassia. Avaamatta siltikään ovea. Miten pieni liike avaisikaan tuon lasi-oven heidän välillään ja-.

   "Herra? Juomissa menee ihan hetki. Voitte istuutua odottamaan tähän tiskille."

Addisonin käsi tarttui Malecin kädestä, juuri kun Malec oli laittamassa omaansa kahvalle.

   "Kuulitko mitä myyjä sanoi? Onko kaikki hyvin?"

Malec nyökkäsi samalla kun siirtyi vaitonaisena istumaan tuolille, jonka Addison veti häntä varten esille.

Hiljaisuus vallitsi heidän välillä, sillä välin kun Addison kiersi tuolinsa puolella ja istuutui suu yhtenä viivana. Malec katsoi vuoroin poikaystäväänsä ja vuoroin terassilla olijoita, joista hattupäinen nainen juuri sillä hetkellä kohotti katseensa ja Malecin että naisen katseet kohtasivat. Silloin Malec tajusi ketä, tai paremminkin mitä terassilla olijat olivat.

Malec yritti mahdollisimman neutraalisti kääntää päänsä Addisoniin ja tiskiä kohti, tuntien silti pakokauhun valtaavan hänet sisältä. Ensimmäistä kertaa Malecille tuli katumus että miksi hän ei ollut kuunnellut isäänsä.

Tuntiessaan Addisonin käden omassaan, Malecista tuntui hiukan paremmalta. Vain hän kuuli baristojen touhutessa tilauksien kimpussa, mitä Addison seuraavaksi sanoi. Tai pikemminkin kuiskasi.

   "Jos emme näytä että tiedämme, niin emme kiinnitä mitään huomiota itseemme. Ole kuin et tajuaisi niin-"

Addisonin lause jäi kesken kun joukko terasilla alkoi näyttämään merkkejä tehdäkseen lähtöä. Barista näki tilanteen terassilla myös, jolloin tähän tuli eloa.

Malec eikä Addison tienneet minne päin katsoa, kun yksi terassilla olijoista tuli sisälle tiskin luokse.

   "Hmmmm"

Ääni oli silkkisen pehmeä, kuin juoksevaa hunajaa eikä Malec kyennyt olla kääntämättä hitaasti päätään, niin että näki vierellä olijan progiilin sivusilmälläään.

Tämän tuoksu oli huumata Malecin aivon, niin että ajatus ei juossut kunnolla. Vasta kun hänen katse osui baristaan, Malec tajusi että myyjä tiesi kuka tai pikemminkin mikä hänen asiakkainaan kävi.

   "L-l-laitetaanko tavallinen tilauksesi s-si-sir?"

Samassa lasi-ovi aukeni uudelleen ja loput terassilla olijat alkoivat poistua sieltä.

Malec kääntyi katsomaan vaistomaisesti ohikulkijoita, samalla kun yritti normaalilla tavalla kysellä Addisonilta tämän seuraavan viikon työvuoroja, kun kantava viiltävän kylmä ääni portaiden juurella täytti koko tilan.

   "Quint! Ala tulla sieltä tiskiltä, me menemme nyt!"

Malec vilkaisi kauhuissaan Addisonia, joka katsoi vain valkeaksi muuttuneilla kasvoillaan baristaa, joka valmisti heidän juomiaan kaksikon edessä, selin heitä päin.

Malec ei tiennyt mitä tehdä. Totellakko käskijää vai teeskennellä ettei kuullut tämän määräystä, joka oli pelottavan jäinen. Jalat olivat jo vähällä liikkua, jonka johdosta Malec joutui käyttämään kaiken tahdon voimansa ettei nousisi tuolista.

   "Pistätkö piikkiini?"

Malec käänsi päänsä tiskillä olijaan, jonka hunajainen ääni sai vieläkin kylmät väreet virtaamaan pitkin kehoa, vaikka kauhu oli vallannut Malecin läpi juuria myöten. Barista samassa vain nyökkäili ja sopersi juoman olevan talolta, ettei tarvinnut maksaa.

Malecia hämmensi ajatus että vampyyrit edes tilasivat juomia ylipäätään, mutta mitäpä hän tiesi heidän kaltaisista kun heidän perhe oli tehneet kaikkensa vältelläkseen moisia olentoja.

Samassa portailta alkoi kuulua levottomuuden ääniä.

   "Kiitos juomasta. Annat meille huomennakin terassin käyttöömme, eikö vain?"

Hunajaisen äänen omistajan silmissä välähti, joka sai Addisonin laskemaan katseensa. Malec katsoi vuoroin poikaystäväänsä ja vuoroin tiskillä olijaa. Mitä juuri oli tapahtunut?

Barista nyökkäili innostuneena, kirjoittaen jotain tiskin takana olevaan kalenteriin. Aikaisempi jännitys ja pelko miehessä oli tiessään.

   "QUINT! Sait huvijuomasi, nyt menemme! Työt kutsuvat!"

Juomaansa pidellen, hiukan jopa liian kovaa puristaen, niin että kuppi hiukan jopa valitti. Tiskillä olija kääntyi tuhahtaen huutajalle.

   "Tullaan, tullaan. Ei me kello kaulassa täällä olla."

Äänet alkoivat vaimentua, kun joukko alkoi laskeutua portaista mutta silti kahvilassa olijat pystuivät kuulemaan sanat vielä selkeästi.

   "Varohan sävyäsi millä puhut korkeammillesi Quint. Et kai halua lisää arpia noille söpöille pikku kasvoillesi..."

Malec ponnahti tuoliltaan Addisonin yrittäen hillitä tätä.

   "Kuulitko Addison?! Ne eivät tarkoittaneet minua. Se voi tarkoittaa vain että-"

   "Malec- Älä nyt- MALEC!"

Malec ei kuullut Addisonin loppu sanoja, kun oli itse lähtenyt jo juoksuun. Ulkoa Malec näki kuinka muu joukko oli juuri mennyt metro-aseman ovista sisälle ja kadoten rullaportaita pitkin alas.

   "ODOTA!"

Tuntematon, mutta silti Malecille tuttu isän tarinoista oleva hahmo jäi seisomaan ovien juurelle ja katsoi Malecin juoksua tähän päin.

   "Olet joko tyhmän rohkea idiootti, joka ei tajua mistään mitään tai et vain tunnu omaavan itsesuojeluvaistoa. Mitä haluat?"

Malec pysähtyi kuin naulattuna maahan miehen kylmistä sanoista. Siinä tämä oli. Aivan varmasti oli, hänen ja Aidenin isän, Devonin veli. Heidän setä.

   "Oletko Quint?"

Ainoa kysymys jonka Malec sai muodostettua huulilleen.

   "Riippuu kuka kysyy.."

Hetken verran Malec puri sisähuultaan ja mietti uskaltaisiko. Cameron oli selvästi käännytetty ja nyt hänen vastapäätä seisoi Munron klaanin jäsen. Entäs jos tämä oli käännytetty kaikin puolin, niin että tämä ei enää suojellut heidän sukua vaan jahtasi heitä.

Sitä Malec ei ollut edes aiemmin ajatellut, mutta nyt setäänsä vastapäätä seisoessa, ajatus putkahti väkisinkin mieleen.

Silti kaikista vaistoista huolimatta hänen oli pakko kysyä.

   "Oletko Camero Quint? Devonin veli?"

Liikkeet oli ollut niin nopeita, ettei Malec edes kerinnyt reagoida kun tunsi jo metro-aseman seinän selkäänsä vasten.

   "Kuka saatana luulet olevasi?!"

Malec ei voinut kuin jähmettyä kauhusta nähdessään miehen vihaisen katseen sekä tämän valkoiset vampyyrin hampaat, jotka nousivat hitaasti esiin tämän suussa.

   "Nimeni on Toby Quint, eikä minulla ole sisaruksia. Unohdat koskaan nähneesi minua!"

Samassa tämän silmissä välähti ja mies oli kadonnut metrotunneliin.

 

Addison juoksi kahvilasta samalla hetkellä kun näki vilahduksen tiskillä olleesta miehestä. Mies kääntyi vielä lasi-ovien takana katsomaan Addisonia tuskaisella ilmeellä, kun taas Addison etsi katseellaan Malecia.

 

Addison oli ottanut juoksuksi ja nyt siesoi kauhuissaan Malecin edessä. Tämä ei tehnyt liikettäkään aluksi, jonka aikana Addison pelkäsi jo pahinta.

Hitaasti ettei säikäyttäisi toista, Addison nosti kätensä Malecin olkapäähän puhuessaan.

   "Malec? Oletko kunnossa? Satuttiko hän sinua?"

Malec nosti päänsä hitaasti.

   "Satutti? Kuka? Minä- Miten minä päädyin tähän?"

Addisonin sisällä iski paniikki, mutta näyttämättä sitä Malecille hän vain alkoi puhua rauhallisesti.

   "Ei mitään hätää... Tule."

 

** ** **

Viikon päästä

**     **

 

Viikko oli mennyt normaalilla tavalla. Malecin ja Addisonin asunto alkoi koko ajan näyttämään enemmän ja enemmän heidän näköiseltä. Mitä useammin he pääsivät käymään yhdessä ulkona ja huonekalu ostoksilla. Malec ei nimittäin uskaltanut enää ostaa mitään ilman Addisonia, sen virheen hän oli tehnyt ruokatuolien osalta ja sai kuulla siitä vieläkin.

   "Ruoka on ihan kohta."

Malec kohotti katseensa käsikirjoituksesta jota luki parhaillaan. Studion yksi elokuva ohjaaja oli nähnyt hänet taustalla ja tykästynyt kuulemma Malecin kasvoihin. Koe-esiintyminen oli mennyt täydellisesti ja seuraavana päivänä hänelle oli jo tarjottu pientä sivuroolia kolmiosaisessa elokuvasta.

   "Luen vain tämän sivun loppuun."

Addison naurahti iloisesti mutta samalla aloitti moittimaan Malecin tapaa opetella vuorosanoja ulkoa.

   "Kai tiedät että sana näytteleminen ei ole tuulesta temmattu nimike ammatillesi? Siinä näytellään kohtaukset, joten ei riitä että luet vain sivut ja-"

   "Herra elokuva-ohjaaja on nyt vain hiljaa ja antaa minun tehdä kotiläksyt loppuun. Katsos, ensin tämä käydään läpi ja sitten alan harjoittelemaan miten esitän tämän hahmon yleisölle."

Addison oli jo sanomassa Malecille vastaan kun samassa ovikello soi.

Molemmat katsahtivat toisaan, mutta Addison kerkesi ennen Malecia kysymään.

   "Odotatko sinä jotakuta?"

Malec nousi sohvalta, samalla pudistaen päätään.

Malec meni ovelle, mutta ei tunnistanut henkilöä ovella.

   "Voinko auttaa?"

Ovella olija hymähti kuin alkaakseen nauraa, mutta samassa hymyn tapainen hävisi tämän kasvoilta ja mies vakavoitui.

   "Olen- minä-"

Malec katsoi kärsivällisesti miestä, kun tämä haki sanojaan.

Addison oli kurottanut vilkaisemaan tulijaa mutta jähmettyi vakavana paikoilleen pudistaen päätään hiljaisena, kun Malec katsoi tätä ja vuoroin ovella olijaa.

   "Olen- Quint. Kuten sinä. Saanko tulla sisään? Ihan hetkeksi?"

Mies vilkuili ympärilleen kuin ettei ympärillään olisi muita kuulijoita.

Malec ei miettinyt, vaan päästi miehen peremmälle ja istutti tämän ruokapäydän ääreen.

   "Olet Quint? Miksi en ole kuullut sinusta? Mikä sinun koko nimesi on?"

Malec katsoi kuinka miehen kasvoilla vaihtoivat tunne tilat enemmän mitä hän osaisi koskaan unelmoida näyttelijänä.

Voisiko tämä siis olla joku pila tai pahempaa, klaanin tapa houkutella hänet esille.

Lopulta mies käänsi tuskaiset kasvonsa pois Malecista ja aloitti puhumaan.

   "Olen niin monta vuotta käyttänyt nimeä Toby Quint, että kun kuulin sinun viikko sitten sanovan oikean nimeni-. Säikähdin kuulivatko muutkin sen. Eivät ilmeisemmin kuulleet, mutta en usko että tieto teistä muista pysyy enää montaa vuotta salassa. Tai mistä tietää, voi vielä pysyäkkin. Se kun-"

Malecista tuntui sisällä myllerrykseltä, kuin olisi ollut eräässä pyörivässä huvipuistolaitteessa. Miehen ääni oli niin hunajainen ja tämän tuoksu oli niin huumaava että Malecin ajatukset eivät meinanneet pysyä kasassa. Mitä ihmettä oli tapahtumassa.

   "Mitä- m-miten oikein teet tämän? E-en pysty ajattelemaan kunnolla."

   "Olen pahoillani Malec, se johtuu eliksiiristä jota juon. Salaa toki muilta, mutta juon silti. Se tekee olosi, no... utuiseksi. Tahtoisin silti että pystyisit keskittymään."

Miehen silmät katsoivat suoraan Maleciin, niin että tuntui että tämä olisi katsonut suoraan hänen sieluunsa.

   "Pystyisitkö Malec tekemään sen? Keskittymään mitä yritän sanoa sinulle?"

   "Mistä tiedät nimeni? Tai missä asumme." 

Addison oli jäänyt keittiön puolelle selvästi peloissaan asunnossa olijasta. Malec ei vain osannut pelätä, mikä häiritsi häntä.

Kysymys jonka Malec oli esittänyt oli ainoa asia jonka sai suustaan esitettyä. Niiden monen tärkeämmän asian joukosta, se oli joka tuli hänen suustaan ulos.

Miehen kasvot olivat hämmentyneet ja merkillisen miettivät.

   "Tiedän paljon muutakin sinusta ja perheestäsi. Se on tehtäväni, pitää suku turvassa mutta se että miksi kaikista paikoista sinä tulit tänne!? Eikö veljeni kertonut sinulle mikä täällä odottaa? Eikö veljeni muistanut enää lupausta jonka aikoinaan teki minulle kun antoi lapsensa lähteä tänne? Kaiken pahan alkuun. Mitä oikein ajattlit? Että olisit täällä turvassa?!"

Malec räpytteli silmiään, kuin siten saaden ajatuksensa ja miehen sanat selkeämmiksi päässään. Se jopa auttoi, hiukan.

   "E-en ole varma voinko... En tiedä voiko sinuun luottaa, en tunne sinua. Silmäni näkevät vampyyrin ja aivoni ei suostu toimimaan kunnolla. En-"

   "Usko kun sanon, olen ainoa johon voit tässä kaupungissa luottaa. Poikaystäväsi lisäksi siis."

Jostain syystä Malec uskoi miehen sanoihin.

   "Isä yritti kaikin tavoin estää tulomme. Minun ja Addisonin. Mutta halusin tavoitella unelmaani, meidän unelmaa. Minun ja Addisonin. Kun selvisi että en ole perillinen, päätimme muuttaa tänne. Tahdon näyttelijäksi."

   "No sitten olet kusessa, koska Munroon klaani tulee takuu varmasti ottamaan sinut kun nimesi ilmestyy naamasi kanssa mainostauluun. Tässä."

Cameron Quint lätkäisi kasan papereita pöydälle, joita Malec jäi vain tuijottamaan ihmeissään.

   "Mitä nämä ovat?"

 

Malec siirteli papereita kun tunsi tuulahduksen ympärillään. Samassa Cameron istuutui takaisin penkille laittaen jotain mustaan muovipussiin jalkojensa juuressa.

   "Katso minua silmiin, katsokaa molemmat."

Addison katsoi taakseen kun Cameronin silmissä välähti, jonka jälkeen mies kääntyi katsomaan Malecia suoraan silmiin.

   "Nimesi on aina ollut Malecai Harrison. Menit naimisiin puoli vuotta sitten Addison Batezin kanssa. Et vaihtanut nimeäsi, koska luulit haluavasi näyttelijäksi mutta huomasit sen sijaan olevasi parempi käsikirjoittaja kuin näyttelijä. Tästä syystä kieltäydyit rooleista joita sinulle annettiin ja olet juuri tällä hetkellä aloittamassa kirjoittamaan uutta tv-sarjaa, jonka studio on sinulta tilannut. Et ole koskaan kuullut nimestä Quint ja jos koskaan kuulet sitä nimeä tai sukua, kuulet sen niin että se on vain muiden nimien joukossa, joka ei aiheuta mitään tunteita sinussa."

   "Tulette elämään tässä maailmassa luullen että ihmiset ovat ainoita älyllisiä olentoja maailmassa ja kaikki olennot joita kirjoissa, tarinoissa ja elokuvissa on näytetty on teille kahdelle fiktiota. Viihdettä. Ette usko vampyyreihin tai mihinkään muuhunkaan taruolentoihin. Kun näette vampyyreitä, vaisto käskee teitä varomaan heitä ja poistutte paikalta huomiota herättämättä."

Malec ja Addison olivat täysin paikallaan kun Cameron jatkoi puhumistaan ääneen, kertaakaan ääni värähtämättä. Kertaakaan epäröimättä sanomisiaan. Mitä vakaammin tämä puhui, sen paremmin kyky hänessä teki työnsä. Olihan Jared ja Tyler molemmat olleet suvun jatkajia. Molemmilla oli ollut merkki iholla, kuten oli hänelläkin, vaikka moni luuli leuassa olevia jälkiä naarmuiksi taistelusta. Olihan naarmut ilmestyneet seuraavana yönä kun klaani oli taistellut ihmissusia vastaan, eikä Cameron mennyt suorilta käsin kartanolle, vaan jäänyt parantamaan selässä ollutta syvää haavaa lähimpään hylättyyn talorähjään.

   "... ja viimeiseksi. Unohdatte molemmat tämän keskustelun ja sen että minä koskaan kävin täällä. Kun ulko-ovi jälkeeni sulkeutuu, te havahdutte ja jatkatte aamuanne kuin mikään ei olisi koskaan sitä keskeyttänytkään."

Molemmat jähmettyivät paikoillensa Cameronin viimeisin sanojen jälkeen. Näiden molempien silmät katsoivat suoraan, näkemättä mitään. Jolloin Camron nousi tuolista ylös, kävi huoneiston vielä kertaalleen läpi, löytämättä mitään mikä kertoisi kaksikolle Malecin todellisen henkilöllisyyden. Lopulta ollen tyytyväinen, tämä nappasi muovipussin käteensä laittalta, jossa oli Malecin entisen elämän todistusaineisto. 

Hän kävisi polttamassa sen kaatopaikalla, jotta jälkiä tästä henkilöllisyydestä ei olisi missään tallessa. viikko siinä oli mennyt selvittä Malecin henkilöllisyys, missä kaikkialla tästä oli tietoja sekä luoda täysin uusi henkilöllisyys. Malec Quint oli vain huhupuheita, jos joku kyseisen ihmisen joskus oli tuntenut. Siitä hän oli pitänyt huolen.

Ovella Cameron vielä käännähti katsomaan kaksikkoa. Oli harmillista että asioiden piti olla niin, mutta jotta suku voisi olla turvassa. Se oli pienempi paha kuin se että hän olisi lähettänyt kaksikon jonnekkin päin maailmaa. Malec oli jo tehnyt itseään tunnetuksi, oli ollut työ ja tuska poistaa kaikki tieto miehestä elokuvastudiolla, mutta se oli tehty ja kaikki tunsivat miehen nimellä Malecai.

Cameron vain toivoi että hänen kykynsä pystyi vaikuttamaan uran vaihdokseen, sitä hän ei ollut aiemmin kokeillut. Se jäisi vain nyt nähtäväksi, toimiko se mutta hän pystyi turvallisen matkan päästä pitämään kaksikkoa silmällä.

Cameron sulki oven perässään, jolloin kaksikko säpsähti transsista ja räpytellen silmiään hakivat hetken ajatuksiaan.

   "Anteeksi muru, olin ihan ajatuksissani."

Addison kantoi kaksi täyttä lautasta pöydälle, jolloin molemmat alkoivat syömään.

   "Ei se mitään, taisin minäkin uppoutua ajatuksiini."

Addison kohotti katsomaan toista.

   "Stressaako se sopimus?"

Vaimea nyökkäys.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastasi aviomiehelleen.

   "En ole varma olenko studion luottamuksen arvoinen, kokonainen tv-sarja... No pilotti nyt ainakin tehdään, mutta katsotaan siitä sitten..."

   "Älä huoli. Aivan varmasti siitä tulee hyvä. Pian kaikki tuntevat käsikirjoittaja Malecai Harrisonin!"

 

Molemmat alkoivat nauramaan ilon naurua siitä miten heidän unelmat alkoivat nivoutua hiljalleen uomiinsa, eikä kumpikaan tajunnut miksi he eivät olleet tehneet sitä jo aiemmin.

   "Meille molemmille!"

Addison oli hakenut vesilasit heille molemmille, joita nyt kilistelivät kuin viinilaseja konsanaan.

   "Meille. Olen onnekas kun saan kutsua sinua puolisoksi."

Pieni hiillos sihisi lahden nokassa, merkiksi että siinä oli poltettu vielä hetkeä aiemmin jotain mikä nyt oli pieni musta nokinen muovikasa. Tuntematta kipua, Cameron nosti sen kädelle ja sitoi kiven kokkareen ympärille. 

Sen tehtyään Cameron nakkasi möykyn veteen, jonne todistusaineistot vajosi ikuisiksi ajoiksi. Luonto aktivistit saattaisivat nirhata hänet jos sen olisivat nähneet, mutta hänellä ei ollut luonto mielessä kun suvun turvallisuus oli kyseessä.

Vaikka hänellä oli yliluonnosen tarkka näkö, muovi-kivikasa hävisi näköetäisyydeltä, jolloin Cameron otti juoksuksi ja lähti oman yksikkönsä kohtaamispaikalle. Hän oli jo äärettömän myöhässä!

Samassa kun Cameron pääsi perille, Vlad Icei kääntyi vihaisesti häneen päin.

   "Parasta olla hyvä selitys miksi olet myöhässä!"

Cameron naksautti niskojaan ennen kuin vastasi.

   "Piti käydä välipalalla."

Jäinen katse tehosi moneen muuhun heidän jäseneen, mutta ei Cameroniin.

   "Pidätkö minua tyhmänä Quint?"

   "En, vaan ymmärtäväisenä että et varmasti toivo että söisin ketään joka meidän pitäisi viedä kartanolle."

   "Missä olit?"

Kysymyksessä huokui määräysvalta sekä Vladin jäinen sisus.

Cameron tiesi että ei voisi valehdella liikaa, sillä hänen kyvyt eivät olleet samaa luokkaa kuin muiden.

   "Ensin kaupungilla ja sen jälkeen kävin hävittämässä todistusaineistoa lahden pohjaan. En- kyennyt lopettamaan kesken."

Ajatus ensimmäisestä juonti kerrasta sai Cameronin inhoamaan itseään millaiseksi hänet oltiin muutettu, mutta tietäen minkä vuoksi oli sen aikoinaan tehnyt. Sen hän myös tekisi uudestaankin jos olisi tarvetta. Olihan hän periaatteessa jo niin jälleen tehnytkin sinä päivänä.

   "Shh.. Kyllä sir. Kaikki koossa. Mmmmhmh."

Vlad selvästi vaikeni vain sisarensa takia, joka oli kääntynyt heihin päin. Jelena Icei oli Vladin kaksoissisar ja sen vuoksi kaksikko oli vaarallisempi mitä yksikään muu heidän yksikössä. Näiden kyky jäädyttää, toi myös Cameronille aivan toisen muiston mieleen kun oli niskuroinut heidän edelliselle yksikön johtajalle. Sitä ongelma tapausta ei onneksi ollut enää, mutta Vladin ja Jelenan yhteisjäädytys oli pysyvästi Cameronin muistoissa. Entisen yksikön johtajan nirhauksesta oli ihmissudet pitäneet huolen, mutta Cameronin harmiksi hän joutui nyt vastaamaan teoistaan ja menoistaan Icein sisaruksille.

Samalla kun Jelena laski puhelimensa ja tunki sitä takataskuunsa, Vlad katsoi Cameronia suoraan silmiin. Tämän silmät alkoivat muuttua kylmän jäähuurun peittämäksi.

   "Kysyn vielä kerran. Missä olit?"

   "Syömässä. Kaupungilla, jonka jälkeen kävin satamassa."

Jelenan ääni oli aina ollut yhtä jäinen kuin naisen olemus, mutta nyt se oli aurinkoisena päivänä kuin kylmä jääsuihku.

   "Piona? Puhuuko hän totta?"

Piona, yksikköön yhtä aikaa hänen kanssa saapuneena. Cameronin ainoa ilon lähde kaiken pahan ympäröimänä katsoi suoraan hänen silmiinsä tutkivalla katseella.

Nainen selvästi kyvyllään tutki valhetta hänen puheistaan ja sen Cameron oli ennakoinut. Siksi hän oli tiennyt ettei voisi omilla kyvyillään mitätöidä Pionan kykyä. Ehkä se oli syy miksi he leikkivät välillä peittojen alla. Cameron ei voinut Pionalle valehdella puhuessaan.

   "Mmmm... Kyllä- kyllä hän tuntuu puhuvan totta."

   "Selvä, Vlad- jätä hänet rauhaan ja lähdetään. Saimme uuden komennuksen. Munro sai juuri tietoonsa missä Quintien Ramandana piileksii. Lähdemme sinne hakemaan klaanille tämän ja vihdoin klaani saa entisen mahtavan Camberlyn suvun salaisuudet haltuunsa! Vieläpä tämän meidän Tobyn kautta!

 Viikot vierivät, mutta Aiden ei kuullut veljestään mitään. Lopulta hänen oli pakko fuugetella tämän nimi. 

Samassa kun Aiden oli sen tehnyt, hän tiesi että jotain oli tapahtunut. Hän ei löytänyt yhtikös mitään mainintaa veljestään. Ainoa joka tuli hakusanalla esille oli uuden käsikirjoittaja Malecai Harrisonin tuleva hehkutettu tv-sarja. Kuvaa miehestä ei ollut, mutta ei Aiden tarvinnutkaan sitä etsiä, sillä hän tiesi ettei Malec käsikirjoittajaksi havitellut eikä tämä missään muodossa vaihtaisi nimeään moiseen.

Malec vaihtaisi vain sukunimensä ja senkin Addisonin sukunimeksi.

Jotain oli siis tapahtunut!

Niin nopeasti kuin hän oli luonut sähköpostin ennen muuttoa, Aiden sulki sen. Samalla Aiden poisti kaikki hakuhistoriat koneelta. Mutta lopulta päätti romuttaa tietokoneen tavalla, jonka oli nähnyt Malecin tehneen teininä omalleen. Koneesta pääsi valittava piipitys kunnes se sammui lopullisesti savun kera.

   "Isä! Koneeni hajosi! Oliko tällä takuuta vai oliko tämä käytetty vehje?"

Aiden suuntasi kulkunsa alakertaan raskain sydämmin, tietäen että Malec ei voisi enää ikinä ottaa häneen yhteyttä eikä hän tähän. Hänen oli viimein hyväksyttävä se tosi asia että hänellä ei ollut enää veljeä, ei muuten kuin sydämmessään.

**

Että sellainen extra.

Toivottavasti ei ollut liian pitkä tai pitkä veteinen, mutta jotta päästiin selville mitä Malecille tapahtui, tämä piti kiteyttää yhteen extraan, mutta saimme myös vastauksia menneestä!

Cameron! Ihana suloinen uhrautuva ritari Cameron! <3

Ihanaa oli päästä kuvaamaan hänelläkin vielä kerran! Eli periaatteessa saitte nytten kahden sukulaisen tarinaa selville, mitä heille oikein tapahtui. =)

Seuraavan kerran sitten jatketaankin oikeaa tarinaa, siihen on kaikki oikoluettu. Tämä extra on nyt vain roikkunut niin kauan että se piti julkaista tähän väliin.

Toivottavasti piditte!

-Phoenix