Osa 49- En kykene osa 2

Osan toinen puolisko olkaapa hyvä!

Kuvia 34

Ps. Pahoittelen jo nyt heti alkuun yhdessä kohtauksessa vaatteiden vaihtumista! En edes tajunnut tätä ennen kun tarkistin tätä tässä.. en löydä nyt sitä kuvaa tuolta tiedostoista jossa Halleyllä olisi yllään samat vaatteet joten annatte varman tämän kohdan anteeksi?

Lukuiloa siitä huolimatta..

 Juoksin minkä jaloiltani pääsin, mutta mitä lähemmäksi pääsin, sitä kauemmaksi tämä meni!

Huomasin että en hengästynyt ollenkaan, samalla huomasin kuinka kylmä viima joka sai hengityksen huuruuntumaan, ei vaikuttanut kumminkaan paljaaseen ihooni.

 Olin nopeasti järven rannalla ja en aikaillut, menin jäälle ja hetkessä huomasin että minulle oli ilmestynyt luistimet jalkaan.

 Astelin varovasti kohti, katoaisiko tämä samalla tavalla kuin juosten jos lähestyisin liian nopeaan?

Ei, tämä pysyi paikoillaan, odottaen ja hymyillen.

Tällä oli outo kampaus ja oudot vaatteet, mutta siitä huolimatta tämä oli siinä! Kun pääsin lähelle, tämän hymy vaihtui vakavaan ilmeeseen.

    ”Hei aurinkoinen”

Purskahdin itkuun, tiesin sillä hetkellä että se oli unta, tämä oli unta. En ollut oikeasti siinä, mutta olin siinä kumminkin. Mieleni teki tepposia minulle.

    ”Tämä on unta”

Painoin pääni alaspäin samalla kun näin että Nathan puristi kätensä nyrkkiin ja auki.

   ”Onko? Uskotko niin?”

   ”Pakko olla, olet kuollut.”

 Nathanin kädet pysähtyivät kun sanoin sen ääneen.

   ”Mikä käsissäsi on? Miksi niissä on tuollaisia merkkejä?”

   ”Sillä ei ole väliä, Halley. Tulin varoittamaan.”

 Kohotin katseeni Nathanin silmiin ensi kerran kunnolla, tämä oikeasti näytti samalta mitä muistin!

   ”Varoittamaan? Minua? Mistä? Nathan, tämä on unta! Olet kuollut! Ellet sitten ole henki joka on tullut kaappaamaan minut.”

Nathan vakavoitui silmin nähden mutta otti samalla käsistäni kiinni.

    ”En voisi ikinä tehdä sinulle niin. Olet minulle liian tärkeä Halley.”

   ”Niin sinäkin minulle.”

   ”Siksi sinun täytyy päästää minusta irti Halley, et saa surra minua. Päästä irti ja jatka elämääsi, perusta perhe kuten sinun kuuluu.”

 Irrotin käteni Nathanista vaikka mieleni huusi pitämään kädet tämän käsissä niin kauan kuin mahdollista.

   ”Miten voit sanoa noin!? Et saa sanoa noin! Kaipaan sinua! Nathan, tahdon että olet edes unissani, tahdon että-”

    ”Halley, en ollut yksin siellä, olin komppaniani kanssa. Heistä tehtiin karneboreja, he eivät saaneet minua, sillä minä en suostunut antamaan periksi, siksi minut tapettiin. Mutta karneborien johtaja, tämä vei muistoni! Muistoissani olet sinä Halley, nämä ovat tulossa luoksesi jos et päästä irti.”

Kavahdin taaksepäin tämän puheista.

   ”Miten voit puhua tuollaista, tämä on uni. En tahdo tällaista unta, tahdon onnellisen unen, sinun kanssasi Nathan! Miksi puhut noin?”

   ”Koska- Aah!”

 Nathan vaipui kaksin kerroin edessäni. Tämän tuskan huudot olivat niin, todentuntuisia!

   ”Nathan? Nathan! Mitä täällä tapahtuu?!”

 Katsoin tämän tuskaa edessäni hämmentyneenä, miten uni voi olla näin todentuntuinen ja samalla niin epäuskoinen?! Eihän tätä voinut sattua kun tämä oli kuollut? Vai pystyikö?

   ”H-halley, suloinen H-Halley, pyydän.. päästä irti, oman turvallisuutesi tähden, päästä irti..”

    ”Päästä irti, et saa surra minua! Se on vaarallista! He löytävät sinut niin, päästä minusta irti ja jatka elämääsi!”

 Silmäni rävähtivät auki. Nathan?!

Hain katseellani tätä pitkin huonetta, huonetta?

Räpyttelin epäuskoisena silmiäni, hetki sitten olin.. Missä?

 Heitin jalkani sängyltä lattialle ja huokaisin syvään. Unta, se oli vain hyvin outoa unta. Nathan varoittamassa minua?

Mitä enemmän mietin sen utuisemmaksi uni muuttui, enkä saanut enää muisti kuvaan mitä tässä oli tapahtunut.

Sen muistin että siinä oli Nathan ja kylmä ilma.

 Puristin sängyn reunaa rystyset valkoisena, mikä oli oikein saanut minut näkemään tästä unta?

Tuntui kuin jo muutenkin rintaani puristi etten meinannut saada henkeä! Pitikö tämän vielä tulla uniinkin!? Olo oli hyvin ristiriitainen, osa minusta halusi nähdä Nathanista unta mutta osa minusta ei.

 Aamu valkeni hiljalleen, tuoden uuden lumisen päivän kampuksella eteeni. Huokaisin syvään kylmää kipakkaa ilmaa joka tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin.

Vilun väreet saivat aikaan sen että puistatti varpaista päähän asti.

 Kävellessäni päärakennuksen eteen kuulin muiden puheita.

   ”koko päivän tentit ovat yhtä kammotusta! Miten voi olla niin että yhden päivän aikana on suurin osa välitenteistä?!”

Tunsin värin pakenevan kasvoilta, tenttejä? Koko päivä! Miten olin unohtanut!

 Päivä vaihtui iltaan ennen kuin pääsin siirtymään viimeisen tentin ovelle. Onneksi tiloihin vei sisäpiha sillä muuten olisimme joutuneet pukemaan ulkovaatteet päällemme. Sisäpihalla seisoessamme aloin tuntea outoa väreilyä.

 Ympärilläni olevat ihmiset alkoivat väreillä ihmeellisesti ja samalla mennä utuiseksi. Mitä oli tapahtumassa?!

 Niin nopeasti kuin tunne oli tullut, se häipyi. Katsoin ympärilleni ja kaikki tuntui olevan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

   ”Halley? Kaikki hyvin?”

Nyökkäsin samalla sanoen että tentit vaativat veronsa.

En valehdellut sillä sitä sen piti olla koska oloni alkoi olla hyvin levoton, en ollut pärjännyt varmastikaan hyvin edellisissäkään kokeissa ja tämän tapahtuneen jälkeen varmasti kaikkein huonoiten tässä tulevassa.

 Olin reputtanut. Joka ikisen!
Elämäni ensimmäisen kerran en ollut pärjännyt kokeissa edes sen tiedon turvin mitä imin tunneilla. Nyt edes niistä ei ollut apua sillä en muistanut mitään mitä oli tunneilla käyty läpi.

Olin saanut laiskanläksyä uusinta tenttien lisäksi. Yksi niistä oli maalaus joka hiljalleen alkoi tulla eloon.

 Kaksi laiskan läksyä oli kaksi kirjaa. Toinen oli Napoleonin taide aarteet ja toinen oli Egyptin taidehistoria.

Tunsin ammentavani näitä kirjoja kuin sieni, aivan kuten sieni. Tiedot joita sain, kirjoista tuntuivat hiljalleen valuvan minusta pois, mitä pidemmälle pääsin.

Tunsin oloni sangen rauhattomaksi joka aiheutti sen että silmäilin vähän väliä sivuilleni.

    *Muinaisessa egyptissä käytettiin kirjoitysjärjestelmänä hieroglyyffejä, joita pidettiin pitkään pelkkinä kuvina. Hyvin usein hautakuvissa nämä kirjoitukset olivat osa kuvaa, kuten Nefertarin haud-*

Pomppasin pystyyn, jolloin egyptin taidehistorian kirja putosi suoraan jalkapöytäni päälle.

   ”Auh!”

 Saatuani kirjan vihaisesti heittäen pöydän päälle, käännyin nojatuolin suuntaan.

Olen varma! Olin täysin varma että näin hänet! Miten se saattoi olla? Mutta se oli! Minä näin hänet! Nathan oli ollut siinä! Mitä tiedän nähneeni hänet!

    ”Missä sinä olet!? Tule esiin!”

Tiesin kuulostavani hullulta huudella yksin huoneessani, mutta olin varmasti nähnyt Nathanin! En minä voinut kuvitella häntä! Vai olinko?

 Alakerrasta kuului kutsu syömään, joten vilkaisin kerran taakseni ja päädyin että ei auttanut kun mennä alakertaan. Sinne päästyäni, kaikki pöydät oli varattuja, ainoa paikka oli vapaana Veronican vieressä joten istuuduin sanaakaan sanomatta siihen.

   ”Kenelle sinä huusit Halley? Kävelin ohi ja kuulin että huhuilit jotakuta.”

Katsoin Claraa hämilläni, oliko huutoni kuulunut ovesta ulos?!

   ”Hiiri, luulin nähneeni hiiren.”

En tiennyt menikö se läpi kaikille mutta en voinut kertoa nähneeni kuolleen ystäväni istuvan tuolillani!

 Söin nopeasti ja yläkerrassa kävelyni pysähtyi oveni eteen, en uskaltanut mennä omaan huoneeseeni.

Näin sivupöydällä kirjan, Napoleonin taide aarteet-? 

Miten ihmeessä?! Nappasin kirjan käteeni ja istuuduin lukemaan, vaikka hämmentävältä ja selkäpiirtoa myöten karmivalta se tuntuikin, sillä olin varma että jätin sen oman huoneeni pöydälle!

 Olin lukenut aikani kun kuulin tutun äänen.

   ”Kai tiesit että et voi vältellä minua kauaa? Sinun täytyy totella ja antaa minun mennä, päästä surustasi irti.”

Hän ei ollut siinä, hän ei ollut siinä, hän ei ollut siin-

   ”Tiedän että kuulet minut, vaikkakin kuulun hiukan kaikuen, mutta kuul-”

 Räpäytyin silmiäni ja vilkaisin varovasti suuntaan jossa tämä oli hetki sitten pelannut. Olin tulossa hulluksi! Olin varmasti tulossa!
En, en kestä enää! En voisi pitää lupaustani!
Miten voisin?
En- ei ihmismieli nyt kaikkea kestä!

**

    ”Oletko aivan varma tästä Halley? Olet yksi parhaista oppilaistani, en tahtoisi päästää sinua noin vain. Ota tauko, ota aikaa. Mutta älä luovu unelmastasi.”

Huokaisin syvään professorini maaritteluista, tämä ei tehnyt päätöksestäni sen helpompaa.

    ”Ei, en voisi. Tämä kaikki vain on nyt liikaa. Ja olen pettynyt siihen mihin tasoon olen päästänyt itseni vajoamaan, tämä on paras ratkaisu. Olen pahoillani.”

Professori huokaisi syvään päätä pudistellen.

   ”Tietenkin ratkaisu on sinun omasi mutta en ole samaa mieltä kanssasi, kaikki me joskus käymme pohjalla mutta se että kuka sieltä nousee, se on hänestä itsestään kiinni. Mikäli muutat mieltäsi, ole yhteydessä.”

   ”Kiitos professori, minä pidän mielessä.”

Kävelin taksille joka odotti minua päärakennuksen vieressä. Olin pettynyt itsekin etten saanut opintoja päätökseen, siten kuten olin aina haaveillut, mutta elämä ei aina ollut reilua ja tällä kertaa pääni ei olisi kestänyt enää.

 Bria oli selvästi kertonut eteenpäin päätöksestäni, sillä kun taksi ajoi kotimme pihalle, äiti ja isä oli minua vastassa.

Tunsin syyllisen pistoksen sisälläni siitä että en ollut heille ylpeyden aihe vaan pettymys. Mutta suurin pettymys oli päätökselläni itselleni.

Hulluudella on rajansa, sanotaan. Nathan on selvästi omani.

Isä käveli minua kohti kysyen kuinka voin. 

Vasta sillä hetkellä, hautajaisten jälkeen en pystynyt enää pidättämään kyyneleitä.

   ”Shh, kaikki hyvin.. ei mitään hätää.”

Isä kaappasi minut, äiti takana myötätuntoisesti hymyillen. Tiesin että minun pitäisi kertoa heille jotain siitä miksi päätin lopettaa opiskelut kesken kaiken mutta se että kertoisin totuuden? Nämä eivät koskaan ymmärtäisi sitä!

Antaessani itseni purskahtaa itkuun näin tiesin, etten saisi niitä enää pysäytettyä. Nathanin menetys, opiskeluiden tuoma pettymys, ei yksi ihminen paljoa kestä.

Näin saimme osan 49 lopultakin päätökseen ja samalla päättyi Halleyn opintotie yliopistolla. Taisi tulla yllätyksenä että tämä jätti kauan kaivatun koulutien kesken mutta kuten tämä sen puki sanoiksi, hulluudella on rajansa. Kuinka tästä eteenpäin niin selviää seuraavissa osissa.

Niistä puhuen pitää jo varoittaa että seuraava osa jakautuu myös kahteen osaan sillä kuvia on yhteensä se 98 kuten jo aikaisemmin kerroinkin ja olen nyt päättänyt että osa jakautuu tosiaan kahteen, mutta jotta tämä jakautuisi fiksusti niin minun pitää tehdä niistä eripituisia. En saa katkaistuksi puolesta välistä mitenkään joten ensimmäinen tulee olemaan 41 kuvaa ja toinen tulee olemaan sitten huomattavasti pidempi hurjat 57 kuvaa. Siihen asti..

Toivottavasti piditte ja palaamisiin!

Kommentit tervetulleita <3