Osa 47- Soiton päässä

No niin, nyt tämä sitten tulee..
Ensimmäisenä tahdon kiittää teitä jotka kävitte kommentoimassa tuota spin offia sekä edellistä osaa! Kiitos teille! <3
Niin ja näin tänään kävijämäärissä sellaisen numeron joka sai silmät suuriksi ja olon nöyräksi, nimittäin 200 kävijää! Vaikkakin se oli varmasti osa vaikutusta sillä että tuossa oli Simstassa visakisa johon varmaan tuo 6.6 200 kävijää oli mutta tuossa eilen oli ollut 135 kävijää! Nöyrä kiitos siis siitä että käytte tätä vilkaisemassa sekä niille jotka käyvät tätä lukemassa <3

Mutta nyt päästän teidät näiden sanojen siivittämänä lukemaan osaa, erittäin antoisaa lukuhetkeä!

Kuvia yht. 44

 Kirjautuminen yliopistoon. Miten vaikealta se tuntuikaan! En ollut kuullut Nathanista sitten sen jälkeen kun tämä oli ilmoittanut saapuneensa perille armeijan tiloihin ja samassa kertonut ettei ehkä pystyisi soittamaan siten kuten oli luullut. Tätä olin pelännytkin ja se toteutui, samassa muistin viimeisen lauseen viestistä.

*Et jätä menemättä tämän takia Halley! Muista mitä lupasit, ja minä muistan omani. Olen täällä jos vain tarvitset, en häviä mihinkään. Yhteydenottoni vain venyy mutta otan yhteyttä jos sitä tarvitset, ole oma itsesi. Olet ajatuksissani. -N-*

 Auto täyttyi nopeammin kuin olin kuvitellut, liian nopeaan. Mieli odotti Ramadaan menoa mutta sydän halusi odottaa. Mitä siinä kuunnella?!

   ”Kaikki hyvin kultaseni?”

Katsoin äitiä kostunein silmin mutta pidätin kyyneleiden tuloa.

   ”On- minun pitää mennä, nähdään sitten lomalla.”

Halasin vielä kaikki jonka jälkeen nousin muuttoauton kyytiin päämääränä Ramadan yliopisto.

 Syksy, se kaikkein vihaamani aika vuodesta kun niin usein satoi, eikä yliopiston kampus näyttänyt poikkeukselta. Saapuessani satoi vaikka kuski yritti puhella iloisesti.

Vilkaistuani ärsyyntymisen merkeissä tätä, tämä osasi sulkea suunsa. Hyvä niin, en kaivannut mitään tsemppaus puheita vaikka hyväähän tämä vain tarkoitti.

 Huoneeni oli ylimmässä kerroksessa ja sinne saatuani tavarat, huomasin purkaneeni ne hetkessä. Oli jännää laittaa aikuiselle sopivammat tavarat ja huonekalut ympäri isoa huonetta. Taulu vielä takan yläpuolelle ja-

Oveen koputettiin?

Avasin varovasti nähdäkseni kuka siellä mahtoi olla.

   ”Anteeksi että häiritsen muuttoasi, sinähän olet Halley Quint? Päärakennuksessa alkaa sisäänkirjautumisten vahvistus ja kurssivalinnat, sinun pitäisi olla siellä. Vau sinulla on takka täällä! Voi sinua onnen tyttöä! Kahdessa huoneessa on vain takka ja me muut saadaan palella talvella, ajatella että sait ihan yksittäisen huoneen vielä. Niin muuten, olen Veronica Blant. Olen tämän asuntolan valvoja. Mutta, sinun pitää mennä ettet myöhästy.”

 Hämilläni jätin kaikki siihen paikkaan missä mikäkin oli ja lukitsin oven jälkeeni, tuntui kuin Veronica olisi astunut hiukan liian lähelle mukavuus aluettani, voi Nathan- miksi et voinut vain tulla mukaani!?

Saavuin päärakennuksen tiloihin jossa sisäänkirjautumiset olivat jo vauhdissa ja osaa oppilaista vietiin tutustumistiloihin ja osaa kuraattorien puheille.

Kaipa se pitäisi vain mennä katsomaan minne sitä pitää mennä..

 Kun pääsin taulujen luokse aloin selaamaan nimeäni listalta.

   ”Voinko auttaa sinua?”

Vilkaisin vanhempaa naista joka hymyili minulle ystävällisesti.

   ”Kenties, en ole ihan varma mitä minun kuuluu seuraavaksi tehdä.”

   ”No annahan nimesi niin katsotaan”

   ”Halley, Halley Quint.”

   ”Quint? Niin kuin Q-U-I-N-T, Quint?

   ”Kyllä”

Tiesin jo mitä tuleman piti ennen kuin nainen kerkesi avata suutaan.

   ”Et sattumalta ole Bria Quintille sukua?”

   ”Olen hänen siskonsa..”

   ”Aivan mahtavaa! Hienoa! Tervetuloa! Et tiedäkään miten hienoa on saada toinen Quint tänne, hän jätti pysyvän jäljen yliopistoomme panoksellaan, en yhtään epäile ettetkö sinäkin suoriudu koulustasi yhtä hyvin, minkä aineen olet valinnut? Tiede, kemia, matematiikka?”

   ”Taide..”

   ”Aaa, no mutta- se on kyllä yhtä hieno ja hyvä aihe, uskon että varmasti tulet loistamaan sillä sektorilla, en yhtään epäile. Sinun pitäisi nyt vain mennä seuraavaksi toiseen kerrokseen ja sieltä saada kuraattori Claus Jakcinsonilta jatko ohjeet.”

   ”Kiitos”

 Kuraattorin käynti oli yhtä rasittava kuin vanhan naisen kohtaaminen ala-aulassa. Tämäkin oli arvellut että olen tiede alalle menossa kuten Bria, olinkohan tehnyt oikean ratkaisun tullessani samaan yliopistoon kun muitakin oli tarjolla. Täällä olisin vain Brian varjon alla.

Kohtasin maskotin jolta pystyin kysymään neuvoja.

   ”Anteeksi, missä mahtaisi olla Hank McInvoi? Minun kuuluisi kääntyä seuraavaksi hänen puoleen.”

Kuten olettaa saattoi tämä ei sanonut mitään koska oli koulun maskotti mutta tämän viittoillessa sivulle käänsin päätäni.

   ”Minä olen Hank McInvoi, tervetuloa Ramadaan”

 Hank näytti juuri siltä että tämä tiesi olevansa hyvän näköinen ja luuli siten että saisi naisen kuin naisen käsivarsilleen.

   ”Kuraattori Claus Jakcinson ohjasi minut luoksenne, teidän pitäisi ilmeisemmin näyttää minulle paikkoja.”

   ”Onni minun puolella, hurmaavaa tavata neiti-?”

   ”Halley, hauska tavata.”

Hank ojensi kätensä johon vastahakoisesti tartuin. Kuten tämän olemus antoi ilmi, tämä yritti heti iskeä. Voi miksi et Nathan tullut mukaani!

 Hank esitteli kampusta kohteliaasti mutta samalla flirttaillen joka hetki kun sai siihen mahdollisuuden. Jossain vaiheessa huomasin olevani niin väsynyt tämän yrityksiin että karistin tämän kannoiltani.

Siten sain jopa tutustuttua muihinkin fukseihin.

 Väki alkoi hiljalleen häviämään ympäriltä jonnekin, niinpä huomasin automaatit joista sai hakea naposteltavaa sekä juotavaa. Juoma kyllä kelpaisi kun oli tullut puhuttua niin paljon kuin olin. En olisi uskonut että Nathanin käsky olla oma itseni olisi niin hyvin tehonnut mutta aikani oltuani varuillani huomasin että pystyin jopa nauttimaan olostani muiden opiskelijoiden seurassa.

   ”Täällähän sinä olet! Luulin jo kadottaneeni sinut lintusen kokonaan.”

  *Lintunen?*

Hank tuli ja tönäisi automaattia niin että jumiin jäänyt juoma tipahti ulostulo luukkuun.

   ”mm, kiitos. kai..”

   ”Oleppa hyvä lintuseni, miten olisi. Asuntola Ferguksessa on illan istujaiset fukseille, mennäänkö?”

   ”Kaipa siellä voisi-”

   ”Hienoa! Mennään!”

 Hank tuntui ottaneen tulta purjeisiin suostumisestani sillä tämä koko kävely matkan oli yrittänyt kosketella selkääni, koska minulla oli pyörän talutus, käteni oli aika hyvin sidotut sen taluttamiseen.

Perille saavuttuamme tiloissa oli jo paljon väkeä paikalla.

Yläkerrassa oli kitaran soittoa jota jäin kuuntelemaan jotta pystyin välttämään Hankin yritykset. Miten sanoa kohteliaasti nyt riittää?

Samassa näin tämän jo tulevan minua kohti, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

    ”Lintunen! Halley! Odota!”

Käännyin ovella Hankiin päin katsoen tätä ärsyyntyneen kysyvästi.

   ”Et kai sinä vielä? Minä kun ajattelin että me-”

   ”Ei ole mitään meitä! En ole sinun lintusesi, olen yrittänyt koko illan vihjata kohteliaasti etten ole kiinnostunut! Minulle tärkeää on opiskelu, ja pidäkin se mielessäsi. Olet varmasti mukava mutta en ole halukas olemaan sinun lintunen tai mikään muu, tulin tänne opiskelemaan. Hyvää yötä Hank, ei pahalla.”

En katsonut taakseni, miksi katsoa kun en ollut kiinnostunut Hankista siten kuin tämä oli minusta. Toki olisin voinut sanoa asian hiukan hellemmin mutta tämä kun ei vain kuunnellut.

**

 Aamu tuli ja en voinut itselleni mitään. Aamupuuhat menivät yhdessä hymyssä enkä saanut virnettä pois kun nappasin reppuni olalle ja lähdin huoneesta, lukiten sen jälleen perässäni.

Sitä en osannut odottaa että yleisissä tiloissa olisi muita vielä siihen aikaan, ja missä vaatteissa.

    ”öö, huomenta?”

Tiloissa olija oli Veronica jolla ei ollut muuta kuin alusvaatteet päällään! Ensin luulin että tämä käveli unissaan mutta tulin siihen tulokseen että tämä ei vain kuullut minua ensin.

   ”Huomenta Vero-”

 Lauseeni pysähtyi kuvaan joka oli tämän alaselässä. Muisto lapsuuden ajalta merkistä pomppasi silmiini ja sanat että joko Bria tai minä tulisi kantamaan sitä merkkiä, merkkiä siitä että jommallakummalla olisi maagisia kykyjä jos olisi vampyyri. Camberly klaanin jälkeläisen merkki.

   ”Hieno tatuointi.”

En voinut hallita selvästikään äänenpainoani kun ääneni oli oktaavin liian kimeä.

   ”Mikä tatuointi?”

 Veronica oli kääntynyt hämillään minuun päin jolloin kohautin olkiani samalla kun selitin nopeasti että oli kiire tunneille.

Se ei siis ollut tatuointi joka tämän ihossa oli, tämä kantoi piilevänä kykynä maagisia voimia, aivan kuten meidän omassa suvussa oli! Se että tämä osa elämästäni hyppäsi esille, tällaisessa paikassa oli shokki.

 En voisi mitenkään selittää Veronicalle mitä olin höpöttänyt sillä tämä ei varmasti tiennyt piileviä kykyjään tai sitä mitä tämän veressä virtasi. Olisi tämän oman turvallisuuden tähden tärkeää että unohtaisin mitä olin nähnyt tai että pitäisin vieläkin sitä vain tatuointina.

    ”Mitä sinä sanoit Halley? Kerro!”

Kuulin tämän huudon vielä portaiden alapäässä vaikka olin koko matkan yrittänyt sitä sulkea.

   ”Sanoin että pue päällesi ettet vilustu.”

Nauru yläkerrasta kertoi että selitys oli mennyt läpi ja Veronica olisi turvassa. En joutuisi selittämään maagista maailmaa tälle.

 Tunnit olivat ohi siltä päivää, ensimmäisenä kun sain repun huoneeseen kaivoin taskusta puhelimen jotta voisin soittaa Nathanille. Tahdoin jakaa tämän ilon opiskelusta hänen kanssaan!

   ”Numeroon johon juuri yrititte ottaa yhteyttä ei ole saatavilla, olkaa hyvä ja yrittäkää myöhemmin uudestaan- Numeroon johon yrit-”

Pois päältä..

    *Hei alokas Barrel, täällä fuksi Quint ilmoittautuu. Ekan päivän kurssit ovat ohi ja olit oikeassa pakottaessasi minut tänne! Tunnit olivat mahtavia! Tosin ei niin hienoa oli se että eräs Hank McInvoi on samalla geometria tunnilla. Tämä oli eilen minun tutori esittelijänä ja tällä on hippusen suuri ego, luulee minua omakseen. Sanoin tälle suorat sanat eilen yöllä kun olin tekemässä tutustumisillasta kotiin paluuta mutta tämän näkemys eistä taitaa olla toisenlainen kuin muilla. Kaikki hyvin, käsittelin jo asian ja tein selväksi kaikki. Soita, tahdoin iloita tätä yhdessä ja kuulla miten sinulla menee siellä.*

 Kaksi kuukautta eikä mitään.. Kävin tunneilla säännöllisesti mutta Nathan oli laittanut vain pikaisen viestin siitä että oli iloinen että tykkäsin olla täällä mutta samassa oli laittanut että jos Hank ei jättäisi minua rauhaan hän tulisi pataljoonansa kanssa tekemään tästä selvää.

Onneksi siihen ei tarvinnut mennä, sillä seuraavan kerran kun Hank oli yrittänyt lähennellä näytin Nathanin viestin ja tämän tajuntaan oli lopulta mennyt se että en ollut kiinnostunut.

 Talvi teki tuloaan eikä kursseilla lepsuiltu. Oli matematiikkaa, fysiikkaa joka ei oman järjen mukaan pitäisi liittyä taiteeseen. sekä tietysti unohtamatta taide kursseja joita tuntui tulevan kokoajan lisää.

Onneksi kahvio oli kotipaluu matkan varrella josta pystyin käydä hakemassa lämmikettä. Jostain syystä laventelitee sai ajatukset toimimaan huomattavasti paremmin ja sain asioista huomattavasti enemmän selkoa. Kuten taidehistoriasta josta olisi lähi kuukausien kuluttua tentti.

Huoneeseeni päästyäni taulu jota maalaus opettajani jo odotteli nojasi telineessä. Tuntui että joka kerta kun katsoin sitä puristava tunne sisällä vain kasvoi. Miksi en saanut siitä mitään tolkkua!?

Joka kerta kun tartuin siveltimeen se tuntui niin väärältä.

Kerkisin juuri ja juuri ottaa siveltimen sillä kertaa käteen kun puhelin pelasti soimalla.

   ”Halley Quint”

   ”Nathan täällä”

   ”Mitä ihmettä!? Mistä sinä soitat? Ei tämä ole numerosi!”

   ”On nykyään, piti vaihtaa.. anteeksi Halley, en ole soitellut kuten lupasin. On ollut- kiireitä.”

   ”Vuosi on kohta ohi Nathan, et tullut lomilla kotiin vaikka lupasit”

    ”Minulle ei ole suotu niitä, en soittanut riidelläkseni Halley, miten menee?”

Purin huultani etten alkaisi raivoamaan, miten tämä saattoi olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan!

   ”Kaksi kuukautta Nathan, laitoin viestiä, minä-”

Kuulin kuinka tämä huokasi toisessa päässä, saatoin nähdä sieluni silmin kuinka Nathan nosti huokauksen yhteydessä kätensä hiuksiinsa haroen niitä, surkea ilme kasvoillaan kun ei ollut pystynyt pitämään lupaustaan.

   ”Anteeksi, minä vain-”

   ”Sinulla on oikeus sanoa mitä sanot Halley, en ole ollut kummoinen ystävä vai mitä? Huoh, tämä kaikki täällä on vain niin.. Salaista, en saisi soittaa nytkään sinulle mutta minun täytyy. Kurssini muuttui hetkessä todella hektiseksi ja nyt kun vihdoin pääsin ulos kasarmi alueelta ostin tämän liittymän ja puhelimen. Tallenna tämä numero, soitan tai viestitän kun pystyn, mutta älä yritä ottaa yhteyttää muuten kuin viesteillä, sopiiko? hitto! Pitää mennä, olet mielessäni!”

 Kurssitoverini järjesti drinkkibileet joihin minun piti osallistua yhtenä osallisena. Tuntui kuin minua revittiin kahtia. Osa minusta tahtoi olla kuten muut oppilaat mutta osa tahtoi vain odottaa kun Nathan tulisi mukaan hauskan pitoon. Tällä oli tullut niin kiire, etten ollut kerinyt edes heipata, kun puhelimesta oli jo kuulunut tuuttausta.

 Heti kun pääsin, liukenin paikalta. En vain ollut enää juhlatuulella vaikka Matilda olisikin yrittänyt pitää seuraa minulle.

   ”Mene vain juhlimaan”

   ”Oletko varma? Mitä on tapahtunut? Voit kertoa, tiedäthän sen?”

   ”Ei mitään vakavaa, päätä vain särkee, taidan lähteä kotiin lepäämään.”

Se oli ollut veruke. Lukiessa taidehistoriaa 1800-luvun primitivismista en voinut kuin ajatella Nathania ja tämän puhelua.

**

 Kevät oli kirjaimellisesti tullut, sillä ulkona ei tarvinnut aamulla enää takkia. Oli mukavaa heittää reppu olalle ja mennä vain, mutta siinä ei ollut enää samaa hohtoa.

Ei koska en ollut jälleen kuullut Nathanista sanaakaan sen jälkeen kun tämä oli soittanut uudesta liittymästään. Olin laittanut tälle viestiä viestin perään, joka päivä kertonut mitä sinä päivänä oli tapahtunut mutta hyvin harvoin sain vastausta. Silloinkin se oli hyvin lyhyt. 

*Kiva kuulla* Tai että *kiirettä pitää täällä, anteeksi etten voi kertoa tarkemmin. Olen iloinen puolestasi* jne.

Tuntui hiukan hämmentävältä ja turhauttavalta olla tunneilla koska keskittyminen ei ollut sitä luokkaa jota vaadin itseltäni. Nathan pyöri mielessäni koko ajan ja se mikä tätä esti ottaa yhteyttä.

 Mitä enemmän mietin sitä vihaisemmaksi muutuin. Mitä vihaisempi olin sen suuremmalla todennäköisyydellä minut löysi asuntolan kuntosalilta. Helpoin tapa oli purkaa kiukku juoksumattoon kuin se että olisin tehnyt jollekin tai itselleni jotain.

 Kaksi tuntia juostuani menin hikeä pyyhkien omaan huoneeseen. Olin tehnyt siitä jo tavan katsoa puhelinta liikunnan jälkeen jotta sain syyn rehkiä kiukkuani toiset kaksi tuntia. Nyt oli toisin.

Näytöllä vilkkui viesti: 

Sinulla on yksi uusi vastaajaviesti.

Piiip

   ”Halley, en tiedä kauan voin puhua mutta haluan pyytää anteeksi. Anteeksi kaikkea mitä on tapahtunut. Tämä on ollut hullu vuosi ja hullummaksi menee ennen kuin se loppuu, kuulitko? Loppuu, kyllä vain. Olen jättämässä armeijan tehtävät kolmen kuukauden kuluttua. Minulla on vielä yksi iso tehtävä edessä ja en välttämättä voi silloin kirjoittaa saati soittaa yhtään kertaan, kuka tietää. Nyt on vain niin etten voi kertoa mitä olen tehnyt tai minne olen menossa, se on silti huippu tärkeää maamme kannalta joten toivota minulle onnea. Minä- Halley- Olet tärkeä, muista se.”

 Piirtäminen onnistui jälleen, maalaus oli onnistunut vaikka deadline olikin opettajalle mennyt aikoja sitten. Tämän nähtyä teos, olin saanut anteeksi. Seuraavana aamuna olin järkyttynyt päärakennuksen aulassa sillä teos oli kehystetty yön aikana ja siellä se roikkui. Oli kuulemma aikaa kun joku Ramadan opiskelija oli onnistunut niin että tämän teos oli kelvannut dekaanille!

   *Piip

 Nousin ylös ja kaivoin puhelimen. Yksi syy varmaan pirteydelle ja onnistumiselle oli Nathanin vastaajaviesti. Kuuntelin sitä joka ilta ja tieto että tämä olisi pian Ramadassa sai minut ahertamaan enemmän mitä olin parin edellisen kuukauden aikana tehnyt yhteensä.

   *Hei aurinkoinen, täällä ollaan. Olen nyt menossa nukkumaan, älä kysy missä olen. En kerro sitä. Mutta tahdoin toivottaa onnea loppu tentteihin ennen lomaa, en kerkiä viestittää enää tämän jälkeen joten palaamme asiaan kun olet lomalla ja minut kotiutetaan! Ajatella että siihen on enää muutama hullu kuukausi! En malta odottaa. Olet tärkeä! -N-*

Hymy nousi huulilleni samalla kun vastasin tämän viestiin ottaen kirja pinosta kuvan viestin jatkeeksi, pino nimittäin hirvitti jopa itseänikin!

 Tenttikausi lähestyi lähestymistään ja niin lähestyi myös kesä sekä sen lämpö.
Tiesin että kotona oli jo täysi kesä jo menossa, täällä puut eivät ollut saaneet vielä vihreitä lehtiään ja korkeiden mäkien päällä oli vielä jopa lumikinoksiakin, mutta siitä huolimatta ilma oli jo niinkin lämmin että ulkona tarkeni olemaan lyhythihaisilla.

 Hyvin harva enää luki tentteihinsä sisätiloissa auringon noustua ylös. Vapaa hetkinä joka ikinen nautti ulkoilmasta jopa ne jotka eivät edes olleet ulkoilma ihmisiä.

Itse olin löytänyt syrjäisemmän ruokapaikan jossa kävi hyvin harva opiskelija. Sitä en ymmärtänyt miksi sillä ei sen ruoat nyt sieltä pahimmasta päästä olleet.

 Taidehistoria, taidekulttuuri, tyylisuunnat nykyhetkestä menneeseen.. lista vain jatkui eikä loppua ollut näköpiirissä.

Silti pidin naamani kirjassa vaikka hälyä oli ympärillä.

 En ollut katsonut kelloon pitkään aikaan mutta olkapäiden kiristyksestä osasin veikata että olin istunut siinä jo jonkin aikaa.

Uppoutuessani johonkin kiinnostavaan en kuullut enkä nähnyt muuta. Oli vain minä ja kirja. Jopa puhelimen itsepäinen pirinä ei vaikuttanut siihen että- puhelimen pirinä? Puhelin soi..

Tiesin ettei se ole Nathan joten se pystyi olemaan vain yksi ihminen.

   ”Hei äiti”

   ”No hei Halley, kuulostat hajamieliseltä, luetko sinä kun vastaat puhelimeen?”

    ”Mmm, mitä?”

   ”Halley, voisitko laskea hetkeksi sen kirjan alas ja kuunnella minulla on asiaa.”

Äiti kuulosti jotenkin oudolta, vilkaisin puhelimen näyttöä sivusilmällä mutta entisen ajan rokokoo suuntaus vei voiton.

   ”Ei minulla ole kirjaa kädessä.”

 En minä valehdellut, kirja oli pöydällä. Mutta se että luinko, no se oli odotettavaa.

   ”Halley, tarvitsen sinun koko huomiosi joten kuuntele. Oletko kuulolla?”

   ”huoh. olen olen, mitä nyt? Äiti, minulla on kymmenen kirjaa ja viisi tenttiä viiden päivän aikana joten voimmeko jutella-”

   ”Emme voi Halley!”

Käännyin vakavissaan katsomaan puhelinta sillä äiti oli puhjennut itkuun.

   ”äiti?”

 Puhelimessa kuului rapinaa, joku toinen tuli puhelimeen.

   ”Halley, isä tässä.. tuota- nyt on niin että..”

   ”On niin että mitä!? Mikä teidän on!?”

   ”Nathan on kuollut”

Painoin kädet otsalleni kuulematta mitä isä seuraavaksi puhui. Kuollut? Nathan? Minun Nathan? Kuollut? Miten voisi? Tämänhän piti..

 Siirsin puhelimen ensin korvalle niin ettei kaiutin ollut enää päällä sillä en tahtonut että kukaan muu kuulisi enempää.

Kuunneltuani hetken painoin puhelimen pöydälle samalla kun painoin pääni kirjoihin ettei kukaan näkisi kyyneleitä.

   ”Halley? Halley! Puhu minulle! Halley?!”

 En sanonut mitään, en hyvästejä, en mitään. Painoin vain punaista luuria sivusta niin että puhelin meni mykäksi. Yhtä mykäksi kuin oma suuni oli mennyt.

Kyyneleet valuivat kirjan päälle, mutta mitä siitä. Nathan oli kuollut, millään ei ollut väliä.

Nyt ymmärsin ne ajatukset, nyt ymmärsin miksi en ollut onnistunut piirtämään, maalaamaan, edes opiskelemaan.

Rakastan häntä ja nyt hän oli poissa.

Että sellainen osa.. Irvis sen jo arvuuttelikin edellisen osien kommenteihin, mutta tämä oli se suuri kohtalo Nathanille jonka keksin sen sijan että olisin pistänyt tämän opiskelemaan sisäoppilaitoksessa. Älkää murhatko minua, tai ainakaan liian perusteellisesti. Elämä jatkuu, tai no tarina jatkuu vaikka Nathanin elämä ei jatkunut. =)

Risut ja ruusut tervetulleita!