Osa 50- Tule takaisin osa 1

Huh! Se on sitten tasan 50 osa täällä! En olisi aloittaessa uskonut että tälläiseen numeroon vielä päästään! mutta pidemmittä puheitta, nyt lukemaan siitä, hus!

Kuvia 41

   ”Miltä sinusta tuntuu?”

Ne olivat terapeutin sanat jokaisella kerralla. Ihan kuin tämä tietäisi miltä minusta tuntuisi vaikka kertoisin. Taksi ajoi siskoni talon ohi, joka kerta sama vastaus ja joka kerta samat puheet. Mitä nekin hyödytti, ei mitään. Tämä oli määrännyt minulle jotain tabletteja jotka olin jättänyt ottamatta, ihan kuin niistä olisi hyötyä. Sanoi rauhoittavan mieltä, en minä sellaisia tarvinnut, en kun Nathan oli lakannut tulemasta esille joka nurkassa.

Katsoin taksin ikkunasta siskoni kastelua. Tämä säntillisesti kasteli pientä kohoumaa maassa kuin kallista aarrettaan. Olin kerran sanonut tälle että siemen oli pilalla ja tämän pitäisi heittää se pois, olin saanut vihaiset huudot niskaani ja äiti oli valottanut asiaa miksi Bria kasteli sitä, se oli muisto Gretasta.

   ”Miten meni?”

Samat kysymykset terapiassa, samat kysymykset kotona. Eivätkö nämä tajunneet että niillä vain pahensivat oloani?

Nousin portaat ylös ja katsoin entisen huoneeni ovea. Isä oli remontoinut Brian vanhan huoneen minulle sopivaksi jotta minun olisi helpompi jatkaa elämääni.

Menin huoneeseeni ajatellen elämääni. Mitäpä sitä ajattelemaan kun millään ei ollut merkitystä.

Annoin katseen vaeltaa huonetta enkä voinut olla ajattelematta entistä huonetta ja vastapäistä ikkunaa.

Laitoin oven hiljaa kiinni kuullen samalla kuinka isä ja äiti puhuivat minusta alakerrassa. Kyyneleet valuivat pitkin poskia.

Olin pettymys, olin häpeä. Miten kukaan ansaitsi tällaista tytärtä jonka pää ei kestänyt?!

Nostin kädet kasvoille ja huusin mielessäni, sillä en uskaltanut huutaa ääneen pahaa oloa pois. En ollut käynyt Nathanin haudalla takaisin paluun jälkeen. En uskaltanut ja se ahdisti, ahdisti enemmän kuin mikään muu asia.

Päivät menivät samalla tavalla, jokainen. Jopa viikonloput, ainoa poikkeus niissä oli että Bria ja Sarah tulivat käymään.

   ”Mitä oot tehnyt?”

   ”Sitä tavallista-”

Jätin lauseeni roikkumaan ilmaan, en jaksanut välittää. Hyväähän kaikki taisi tarkoittaa mutta miksi vaivautua?

Nousin portaat yläkertaan. Voimani olivat tipotiessään. Vaikka söin säännöllisesti, kiitos äidin huolenpidon. Silti minulla riitti voimaa vain käydä syömässä, terapiassa ja nousta portaat ylös. Olo oli kuin viemäristä vedetyltä jätevedeltä. Turhaakin turhempi.

   ”Kauan tätä on jatkunut? Ette te voi antaa Halleyn jatkaa näin! Teidän pitää puuttua asiaan! Ettekö ymmärrä että pidemmällä tähtäimellä hän saattaa olla merkin kantaja ja tämän pitää jatkaa sukua. En ole unohtanut itse velvollisuuttani, mutta oletteko te tämän kaiken keskellä?”

   ”Mitä voisimme tehdä? Halley on aikuinen ihminen ja-”

   ”Isä!”

   ”Max, Bria on oikeassa ja tiedät sen. Olemme jo katsoneet tätä jonkin aikaa ja-”

Nämä eivät tajunneet että olin pysähtynyt portaiden yläpäähän kuullen kaiken mitä nämä puhui.

   ”-ja jos tämä on perijä, jos Halley tosiaan saa merkin, tiedät itsekin mitä se tarkoittaa. Meidän täytyy ottaa asia puheeksi.”

Viimeisetkin voiman rippeet, viimesetkin tahdon voimat. Poissa. 

Nämä vain ajattelivat sitä pirun merkkiä ja sen tuomaa vastuuta! Bria sen kumminkin saisi, miksi minun siitä pitäisi ottaa huolenaiheekseni. Äiti oli itse sanonut että yleensä esikoinen sai merkin joten miten nämä nyt ajattelivat toisin?

Painoin pääni tyynylle, kuinka väsynyt olinkaan.

   ”Halley, tahtoisimme puhua-”

   ”Taasko? Max, ymmärrätkö nyt mitä Bria ja minä ajamme takaa? Tämä vain nukkuu, tuntuu kuin kaikki ilo tuosta tytöstä olisi poissa!”

   ”Niin, kaipa se pitäisi sitten-”

   ”Ei mitään kai, vaan pitää. Halley kuuntelee sinua, puhu hänelle kun olette kahden.”

****

Terapiakäynnit olivat loppuneet siltä erää, sen päivän käynti oli viimeinen. Kuinka väsyttävää olikaan selitellä samoja asioita ja toistaa että mikään tunne tila ei ollut muuttunut. Olin vain hetkeksi mennyt pitkälleni ja nyt huomasin avaavani silmät vasta kun taivas oli pimenemässä.

Samalla huomasin että isä oli tullut toiselle sohvalle istumaan sillä aikaa kun olin torkahtanut.

   ”Huomenia, tai pitäisikö sanoa iltoja.”

   ”Mmm, mitä kello on?”

   ”Kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä.”

   ”Oho”

   ”oho? Muuta ei ole sanottavaa kuin oho? Nuori neiti, tajuatko että nukut nykyään kaiket päivät ja hetket? Et syö kunnolla, äläkä keskeytä. Et syö kunnolla, närpit vain ruokaasi. Nukut ja et tee mitään. Et ole tulosi jälkeen käynyt tyypillisillä lenkeilläsi, et edes kävelyllä. Et tee mitään mikä on sinulle normaalia sinua. Olet kuin tyhjä kuori ilman sitä oikeaa Halleyta. Et voi jatkaa näin enää kauaa, elimistösi ei kestä sitä.”

Tuijotin isää hämmentyneenä. Olin toki osannut odottaa Brialta ja äidiltä hyökkäystä mutta nämä käyttikin isää vipuvartena.

   ”En minä ole tyhjä kuori.”

   ”Oletpas, jos meinaat vielä, sanoa ettet ole niin kerro ensin, että milloin olet käynyt viimeksi ulkona? Siis niin ettet ole ajanut taksilla terapiaan?”

Olin suuttunut isälle. Huutanut tälle itku kurkussa.

   ”Et tiedä mitä koen! Et tiedä mitä tunnen! Et tiedä mitä nä-”

Siinä vaiheessa kun olin sanomassa sen, kertomassa mitä olin yliopistolla nähnyt. Sanat olivat jääneet kurkkuun ja olin noussut tuolilta, juosten tullut yläkertaan.

Pysähdyin huoneessani kun ovi oli paukahtanut kiinni perässäni. Räpyttelin silmiäni että näin paremmin kyyneleiden lomassa kun silmiini osui treeni vaatteeni jotka äiti oli asetellut huoneeni rahille.

Minä näyttäisin heille!

En ymmärtänyt tätä pointtia jonka olin päähäni saanut. Näyttäisin heille minkä? 

Sen että menin ovesta ulos keskellä yötä?

Mutta siinä minä kävelin, pitkin pimeitä katuja.

Syvään henkäisten, otin raitista ilmaa keuhkoihini ja annoin viileän kesäilman täyttää jokaisen soluni.

Kävelin vailla päämäärää. Annoin ajatusten lentää ja jalkojen tehdä työnsä. Ehkä isä oli ollut siinä asiassa oikeassa että ulkoilustani oli aikaa, en nimittäin muista milloin olisi pelkkä kävely teettänyt näin paljon vaivaa.

Rapina edessä sai minut pysähtymään, olin jo varma että hirviö hyökkäisi kun pensaan takaa hyppäsikin kaunis kauris. Tuijotin näkyä hiljaa ihaillen.

Kauris katsoi minua pitkään kunnes tämä käänsi päätään minusta katsottuna vasemmalle.

Annoin katseeni mennä tämän katseen lumoamana vasemmalle ja säpsähdin. Olinko alitajunnan kautta kävellyt tänne? Viimeiseen paikkaan jossa minun pitäisi olla, mutta sydän huuti sinne.

Koska olin tullut jo sinne asti alitajunnan avulla, päätin vihdoin käydä myös siellä.

Portti oli yllätyksekseni auki.

Vanha valurautaportti piti ääntä kun avasin sen mutta en välittänyt, kukaan ei liikkunut siihen aikaan ketä se olisi häirinnyt.

Pääsin koriste altaan toiselle puolelle hetken kävelyn jälkeen ja huomasin että sydämeni hakkasi rinnassa niin että pelkäsin sen jo lähtevän irti liitoksista.

Nathan Barrel

Unelma poika, hyvä ystävä. Liian aikasin.

Kaipaamaan jäi isä.

Kaatunut armeijan komennuksella.

En jaksanut pidättää ahdinkoa, annoin kaiken vain tulla.

Itki hysteerisenä polvillani Nathanin haudan yllä. Kyyneleet tippuivat pitkin poskia, pitkin käsiä. Lopulta tipahdellen pisaroina Nathanin hautakiven päälle.

Kuu hyväili taivaalla rauhalliseen tapaansa ja annoin kaiken ensimmäisen kerran tulla, pelkäämättä että joku tulisi ja minun täytyisi näytellä vahvaa.

Tunsin kuinka raskas kaipuu sai minut kaksin kerroin maassa taipumaan tahtoonsa. Jos vain hetkeksi sulkisin silmäni, jos vain hetkeksi antaisin tälle tunteelle vallan.

Viimeinen asia jonka muistin oli kaunis pyöreä kuu tervehtimässä yökulkijoitaan.

****

Aamu valkeni tuoden uuden päivän jälleen kohdattavaksi. Saapuessani takaisin kotiin minua odotti pahin mahdollinen haaste. Vanhemmat.

Tunsin pienen syyllisyyden piston mutta vain pienen, katsoessani äidin ja isän huolestuneita kasvoja.

   ”Missä olet ollut koko yön!? Olimme suunniltamme huolesta!”

   ”Isä käski kävelylle, joten minä kävin kävelyllä.”

   ”Niinhän minä käskin, mutta en kyllä tarkoittanut koko yötä”

Äiti vilkaisi suu yhtenä viivana isää jonka puhe oli tyynen rauhallinen.

   ”Isäsi tarkoitti että sinun täytyy kertoa meille minne menet ettemme huolestu turhaan! Missä olit?”

   ”Siellä ja täällä, mutta ajattelin että jos ette pahastu niin kokeilisin juoksemista?”

Äidin kasvot muuttuivat hymyyn, tiesin mistä narusta siis vetää. Hyvä. Nyt pääsisin pois tästä tilanteesta.

Kuinka olinkaan kaivannut juoksua! 

Olin rapakunnossa, se täytyi myöntää mutta sentään lähdin ulos siitä talosta ja vanhempien katseista.

Juoksin tunti tolkulla päivittäin. Se että juoksuni päättyi aina samaan paikkaan, ennen kotiin menoa ei ollut vahinko. Olin alkanut ottaa siitä tavan.

Venyttelin Nathanin haudalla samalla kun poistin tämän haudalta kuolleet kukat. Se päivä ei ollut poikkeus, mutta sitä en huomannut mitä selän takanani tapahtui.

   ”Herrani, hän on- en voisi mitenkään-”

   ”Kieltäydytkö pomosi määräyksestä?!”

   ”E-en herrani, kyllä herrani. M-minä, minä toimitan hänet vielä teille.”

   ”Hyvä, äitiä emme aikoinaan saaneet joten otamme siis tyttären. Kuinka osuvaa oli saada tämän kaverin muistot talteen. Hahahha”

   ”Hei Nathan. Tulin taas. Tiedän että et kuule minua mutta minun on pakko puhua, eihän haittaa?”

Olin hetken hiljaa, kuulin kauempaa aamuruuhkan äänet mutta läheltä lintujen iloisen virestelyn.

   ”Minulla on ihan kamala ikävä sinua. Säikähdin mitä näin yliopistolla, oliko se minun mieleni tepposia vai olitko oikeasti siellä? Tahdon vastauksen siihen rakas Nathan. En kestä olla tiedottomassa tilassa, tahdon- tahdon että.. Olisit elossa.”

Kyyneleet alkoivat jälleen valua pitkin poskiani kun sanoin viimeiset sanat kohti taivasta. Miten ikävä minun olikaan häntä!

Kotona suunnistin suihkuun kun taas alakerrassa äiti ja isä olivat tukka nuottasilla minusta.

   ”Etkö ole muka samaa mieltä? Mutta pakkohan hänen on!”

   ”Et voi Anabel ensin vaatia häneltä että hän alkaisi käymään ulkona ja sitten heti perää sitä että tämä alkaisi etsiä töitä. Anna hänelle aikaa.”

   ”Mutta-”

   ”Anna hänelle aikaa sanoin! Johan nyt on, mikään ei sinulle tunnu riittävän tällä hetkellä nainen.”

Menin sängylle makaamaan, kuunnellen niiden kahden riitaa. Tuntui pahalta ajatella että nämä tappelivat minun takia mutta olisiko minusta siihen mitä äiti minusta tahtoi?

Miksi äidille ei riittänyt mikään?!

   ”Hei Nathan, vanhemmat taas riitelivät. Ajattelin tulla tänne jos sopii? En tiedä kestääkö heidän liittonsa tätä kriisiä mutta juuri nyt en jaksa vain välittää, mitäköhän se kertoo minusta? Olen kaamea ihminen vai? Kumpa olisit täällä niin saisin- s-saisin.. ”

Kyyneleet lähtivät jälleen valumaan pitkin poskiani.

Mahtaisikohan tästä koskaan tulla loppua?!

En luottanut jalkoihini, onneksi tuoli oli lähellä hautaa. Vaikka eihän se mihinkään katoaisi vaikka tuoli olisikin kauempana mutta silti tunsin pakolliselta vain tuijottaa Nathanin hautaa, siten tuntui konkreettisemmalta se että olin Nathanin lähellä ja hän minua.

Henkäisin kuuluvasti kun näin hänet. Mutta toisin kuin yliopistossa tunsin sisälläni jotain muutakin kuin paniikkia. Olinko salaa toivonut näkeväni Nathanin vielä kerran vaikka se olikin minun omaa kuvitelmaani?

Tunsin luomieni muuttuvan yhtäkkiä oudon raskaiksi ja päässä tuntui outo humina. Jos laskisin hetkeksi pääni, niin humina varmaan lakkaisi.

Anteeksi alkuun että osa katkeaa tähän.. oli pakko katkaista tässä jotta se on järkevästä kohtaa katkaistu. Seuraava osa sitten tulee olemaan pidempi,. Eli kuvia osa kakkosessa tulee olemaan 57 kuvaa.


Mutta mutta... kuten jo alussa sanoinkin niin ajatella jo 50 osa! Sain tuossa jo teiltä lukijoilta idean tämän virstaanpylvään juhlimiseen joten se tulee tuossa kakkos osan jälkeen sitten.. Eli te saatte nähdä Nathanin ilman paitaa! Kyllä vain..
Tein pienoisen "haastattelun" herran kanssa ja siinä tämä ottaa lopulta paidan pois.. mutta menkäämme vielä tähän osaan ja odotetaan nyt muutama päivä niin saatte sen toisen puoliskon.

Kommentit enemmän kuin tervetulleita! <3