Osa 50- Tule takaisin osa 2

Kuten luvattu, kuvia on se 57 joten päästän teidät lukemaan ilman mitään ylimääräisiä löpinöitä..

Valoa? 

Mutta vastahan alue oli ollut pimeänä. Tunsin sisälläni oudon rauhan, kaikki se ahdistus oli tipotiessään. Kaikki syyllisyys isän ja äidin riitoihin poissa.

Tunsin ettei mikään maailman mahti saisi mieltäni horjumaan.

Tunsin että viereeni käveltiin, pitikö minun oikeasti kääntää katse pois Nathanin haudalta?

   ”Hei aurinkoinen”

Käänsin pääni hitaasti nähden vain sen ainoan ihmisen jonka tahdoin nähdä.

   ”Saanko istua viereesi?”

   ”Mitä ihmettä oikein kyselet noin hölmöjä, tietysti.”

Nathan istuutui viereeni emmekä hetkeen sanoneet mitään. 

Imin katseellani vain tämän rauhallista auraa itseeni. Kuinka olinkaan kaivannut tuota rauhallisuutta ja tätä tunnetta, jolle osasin nyt pukea sanan. 

Se oli rakkkaus.

   ”Tämä taitaa olla unta?”

Nathan käänsi katsomaan minua kun kysyin häneltä sitä.

   ”Niin on. Sen täytyy mennä näin, liian vaarallista..”

   ”Mikä on liian vaarallista? Mitä sinä tarkoitat?”

Nathan hymähti kysymyksistäni.

   ”Näinkö nopeasti olet unohtanut edellisen unesi kanssani?”

   ”M-mutta sehän oli vain unta! Niin kuin tämäkin. Etkö näe missä olemme? Olemme hautasi luona, sinun tuhkasi on tuolla, äitisi haudan vieressä. Tämä-”

Nathan nousi viereltäni todella nopeasti.

   ”Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, minun olisi pitänyt-”

Katsoin hämmennyksen vallassa tätä kun tämä selvästi kamppaili jonkun asian kanssa sisällään.

   ”Nathan?”

Tämä kääntyi osittain suuntaani katsoen katseella jota en ollut tämän kasvoilla koskaan nähnyt. Tuskaa? En ollut varma. Nousin tuolilta kohdatakseni tämän kasvot samalla tasolla.

Ennen kuin kerkesin avata suutani, Nathan avasi omansa.

   ”Halley, voisitko luvata minulle että kuuntelet minua ja tottelet? Sopisiko se mitenkään?”

Hymyilin tälle, vaikka hymy jäikin puolitiehen. 

Miten unessakin saattoi poskilihakset olla kireinä? En muistanut milloin olisin viimeksi hymyillyt oikeasti.

   ”En voi luvata mitään mutta voinhan minä yrittää.”

Unesta havahtuminen tapahtui niin nopeasti että henkäisin kuuluvasti samalla kun olin jo puoliksi vielä unitilassa nousemassa kovalta alustaltani ylös istumaan.

Tämä oli pyytänyt mahdottomia, miksi Nathan oli unessani pyytänyt sellaista?!

Kaikki pahaolo, kaikki tunteet ja ahdistus palasi yhtenä ryöppynä tuoden vielä lisää ahdistusta. En ollut suostunut tämän pyyntöön unessa enkä todellakaan suostuisi sitä tottelemaan todessakaan!

Kuukaudet vierivät, eikä Nathan enää näkynyt hautausmaalla, eikä unissani. En suostunut jättämään tätä, vaikka unessa Nathan oli niin pyytänyt. Miten voisin? En ollut kertonut tälle että rakastin häntä! Miten olin saattanut olla niin hölmö!?

Toivoin kerta toisensa jälkeen että tämä palaisi, tulisi luokseni että voisin sanoa ne sanat hänelle! Mutta turhaan, en nähnyt häntä..

**

   ”Missäs sitä ollaan oltu koko yö?!”

Olin ollut jälleen koko yön hautausmaalla, turhaan. En ollut jaksanut kaivaa avaimia taskustakaan vaan rojahtanut aamun pienillä tunneilla, auringon kajastaessa horisontissa takapihan sohvalle.

   ”Nathan, tule takaisin. Minä tarvitsen sinua-”

Olin umpiunessa, joten en tiennyt että äitini kavahti taaksepäin kuullen sanani.

   ”Max!”

   ”Hei Nathan- Minä-”

Katsoin hautaa kirpeässä syys iltana. Miten voisin sanoa ne.

   ”Halley..”

Katsoin takana olevaa äitiäni hermostuneena.

   ”Niin, nyt on niin Nathan että. Minun täytyy sanoa sinulle hyvästit kuulemma. Äiti ja isä on sitä mieltä että niin on parempi.”

Olin pitkään hiljaa, en tahtonut tehdä sitä!

   ”Minä menen nyt tervehtymään. Olet sydämessäni aina!”

Käännyin itkuisena pois haudalta jolloin isäni tarttui minua hartioista saattaen autolle.

   ”Näin on parempi, kaikki hyvin. Tule.”

Niin ne sanoivat, tulisin terveeksi. Tunsin pientä paniikkia katsoessani sairaalan julkisivua. Miten olin oikein suostunut tähän?! Vapaaehtoinen hoito, saisin lähteä sieltä pois milloin vain, eikö se niin mennyt? Joten miksi minusta tuntui että olin menossa sinne väkisin?!

kahdeksan kuukautta myöhemmin..

Selasin täppärillä mahdollisia asuntoja lähistöltä. Ensimmäinen kuukausi hoidossa oli ollut yhtä tuskaa, en suostunut ottamaan lääkkeitäni joten ne oli pakotettu minulle väkisin. Nyt söin niitä säännöllisesti mutta vaikka ne saivat oloni paremmaksi, tiesin, ettei kaikki ollut hyvin.

   ”Kaikki hyvin?”

Nostin katseeni ylös, kohdaten isäni katseen.

   ”Mmm, kyllä. Katselen tässä vain asuntoja.”

   ”Onko se vähän liian aikaista? Pääsit vasta eilen illalla pois ja-”

   ”Isä, olen iloinen että sinä ja äiti saitte asiat kuntoon keskenänne kun olin poissa joten en aio olla enää hetkeäkään teidän välillä oleva ongelma. Minun on aika etsiä oma asunto.”

   ”Niin mutta, anna aikaa. Kuukausi? Juttelin äitisi kanssa asiasta eilen aamulla ja tämä oli samaa mieltä. Sinun täytyy ensin sopeutua uuteen elämääsi. Oletko muuten käynyt-”

Niin, isä oli tahtonut tietää olinko alkanut käymään haudalla. Valehtelin hänelle. 

Miten hyvä minusta olikaan tullut siinä asiassa. 

Syyllisyyden piston pitäisi tuntua siinä vaiheessa kun valehteli, joten olinko sitten syntinen kun en tuntenut mitään kun valehtelin tässä asiassa?

****

Olin valehdellut jälleen kerran! Mikä minua vaivasi?!

Olin rekvisiitaksi ottanut piirustus välineet mukaan. Kaipa voisin samalla jopa piirtääkin kun olin täällä ja juttelin Nathanille.

    ”Minä tulin taas, heippa. Anteeksi että jäi pari päivä välistä. Kuulin isältä että isäsi saattaisi tulla käymään ja näköjään onkin.”

Istuuduin haudan läheisyyteen piirtämään ulkomuistista Nathanin kasvoja.

   ”Piirrän sinut jos vain sopii? Tosin minun pitää piirtää ulkomuistista, jostain sattuneesta syystä. Kumpa voisin saada edes sinut hetkeksi tähän malliksi.”

Tunsin ihoni väreilevän kun jatkoin piirtämistä, tuntui kuin Nathan olisi läsnä. Tuntui kuin tämä katsoisi piirtämistäni ja vahtisi jokaista liikettä.

Vaikka siitä oli aikaa, niin toivoin sitä että tämä ilmestyisi uniini. Edes hetkeksi. Siten saisin-

   ”Halley..”

Kohotin katseeni, olinko nukahtanut?!

Nathanin katse oli jotenkin vakavan toruva mutta samalla niin lempeä.

Nousin jättäen piirtämisen siihen paikaan.

   ”Taisin nukahtaa, olen iloinen siitä. Ihanaa nähdä sinua taas.”

   ”Halley, tämä ei ole unta.”

Katsoin hämmentyneenä Nathania, rekisteröiden tämän sanomaa.

Nipistin itseäni samalla katsoen vuorotellen ensin Nathania ja sitten kättäni.

   ”Halley, voitko lopettaa tuon? Minulla olisi asiaa.”

   ”M-mutta eihän tämä voi olla totta! Tämän täytyy olla unta! Olet- olet-”

   ”Olen kuollut, tiedän.”

Tuijotimme toisiamme pitkään aivan hiljaa. 

Ympärillämme alkoi päivä taittua iltaan sekä äänet ympärillämme rauhoittua.

Tuntui että Nathanin sanomana tämän kuolema kuulosti pahemmalta. Aiemmin se oli ollut vain sanahelinää enkä ollut käsitellyt asiaa. Nyt- vaikka en ollut ennenkään pitänyt siitä, niin nyt se tuntui niin lopulliselta, en kestänyt sitä!

   ”Oletko- oletko-”

En pystynyt sanomaan sitä ääneen, en vain kyennyt.

   ”Haamu?”

Nathanin ilme oli vakava sanoessaan kysymyksensä.

Kavahdin, todella voimakkaasti.

   ”Ei! Et saa! Miten?! Ei kai-”

Silloin tajusin miksi, miksi Nathan oli haamu. Miksi tämä oli tullut takaisin luokseni.

Nathan oli aina tiennyt milloin kaipasin mitäkin, eikä tämä ollut muuttunut mihinkään. 

Tämä kaappasi minut halaukseensa.

   ”Shh.. kaikki hyvin. Ei mitään hätää.”

   ”Olet minun takiani-”

   ”Shhh..”

Olin aina luullut että haamuja ei voinut koskettaa, olin aina luullut että nämä olisivat läpinäkyviä. 

Miten siis oli mahdollista että tunsin tämän hiukset kuten ennenkin ja samalla huomasin miten olinkaan kaivannut niiden koskettamista!

En kestänyt tätä syyllisyyttä. Ensin äiti ja isä, nyt Nathan. Olin pahan alku ja juuri!

   ”Olen syyllinen tähän enkö olekkin? Olet minun takia täällä, etkä viimeisellä levolla. Olen kaiken tämän takana, enkä kestä sitä.”

   ”Et saa ajatella noin Halley. Olet vain osa syyllinen, osa on minusta itsestäni johtuvaa. En ole ollut vielä valmis.”

   ”Miten olet näin elävä jos olet-”

Minun teki niin vaikeaa sanoa se sana, kuollut.

   ”Tule, mennään istumaan tuonne.”

Tottelin tämän käskyä. Syyllisyys silti painoi sydäntäni, niin etten voinut katsoa Nathania. Aikamme istuttuamme, Nathan naurahti.

   ”Koomista eikö olekkin? Tässä me istumme ja silti emme osaa puhua toisillemme..”

Nathanin sanoissa oli jotain perää joka sai pienen hymyn tapaisen huulilleni.

   ”H-halusit jutella kanssani?”

Nathan vakavoitui.

   ”Kyllä, sen takia ilmaannuin ja olen ilmaantunut sinulle monesti. Yliopistolla käyty aikasi, muistako sen sumun? Brian veikkaus ei mennyt kovin pahasti pieleen siinä, sillä ruokitaan paranormaaliutta, kaikkea sitä maailmaa, siinä samassa jos joku kokee sitä mitä sinä, saa haamut toimimaan poikkeuksellisesti- kuten minut. Muistatko mitä kerroin sinulle silloin ensi unessa jossa näimme? Siitä että komppaniani muut muutettiin karneboreiksi? ja että minut tapettiin sekä vietiin muistoni? Se sumu toi mahdollisuuden siihen että pystyin varoittamaan sinua Halley. Mutta et totellut minua, ei vaikka usein yritin.”

Käänsin pääni pois, uni nousi elävästi muistoissani vaikka olin herättyäni unohtanut pää asiat. Nathania oli siinä sattunut siinä, tarkoittiko se että tätä oli oikeasti sattunut?!

   ”Sinua koski silloin- muistan sen.”

   ”Mitä? Muistat sen mutta et olennaista? Halley, karneborit ovat se syy miksi olen täällä.”

Nousin sanomatta mitään, pala kurkussa nousi ja paniikki oli ottamassa valtaa.

   ”Voisitko katsoa minua etkä hautakiveäni?”

   ”Oletko- oletko näyttäytynyt isällesi?”

Tunsin voimakkaan nykäisyn kun Nathan pyöräytti minut ympäri.

   ”En, enkä tule! Et saa kertoa hänelle että olen tullut luoksesi! Sano että lupaat sen Halley!”

Katsoin Nathanin silmiä pitkään sanomatta mitään.

   ”Hyvä on, en kerro.”

   ”Kiitos Halley, se merkitsee minulle todella paljon.”

Nathan ojensi kätensä samalla kun puhui jolloin olin laskemassa omaani vaistomaisesti, kaipasin niin tämän kosketusta, tämän lämpöä.

Tosin samalla hetkellä erehdyin katsomaan tämän kasvoja.

   ”Oletko karnebori?!”

Olin kuullut niistä, äiti oli kertonut miten oli saapunut kaupunkiin. Miten oli törmännyt isään ja Williin. Mustat silmät olivat yksi mistä ne tunnistivat! Ja Nathanilla oli, mustat silmät!?

Kiskaisin käteni kauhussa pois tämän käsistä.

   ”Kaikki ne puheet karneboreista ja suojelemisesta, mutta olet yksi heistä?”

   ”Mitä ihmettä oikein puhut?”

   ”Sinulla on-”

Olin varma että tällä oli ollut hetkeä aiemmin mustat silmät!

   ”Sivu vaikutus siitä että olen tässä olomuodossa Halley. Olen haamu, minun ei kuuluisi olla tässä olomuodossa. Unissa kyllä mutta ihan tässä maailmassa, ei. Tämä vie minulta hetki hetkeltä enemmän energiaa pois ja minulla on kaikki työ pitää itseni tässä olomuodossa. Sumu suo minulle muutaman ylimääräisen lisä tunnin.”

Laskin käteni Nathanin käsille tämän ojentaessa uudelleen kätensä.

   ”Eikö se ole vaarallista?”

   ”No vaarallisuus on aika suhteellinen käsite vai mitä? Sitä paitsi, olen jo kuollut. Mitä muuta voi enää tapahtua?”

Niin kornilta kun se kuulostikaan, niin purskahdin nauruun, pitkästä aikaa minä oikeasti nauroin!

   ”Rakastan sitä kun naurat Halley, olet itkenyt liikaa. Olen katsellut sinua kauan, joten tiedän.”

   ”minä taas rakastan sinua.”

Samassa kun olin sen nauruni keskellä sanonut, tajusin mitä olin sanonut. Olin viimein sanonut sen ääneen Nathanille.

Tämä kohotti kätensä hiuksiini.

   ”Tiedän, niin minäkin sinua Halley.”

Se mitä olin salaa toivonut, se mitä olin salaa unelmoinut. Tapahtui vihdoin!

Jonkun mielestä se saattoi olla eettisesti väärin että kuollut ihminen palasi luokseni kaipuuni tähden, suojellakseni minua. 

Mutta siinä me olimme, haamu ja minä. Suudelma oli ensimmäiseni ja juuri sellainen jota olin toivonut!

Nathan kaappasi minut syliinsä niin että kenkäni tipahtivat maahan. Katsoin tätä kysyvä ilme kasvoilla mutta vastaukseksi sain vain suudelman ja tunsin kuinka Nathan liikkui hiukan.

Varovasti tämä istuutui penkille jossa hetkeä aiemmin olimme istuneet. Tämä piteli minua kuin vanhempi lastaan, mutta samalla paljon intensiivisemmin.

Tunsin kuinka sydämeni hakkasi rinnassa niin että pelkäsin sen kuuluvan Nathaninkin korviin.

   ”Älä päästä minusta koskaan irti Nathan, voitko tehdä sen?”

   ”Kaikki hyvä loppuu aikanaan Halley, niin kuin tämäkin satutarina. Nautitaan toisistamme tässä ja nyt, tämä hetki elää meissä aina.”

Sen sanottuaan tämä laski pehmeät lämpöiset huulensa omiini.

Päätin kerätä kaiken rohkeuteni ja otin Nathanin pitkähihaisen tämän päältä pois. Tahdoin tuntea hänen ihon omaani vasten.

Ilmapiiri ympärillämme väreili sähköisenä. Tunsin kaiken mutta silti en tuntenut tarpeeksi. Pian huomasin makaavani selälleen Nathanin käsi pitelemässä omiani pääni yläpuolella. Suudelmamme oli muuttunut astetta intohimoisemmiksi. 

Jos tunteisiin voi pakahtua, en ollut kaukana siitä.

Jokin kumminkin tuntui hiljalleen muuttuvan. Energia joka nyt huokui Nathanista, tuntui ylittävän oman sietokykyni rajat.

Vaikka annoin Nathanin jatkaa suudelmia, kosketuksia. Tunsin jokaisella solulla kaiken mitä tämä teki. 

Näkökenttäni alkoi sumentua, olo muuttua utuiseksi. Näinkö sittenkin mahdollisesti vain unta?!

Kertoja vaihtuu…

   *Perhana.. ei sen näin pitänyt mennä!*

Pitelin unen kaltaisessa tilassa olevaa rakastamaani naista sylissäni toivoen että voisin pidellä häntä niin aina. 

Pidellä ja olla tämän tukena nyt ja aina. Silti, niin väärin kun se oli, se ei ollut mahdollista. Minut oli riistetty häneltä ja hän minulta.

Tunsin syyllisyyden piston sisälläni siitä mitä olin juuri tehnyt. Oliko se oikein tehdä tämä hänelle? Ei varmaankaan mutta silti olin sen tehnyt. Silti olin vienyt sen kaikkein arvokkaimman joka olisi kuulunut Halleyn tulevalle puolisolle.

Mutta oliko se oikeutettua kun yritin suojella häntä? 

Näin yritin perustella päätöstäni. 

Energiani oli vaivuttanut hänet sikeään uneen, mutta olin silti varma että tämä oli nauttinut siitä. 

Nauttinut siitä yhtä paljon kuin minä. Toivoin että näin oli asia. Sillä en kestäisi jos niin ei ollut.

Nostin varovasti Halleyn mekon maasta ja puin tämän varovasti. En voisi jättää häntä sen näköisenä tänne.

Laskin varovasti hänet turvalliseen asentoon joka opetettiin jokaiselle ensiapukurssilla. Siinä hänen oli turvallista nukkua energiani pois.

Kuinka vaikeaa olikaan nousta ja katsoa häntä! Niin paljon teki mieli siirtyä takaisin pitelemään häntä sylissäni.

Tämän lämmin pehmeä iho omaani vasten.

Tunsin kuinka viimeisetkin voiman rippeeni alkoivat huventua, energiani oli hiipumassa.

   ”Halley, kuuntele minua-”

Ääneni oli kaikuna ilmassa, mutta tämä silti näytti reagoivan siihen. Nyt jos koskaan minun täytyi selittää asia hänelle. Nyt hän rekisteröisi sen!

   ”Halley, minun piti tehdä se mitä nyt tein suojellakseni sinua. Karneborit eivätkä henget voi koskea sinuun nyt kun olen merkannut sinut omakseni. Olet suojassa nyt, niin kuin koko perheesi. Minun pitää mennä, aikani on mennä. Rakastan sinua, mutta en voi enää ilmestyä luoksesi. Kuljen aina sinun rinnalla, sinun sydämessäsi. Mutta älä enää etsi minua, en tule enää. Olen tehtäväni suorittanut ja nyt on aika jatkaa matkaa. Rakastan sinua, älä unohda sitä. Jatka elämääsi.”

Kertoja vaihtuu..

Halley liikahti levottomana penkillä, samalla mumisten kun yksi karannut kyynel vierähti tämän poskelle.

   ”Älä mene Nathan, rakastan sinua.”

Semmoinen osa.. nyt ei löydy oikein sanottavaa tähän loppuun..  kommentit tervetulleita <3

Seuraavaksi juhlistamme 50 osaa joten tässä juhannuksen aikana tulette saamaan paidattoman Nathanin kuten on esitetty toiveena! :)

Hyvää Juhannusta kaikille! <3