maanantai 13. kesäkuuta 2016

Osa 48- Liian aikaisin

No niin, nyt kun olen käynyt vastaamassa teidän lukijoiden edellisen osan kommentteihin voinkin tulla julkaisemaan teille uutta.
Ensimmäisenä tahdon kiittää Irvistä, Adriennea sekä R.H:ta siitä että kommentoitte. Te saitte minun sisällä aikamoisen tunne mylläkän aikaiseksi että tämä tarina meinasi päättyä edelliseen osaan.
Tämä on ensimmäinen kerta kun saan noin voimakkaita reaktioita kenellekkään aikaiseksi joten en tiennyt miten niihin suhtautua..
Onneksi kumminkin ihanat Simstailijat kannustivat ja sanoivat että se on vain hyvä tarina jos saa aikaan sen että tunteet nousevat pintaan, joten tarina jatkuu, kyllä vain! Ja jatkuu aivan sinne kymmenenteen sukupolveen asti! Epilogista näin eräänä yönä unta joten senkin takia että saan sen toteutettua tämän tarinan pitää jatkua sinne asti.
Mutta, pidemmittä puheitta, lukuiloa!

Kuvia yht. 29

Ps. Ne jotka haluavat ensimmäistä kertaa kuunnella osan aikana sitä musiikkia mitä minä tätä osaa tehdessä niin kuunnelkaa tätä.. Antakaa musiikin jatkua seuraavaankin kun edellinen loppuu, sen kuuluukin tehdä niin.. nyt lukemaan siitä! =)

 Dekaani oli suonut minun tenttien perumiset, kuulemma olin kurssieni parhaimmistoa joten tentit minun kaltaisille opiskelijoille olivat vain muodollisuuksia. Mitäpä minä olin välittämään, millään ei ollut enää merkitystä.

 Kotiin päätyäni isä ja äiti olivat vastassa.
Isä yritti hymyillä minulle, en jaksaisi. Miksi pitäisi. 

Nathan oli kuollut ja osa minusta hänen mukana, olisiko sillä enää merkitystä mitä tekisin tai näyttäisin.

 Sain pidätettyä kyyneleeni, ainakin siihen asti kunnes tulin huoneeseeni. Ikkuna, Nathanin ikkuna omaani vasten.
Silloin ne tulivat jälleen, enkä jaksanut pyyhkiä niitä. Annoin kyyneleiden valua pitkin poskia niin että meikit levisi ja silmissä sumeni. En voisi nukkua täällä! En vain voisi.

 Menin Brian huoneeseen, äiti ja isä näköjään eivät olleet keksineet mitä huoneelle tekisi joten tämän vanha sisustus vielä oli paikoillaan. Ihan sama.
Laskin pääni tyynylle ja kuulin kuuluvan nyyhkäisyn, silmät sumentui uudestaan. Nathan..

    ”Missä hän oikein on?! Ei ollut omassa huoneessakaan!”
   ”Shhh Max, hän on täällä”
   ”Mitä? Brian huoneessa? Miksi?”
   ”Etkö muista? Halley näkee Nathanin huoneeseen omastaan”
   ”Ei hemmetti! Niin onkin!”
   ”Annetaan hänen nukkua, huomenna on raskas päivä meillä kaikilla”

 Kesäinen aamupäivä, sen olisi pitänyt olla iloa ja naurua täynnä. Tietty se oli jollain mutta ei meillä. Mustat vaatteet, tarkkaan valitut kukat sekä sydän surua täynnä.
Hautausmaa oli täysin tyhjä sinne saavuttaessa.

 Nathan oli armeijan tukikohdasta siirretty hautaustoimiston avulla krematorioon jossa tämä oli tuhkattu. Se oli perinne Willin ja isän menneisyydestä ja sitä nämä kunnioittivat tälläkin kertaa.

 Tämän viimeiseksi lepopaikaksi tuli, äitinsä vierelle jossa Willillä teki todella tiukkaa. Eikä hän ollut ainoa, en tiennyt kykenisinkö olemaan vahva koko hautajaisten ajan mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja, minun pitäisi äitini pyynnöstä olla, Willin vuoksi.

 Nathanin isovanhemmat äitinsä puolelta olisi pitänyt jo tulla, mutta koska Willillä oli vieläkin jotain heidän välillä, näitä ei näkynyt paikalla.
   ”Onko kaikki paikalla?”

 Kysyjä oli pappi Hildegard Tonhty. Olin yllättynyt että pappi oli nainen mutta positiivisella tavalla.
Tämä vaikutti pätevältä sillä tämän puhe kuulosti hyvin rauhoittavalta ja tukevalta.

    ”Maasta olet tullut ja maaksi olet menevä. Isän pojan ja pyhän hengen nimeen. Hyvä isä joka olet taivaassa, olet vienyt poikasi Nathanin, liian aikaisin mut-”
Näin sivu silmällä kuinka Will romahti papin aloittaessa puheensa. Nieleskelin, mutta vaikka kuinka yritin kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

   ”sinun tarvitsee olla vahva Willin vuoksi, tämä on menettänyt vaimonsa ja nyt poikansa. Voitko tehdä sen Halley?”

 Vilkaisin isää joka otti Willin syleilyynsä itsekin selvästi itkua pidätellen. Miten ihmeessä pystyisin tähän?!

 Kuuntelin papin puhetta oudon surinan läpi. Tuntui että kuulin mutta en kuullut. Miten tämä oli jumalan tahto? Miten pappi kehtasi sanoa niin? Eikä Nathanin olisi ollut parempi elää kuin kuolla?! En edes kerinnyt kertoa että rakastan häntä!

Puristin kynteni sormiini etten rupeaisi huutamaan sillä hetkellä. Mitä pidemmälle pappi eteni sen ärtyneemmäksi minä muutuin.

 Katsoin kuinka tämä siirtyi edestä sivulle samalla lausuen vielä viimeisen rukouksen jonka jälkeen tämä kohotti katseensa.
   ”Nyt olisi aika lausua yhteinen rukous ja sen jälkeen laskea kukat.”

 Kuuntelin kuinka Bria, isä ja äiti aloittivat Willin nyyhkäisyjen lomassa rukouksen papin kanssa. Pala kurkussa nousi sitä mukaan kun rukous eteni.
   ”isä meidän joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun tahtosi-”

 Bria oli tainnut saada papilta merkin laskea oma kukkansa maahan samalla kun rukous jatkui.
   ”-myös maan päällä, niin kuin taivaassa-”
Tunsin polvieni nytkähtävän kun tajusin sen, en näkisi Nathanin kasvoja, en koskaan kuulisi tämän rauhoittavia sanoja, en näkisi tämän hymyä. En mitään.

 Parahdin hysteeriseen itkuun.
   ”Nathan! Ei!”
   ”Shhh”
Tunsin kuinka äiti tuli pitämään hartioistani kiinni lohduttaen minua.

    ”Yritä olla vahva, Willin vuoksi. Kaikki hyvin-”
Äidin puheet, en rekisteröinyt niitä. Ainoa jota pystyin ajattelemaan oli Nathan. Muut eivät tienneet mitä tunnen häntä kohtaan joten miten he voisivat edes ymmärtää miten paha minun oli olla? Sama kuin minua ei olisi. Minun olisi pitänyt lähteä, ei Nathanin.
   ”Äiti, ehkä on parempi että-”
   ”Kiitos Bria, tulemme ihan kohta perässä.”

 Istuin autossa Brian kanssa sanomatta sanaakaan. Kyyneleet virtasi mutta olin lopettanut hysterian.
En olisi halunnut lähteä Nathanin haudalta minnekään, olisin halunnut vain jäädä sinne. Lähelle häntä.
Kohta muut ilmaantuivat isä Williä tukien ja lähdimme yhdessä ajamaan, meille syömään kuten äiti esitti asian. Miten voisin syödä tällaisella hetkellä?!

 Ruokailu oli hiljaisuuden keskellä. Ainoa ääni mikä lähti, oli lautasen ja ottimien välinen kilahdus.
Äiti ja isä oli asetellut meidät istumaan ihan oudosti. Nämä olivat pöydän toisessa päässä kun taas Bria heitä lähellä. Minä ja Will taas äiti asetti pöydän toiseen päähän mikä sai oloni todella vaivaantuneeksi. Häpesin sitä että olin heikkouttani tuonut Willille lisää pahaa oloa, tämä vain ei tiennyt miten paljon rakastan, tai rakastin hänen poikaansa.

    ”Milloin koulusi jatkuu Halley?”
Haarukkani pysähtyi puoli tiehen lautasen ja suuni välillä Willin kysymyksestä. Olettiko tämä että palaisin yliopistoon takaisin?!
Laskin syvään huokaisten haarukan lautaselle takaisin. Heille pitäisi kertoa.

    ”En mene takaisin”
Tunsin kuinka kaikkien ruokailu Williä lukuun ottamatta pysähtyi.
   ”Miksi ihmeessä niin olet päättänyt? Onko se mitä Nathan olisi sinulta halunnut Halley?”

 Katsoin eteeni hämilläni.
Mitä Will ajoi sanoillaan takaa.
   ”mitä tarkoitat? Omapahan on asiani.”
   ”Halley..”
Katsoin isääni hiukan silmiä siristäen.
   ”Mitä isä?! Tahdon tietää, tuoko se Nathania takaisin jos minä palaan yliopistoon? Ei, ei tuo. Tämä on haudattu, kuopattu! Tämä on- tämä on- poissa..”

    ”Niin on Halley ja siksi juuri kysyinkin asiaa, onko opiskelun jättäminen kesken sitä mitä Nathan olisi sinulta halunnut?”
Katsoin Williä uudemman kerran kun taas näin isäni sivu silmällä tuijottavan ystäväänsä myös. Olin hämilläni.
   ”No, ei- mutta-”
   ”Niin, ei olisi ollut ja ei varmasti ole sitä mitä Nathan olisi sinulta halunnut. Päinvastoin, tämä olisi halunnut että käyt koulusi loppuun Halley, kunnioita poikani muistoa. Tee se mitä Nathan olisi halunnut sinun tekevän ja siten poikani muisto elää. Voitko tehdä sen minulle?”

 Kesäloma oli ohi. Huomasin tuijottavani Ramada yliopiston lippua epäuskoisena. Miten olisin voinut kieltäytyä Willin toiveesta? En mitenkään, siinä minä sitten seisoin. Syksy oli tullut ja koulu sen mukana.

 Kävelin reppu selässä kampuksen päärakennuksen ilmoittavalle muurille. Dekaani oli toivonut nähdä minut sillä olin suorittanut loman aikana tentit jotka minulta oli Nathanin menehtymisen takia jäänyt välistä sekä hiukan ylimääräistä. Tämä oli vaikuttunut suorituksesta ja siitä syystä tämä tahtoi keskustella kanssani.

 Pysähdyin patsaan eteen joka esitti kampuksen ensimmäistä dekaania. Tämän viisaus oli kaikkien tiedossa. Tämän säännöt olivat vieläkin olemassa. Ja tämän motto oli painettu kaikkien muistiin jo ensimmäisenä päivänä.

   *Tieto, viisaus ja voima. Niitä suurempi on vain elämä itse. Sitä vaalikaa niin nämä kolme seuraa.*

 Patsasta katsoessani tajusin samassa että tästä tulisi oletettua vaikeampaa. Mieleni teki huutaa, sydämeni itki suoraa kurkkua ja minulla oli vaikea hengittää. Nathanin olisi kuulunut aloittaa opiskelut juuri nyt ja minun olisi pitänyt esitellä hänelle paikkoja. Miten ihmeessä selviäisin tästä kaikesta ilman häntä?!

Tiesin että minun kuuluisi yrittää mutta helppoa se ei tulisi olemaan.
"Vaali tämän muistoa ja valmistu"
Ne olivat olleet Willin viimeiset sanat minulle.
Minä vaalisin, muistaisin ja eritoten rakastaisin. En tekisi mitään ilman että ajattelisin Nathania, hänen muistoista saisin sen voiman ehkä onnistumiseen. Aika vain näyttäisi kuinka hyvin.



Semmoinen osa.. Hautajais painotteinen, mutta jotta voimme jatkaa tarinaa eteenpäin tämä piti saada pois "tieltä". Niinpä Nathan tosiaan oikeasti kuoli ja tämä haudattiin. Pahoittelut niille jotka elätteli vielä toiveita.. Se miten tarina jatkuu no, sen näette seuraavissa kahdessa osassa jotka.. no tulevat olemaan joko yyyyper pitkiä tai sitten ne jaetaan moneen osaan..

Siitä tuleekin sitten loppu kysymykseni..

Osa 49 tulee olemaan kaksi osainen väistämättä mutta mutta.. osa 50.. tästä tahdon teidän mielipidettänne.. jaksatteko lukea miten pitkää osaa? Sillä kuvia tässä osassa tulee olemaan yhteensä 98 kappaletta! Niinpä.. siitä seuraa kysymykseni, jaanko osan kahteen vai kolmeen? Kertokaahan mitä mieltä olette.

Kiitos jälleen ja palaamisiin. <3


Lähettänyt klo

4 kommenttia:

  1. Anonyymi13. kesäkuuta 2016 klo 23.06

    Vau se on ensimmäinen sana joka tulee mieleeni. Aloitan omalla nurinkurisella tavallani osan käymisen nimittäin takaperin :D

    Kysymyksesi, itse voisin lukea koko 98 kuvaa pitkän osan, koska pidän pitkistä osista jne. Joten jos osaa tullaan jakamaan toivon, että se jaettaisiin vain kahtia (fiksusti toki) eli ei kolmeen.

    Häkellyin kuinka nerokkaasti olit käyttänyt yliopiston patsasta tässä osassa O.O Itselleni ei olisi tullut mieleen tuollaista ainakaan näin, kun pohdin osan kohtaan. Nyt, kun pohdin niin selityksesi patsaalle ja sen tekstille on oikeastaan hyvin luonteva ja aivan käypä.

    Tajusin tässä osassa vasta Maxin vanhentuneen kunnolla verrattuna aiempiin. Tätä lienee hämännyt se, että mies oli nuorenakin hyvin vaalea tukkainen ja nenäjuonteet (pienet) olivat nuorena jo esillä. (https://1.bp.blogspot.com/-45fz-U9pRwg/V17rWANAcfI/AAAAAAAAFbY/aHoBif3_ossnsO2vnB4ndVkRVUbKtF6xgCLcB/s1600/24.jpg) Tätä kuvaa tuijottelin pitkän aikaa, Maxin vanhentumista miettien :D Mustat vaatteet vielä tuntuvat lisäävän efektiä entisestään sekä nyrpeä ilme ;D Samoin Anabel vanhentumiseen tunnun reagoivan kunnolla nyt.

    Ilmeisesti Greta haudattiin silloin extran aikana? Huomaan Brian päässeen jo jotenkin yli ja varmaan vauva/taapero lienee nyt auttanut asiaan. Miksi muuten Brian lapsi ei ollut mukana ja kuka sitä hoiti hautajaisten ajan? Miksi mietin kaikkea epäolennaista :P Anteeksi!

    Hmmm... Minusta Will suhtautui hiukan epäasiallisesti Halleyhin. Ymmärrän, että hänen poikansa kuoli ja varmasti kauhein paikka vanhemmalle. Silti tuntui oudolta, että Will puuttui Halley koulunkäyntiin. Ymmärrän Maxin puuttumisen isänä kyllä. Jotenkin tämä hiukan romutti Willin pisteitä silmissäni, vaikka osin laitan tämän Nathanin kuoleman piikkiin.

    Maxin ja Anabelin keskustelu nauratti minua jostain syystä (se dialogi). Hyvin tyypillistä "mies"-ajattelua ennen kuin Max tajusi :`D Voisin hyvin kuvitella omien tai melkein kenen tahansa vanhempien käyvän tämän tyyllistä keskustelua erilaisista syistä. Jollain lailla aika lohdullinen dialogi pätkä sai hymyilemään ja nauramaan :)

    Ja viime osasta hiukan sekä siitä, että häkellyit lukijoiden tunnetiloista. Ymmärrän osin hämmennyksesi en voi täysin ymmärtää, koska en ole tällaista tehnyt. Voisin ainakin vähän avata omaa reaktiota, jos se auttaisi sinua ymmärtämään mistä ne reaktiot tulevat tai jotain :P Itse en sinällään ollut surullinen tai vastaavaa, kuin sen hetken ja mietinkin näin jälkikäteen (sinä kommentoiti päivänä) olisiko yön yli nukkuminen tai pieni tauko ennen kommentoitia ollut paikallaan. Tietysti huono puoli on se, että ehtii unohtaa mitä oli kommentoimassa. Itselläni oli aika suuret spekulaatiot sisällä Nathanin ja Halleyn suhteen, niin romutit ne aika hyvin :`DD Ymmärrän itse hyvin, että tämä on silti vain simstarina eli se on fiktiota. Tosin uppoudun aina kirjoihin liian paljon, joten on vaikea olla uppoutumatta näin hyvään kuvitettuun tarinaan :)

    Mutta ääh mitä nyt koitin edellisellä romaanilla ilmaista siis minusta on hyvän tarinan merkki, kun ihmiset tuntevat silti jotain. Vielä paremman tarinan merkki on se, että ihmiset spekuloivat tapahtumia, pohtivat sivuseikkoja ja ajattelevat tarinaan (esim. minä aivan liikaa :D) Minusta, sinun kannattaa olla vain ylpeä tästä, että onnistut antamaan ihmisille ajateltavaa ja saat heidät tuntemaan. Esim. itse reagoin osin voimakkaammin kuin normaalisti, koska hahmo oli juuri Nathan esim. Maxin tai Willin kuolema ei olisi yhtään näin suuri tragedia (kuulostan hiukan tekotaiteellisesta) minulle :P

    Ehkä lopetan nyt. Anteeksi romaani kommentti ja sielä on aivan liikaa turhaa löpinää välissä. Ei pitäisi kommentoita tähän aikaa vuorokaudessa. Kirjoitusvirheitä saattaa siis ilmetä pari jo liikaakin :D

    Huh.... jouduin jo lyhentämään kommenttia, että sain mahtumaan tähän :`D

    R.H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Phoenix16. kesäkuuta 2016 klo 16.40

      Kiitos romaanista! Ei haittaa kuule yhtään lukea näin pitkää komenttia, enemminkin vain lämmittää kun tietää että lukija käyttänyt näin paljon aikaa siihen.

      Taidan kallistua siihen kahteen osaan kun kerta pitkänkään lukeminen ei haittaa, siten pääsen itsekkin helpommalla (tai niin toistelen itselleni päässäni)
      Saat häkellyksen punan nousemaan poskille, kiitos =)
      Tosiaan kun ensikerran kävin yliopistolla Brian aikaan (en siis ollut aiemmin yliopistoa kunnolla käyttänyt) löysin tuon patsaan ja mietin pitkään miten sen kuvauksissa voisi käyttää hyödyksi, sen verran valokuvauksellisia maisemia nuo on että sääli olisi olla käyttämättä niitä. Tutkittavaa olisi vaikka miten paljon!

      Max on tosiaan vanhentunut vähän salakavalasti kuten kaikki muutkin mutta eikös se vanhentuminen tapahdukkin oikeastikin vain vaivihkaa ;) :D
      Greta tosiaan haudattiin extrassa siinä kohtaa kun Bria piteli sitä päätään sohvalla, toin ehkä sen huonosti siinä kohtaa esille mutta tarkoitus oli että siinä se tuli jotta pystyimme jatkamaan muuten tarinaa eteenpäin.
      Saa kysellä epäolennaistakin! Älä pyytele anteeksi, eli eli.. Sarah oli hoidossa koska Bria koki ettei voinut olla perheen apuna jos tyttö olisi mukana joten tästä syystä pienokaista ei näkynyt, mietin pitkään laitanko siitä mainintaa mutta en löytänyt hyvää kohtaa mihin olisin sen liittänyt lauseeksi joten jätin sen sitten kokonaan pois.

      Willin reagointi Halleyn koulunkäyntiin oli tosiaan asiatonta ja okein huomioitu. Tämä oli todella poissa tolaltaan poikansa kuolemasta että tämä tarttui pieniinkin asioihin mitä Nathanin elämässä oli ja yksi niistä oli Halleyn opiskeluiden jatkuminen tämän armeijan menosta huolimatta.. Tästä syystä Will ehkä epäasiallisesti puuttui tähän asiaan vaikka asia ei kuulunutkaan tälle, mutta Max ja Will ovat kuin veljeksiä keskenään joten sen takia Max ei loukkaantunut vaikka Will tämän otti Halleylle puheeksi. Vaikka vakavaksi vetikin kuten sen kuvan toitkin ilmi että tällä oli aika tuima ilme kasvoilla. =P

      Mukavaa että Maxin ja Anabelin keskustelu sai hymyn huulille muuten niin surullisen osan puolella! Sen se oli tarkoituskin sillä tosiaan kuten sanoit, jokaisessa perheessä jossain välissä vanhemmat käyvät näinkin koomisia keskusteluita keskenään! =D

      Nyt kun olen antanut aikaa käydä tätä tunnemyllyä läpi niin olen iloinen että koin sen! Eli kiitos teille jotka reagoitte siihen niinkin voimakkaasti kuten reagoitte.. Tiedän että tein jotain oikein jos sain näinkin voimakkaita reagtioita aikaiseksi =) Joten saapi ja täytyy jatkossakin kommentoida juuri sillä tunteella joka teillä on! Turhaa pelkäätte ja ei saa pelätä miten minä reagoin! Nyt osaan ottaa paljon paremmin kaikki vastaan kun tämänkin koin, tämä vain tosiaan oli ensimmäinen kerta kun sain tälläisen vastaanoton..

      Kiitos paljon taas kommentistasi ja jatka ihmeessä kommentointia samalla tavalla mitä ennenkin <3

      Poista
  2. Tyllerö14. kesäkuuta 2016 klo 16.07

    Viimeiset kaksi osaa vaativat hetken hiljaisuuden nyt näin lukemisen jälkeen.
    Itselläni meni päivä melkein sulatella lukemaani.

    Huh huh. Mistä mä alkaisin purkamaan fiiliksiäni osien suhteen? Varmaa...alusta.

    Kirjoitustyylisi ja -asusi on kyllä muuttunut huimasti tässä lyhyen ajan sisällä mitä olen aktiivisesti LC:täsi seurannut. Tekstipätkistä on tullut tehokkaampia ja vaikuttavampia. Ei liikaa selittelyä tai kuvailua, vaan tarinoittesi kuvat natsaavat oikein hyvin ja toimivasti teksin yhteyteen. Sims kolmosessa on niin hienoa seurattavaa hahmojen ilmeitten monipuolisuus (toisin kuin omassa tarinassani).

    Hahmot kaikki ovat olleet toinen toisiaan luovempia persoonia. Eriäviä toisistaan niin ulkonäön kuin luonteittenkin kannalta. Viimeisemmässä, tarkoitan tässä eniten seuraamaani Halleyn tarinaa - on tytöstä muodostunut aivan erinomainen vetonaula. Kaiken keskittyessä Halleyn elämään, on sivuhahmoista muodostunut ihan oma rankansa kuitenkin tämän tarinan ympärille. Niinkuin tarinoissa pitääkin.

    Nathanista kasvoi itselleni, näin lukijan kannalta hyvinkin mieluinen,lempeä ja rakastettava hahmo. Romantiikan nälkäisenä tietenkin olisi halunnut lukea pätkän Halleyn ja Nathanin ystävyyden muuttumisesta rakkaudeksi...mutta olisiko lopputulos jaarittelevan kommentin arvoinen? Ei.
    Teit minusta juuri oikean, raadollisen ratkaisun. Niin kamalalta kun se ikinä kuulostaakin, niin tarinoissa, niissä hyvissä erityisesti - vaaditaan ajoittain suoraa, kylmää ja kohtuutonta toimintaa. Rakkaus-käsitteestä tuli näin Halleylle luomassa tarinassa paljon voimakkaampi ja merkityksellisempi mitä silloin, jos Nathanin olisit jättänyt tarinaan mukaan. Pidänkö päätöksestä luopua Nathanista? En. Mutta silti olen sitä mieltä että teit oikein. Tarina ei olisi minusta hyvä tarina ellei jotain dramaattista tapahtuisi.

    Minusta on ilo lukea että simstarinat, joita ihmiset kirjoittelevat eivät ole aina niitä laastareita, jolloin kaikki oltaisiin ihania keskenämme :). Tämän kaltaiset tarinat ovat niitä vaadittavia poikkeuksia, jotka saavat minut ainakin aina odottamaan seuraavaa osaa ja puntaroimaan jatkoa.

    Hautajaiset olivat koskettava päätös nuoren miehen elämälle. Kiitos että teit tälläisen.

    Ihanaa että jatkat tarinaa. Vaikka älähtävät kommentit horjuttivatkin. Fiilis, mitä raapaisevat palautteet antavat ovat yleensä vain sitä kasvattavaa kritiikkiä. Jatkathan samaan malliin.

    Ty

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Phoenix16. kesäkuuta 2016 klo 16.57

      *Tässä kohtaa puna nousee lisää R.H:n kommentin perästä*
      Nyttenhän te pistätte kovilla! Kiitos <3 Tässähän ihan mykistyy teidän sanoista..
      Öö.. oli miulla jotain takaisin kommentoitavaakin.. Niin! Kiitos <3

      Mitäs muuta..

      Niin joo! Olen samaa mieltä vaikka itse hahmot olenkin tehnyt että ne ovat olleet mielenkiintoisia jokainen mutta tällä hetkellä ylitse muiden on ehdottomasti Halley! Rakastan vain tuota hahmoa aaaaaaivan liikaa, voiko hahmoaan rakastaa liikaa? No kaipa voi kun en tahtoisi että menisin tarinassa eteenpäin, saanko pitää vain Halleyssa? Ai en? No mennään eteenpäin.. =P =D
      Nathan.. huoh.. Nathan.. mie jotenkin kasvoin tuohon hahmoon lopulta ja sit miun piti jo siitä luopua, arvaa oliko vaikeeta? No oli! Eli jos lukijoilla oli vaikeeta niin oli miullakin.. Mutta tosiaan kuten sanoit, tarina kaipasi tämän raadollisen ratkaisun vaikka se ei edes itselleni ollut helppo, se miten vaikuttaa tulevaan, näette sitten. En kerro mitään etten paljasta mitään ylimääräistä. Muuten se yllätyksellisyys häviää siitä lukijanautinnosta.. =P

      Pakko jatkaa! En voi lopettaa, en vaikka mikä iskisi päälleni tai tulisi millaista reaktiota tahansa, eli älä pelkää. Se oli sen hetken hämmennyksen tuotosta ja nyt olen vain iloinen että sain lukijat reagoimaan miten reagoivat, piti vain itse sulatella hetki tuota ja päästä sisälle siihen mikä on hyvää ja mikä ei, ja olen sitä mieltä että tämä oli vain hyvää kun sain lukijat tuntemaan miten tunsitte. Joten kiitos kun kasvatatte minua kirjoittajana näillä kommenteillanne, oli ne millaisia tahansa!
      Yritän jatkaa samaan malliin ja pitää tarinaa yllä sillä epilogi on jo päätetty millainen siitä tulee!
      Kiitos vielä kerran kommentista! <3

      Poista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)