Osa 3. Arkeako?

No niin.. kolmas osa täällä. Huomattuani että kuvia on 12 osaan (okei, syy myös löytyy siitä että osassa jaksoissa on vain n. 20-25 kuvaa, mutta tarina etenisi hölmösti jos en pätkisi sitä paloiksi..lupaan että näissä osissa jossa on lyhyet osat, ette joudu odottamaan seuraavaa osaa liian kauan..) niin ajattelin että pitäisi varmaan julkaista taas yksi niin että voin hyvällä mielellä kohta jatkaa perheellä pelaamista. Viiteen osaan on jo kirjoitettu tekstit ja osaan osissa on muokattu myös kuvatkin..
Koska näköjään innolla pelaan ja kirjoitan olen tehnyt toisenlaisen haasteen itselleni josta varmaan jossain vaiheessa kerron enemmänkin mutta nyt päästän teidät lukemaan osaa, lukuiloa!

Kuvia tässä osassa siis 28, mutta varoitan että osa on aika tylsän painotteinen, mutta lupaan että saatte vielä tällä viikolla neljännen osan myös, joten ei tarvitse kauaa odottaa että jotain alkaa tapahtumaan tässäkin tarinassa.

Heräsin aamulla todella aikaisin, kello näytti 5.30. Laskin laiskasti jalkani lattialle mutta koskettaessani lattiaa nostin ne ripeästi peiton sisälle takaisin, lattiahan oli jääkylmä!

Pikaisen pukeutumisen jälkeen päätin tehdä nopeasti aamupalaa sillä iltainen salaatti ei selvästi ollut yönaikana pitänyt nälkää, nyt minulla oli jo kiljuva nälkä.

Istuuduin säkkituolille tyytyväinen hymy huulilla, olin onnistunut ensimmäisellä yrittämisellä tehdä vohveleita. Ajatukseni laukkasi jo tässä päivässä vilkkaasti, ensitöikseni päätin että tutkisin tonttini sillä eihän sitä tiennyt mitä aarteita se pitäisi sisällään.

Kierreltyäni aikani, silmiini pisti puiden takaa jotain hyvin vanhaa mutta erittäin mielekästä. Aikani ähkittyä sain telinettä sen verran esille että pystyin katsomaan sitä tarkemmin. Luonto oli tehnyt telineeseen tuhojaan mutta se oli vielä ehjä. Sain lopulta ruohon irrotettua telineen jaloista niin että sitä pystyi siirtämään jonka jälkeen hain keittiöstä kostean rievun jolla sain pahimman lian pyyhittyä.

Siirsin telineen sisälle, mutta koska mökki oli hyvin pieni, ei ollut vaihtoehtoja kuin siirtää se takaisin säiden armoille mutta toisin kuin edellinen omistaja, sijoitin maalaustelineen räystään alle. 

Päätin saman tien rahan puutteen takia yrittää maalausta joka yllätyksekseni osoittautui hyvin vaikeaksi, olin juuri heittämässä taulua roskiin kun ohikävellyt vanha pappa suostui maksamaan siitä 5 simeonia. Rahaahan sekin on joten otin hymyillen rahat ja taulu vaihtoi omistajaa.

Tiesin että minun pitäisi mennä kirjoitus kurssille koska en tiennyt tuon taivaallista kirjoittamisesta, päätin silti yrittää ensin yksin ja lähdin sisälle avaamaan tietokonetta, ensimmäinen romaanini saisi olla noviisin tekemä, ehkä sitten kun rahaa olisi enemmän kävisin kurssin. 

Viikot vierivät eteenpäin ja olin saanut aloitettua romaanin kirjoittamisen niin hyvin että kustantaja oli antanut 9 simeonin palkkioita jonkin verran. Johnnylle en ollut soittanut koska en vain uskaltanut. Mitä mies nyt näkisi minussa kun meressä oli muitakin kaloja. 

Olin siltä päivältä saanut kirjoitukseni kirjoitettua ja lähetettyä kun puhelin pirahti taskussani soimaan. Tärinä sai aikaan sen että pomppasin tuolistani vauhdilla ylös.

Kaivoin puhelimen taskusta ja katsoin näyttöä lamaantuneena. Oli kulunut viikkoja kun olin nähnyt miehen ja olin varma että tämä oli jo unohtanut minut, mutta tässä sitä oltiin. Miehen nimi välkehti puhelimen näytöllä kun puhelin tärisi ja vilkkui.

Katsoin kuvaruutua kauhusta jäykkänä, tietämättä mitä tehdä. Mies oli ollut ystävällinen hänelle mutta samalla päälle käyvä. En vieläkään muistanut mitään menneestä joten miten pystyin tietämään pystyikö mieheen luottaa vai ei? Jotain oli sinä yönä tapahtunut kun olin herännyt vailla muistia, olisiko miehellä jotain osaa siihen? Päässäni pyöri monia kysymyksiä mutta kuuntelematta niitä painoin vihreää painiketta.

”Abigail Quint”

En ollut tunnistaa ääntäni koska se säröili niin pahasti, kurkkuni oli rutikuiva.

Samalla kun kuuntelin miehen samettista ääntä, selvitin kurkkuani.

”Abs! Johnny tässä, en tiedä mahdatko muistaa minua mutta näimme silloin kerran siellä vaateliikkeessä ja tuossa ajoin tänään siitä ohi, tulit väkisin mieleeni. Sinusta ei ole kuulunut mitään!”

Mies oli selvästi keksinyt lempinimen jota itse en olisi edes kuvitellut..

 

”Niin, tuota.. Olen yrittänyt kirjoittaa ensimmäistä romaaniani joten en ole kerinnyt hirmuisesti liikkua missään saati ajattelemaan ketään..”

Irvistin hiukan sillä asia ei ollut täysin niin. Olin kerinnyt käydä ruokakaupassa ja ajattelemaan sitäkin enemmän miestä, varsinkin iltaisin.

”Eipä tuo mitään, kuule haluaisitko lähteä jonnekin tänään, minulla ei olisi nyt mitään joten voisin vaikka heti lähteä?”

Sisälläni muljahti ja irvistykseni muuttui harmistuneisuuteen.

”Olen Johnny todella pahoillani, lupasin tänään käydä paikallisessa koululla puhumassa kirjoittamisesta. Kustantajani on niin tyytyväinen kirjoitustaitoihini joten tämä järjesti minulle kurssin josta saan rahaa..”

En ymmärtänyt miksi minulle oli hirmuinen tarve selittää asiaa miehelle sen tarkempaa. Voisin vain sanoa että nyt ei käy ja sillä selvä, mutta siitä huolimatta mitä ajattelin kuulin suuni vuodattavan miehelle rahahuoliani.

”Abs, ei se mitään.. tehdäänkö niin että kun olet päässyt sieltä, niin soitat minulle? Minulla on vapaapäivä joten olen täysin vapaa”

Hymy nousi korviini sillä näkisin miehen sittenkin sinä päivänä, jostain syystä tieto siitä piristi mieltäni niin että koko kehoni tärisi jännityksestä.

Puhuimme vielä puoli tuntia kertoen aiempien viikkojen tapahtumista. Vasta kun mies kysyi monelta kurssini oli, kirosin ääneen niin että mies purskahti heleään nauruun toisessa päässä. Vielä puhelun loputtua koko kehoni tunsi tuon lämpimän tunteen jonka miehen nauru oli saanut aikaan. Tätäkö ihastuminen oli vai oliko tunne jotain ihan muuta?

Olin sumuisessa huumassa kun kävelin pihalle odottamaan taksia jonka olin tilannut tulevaksi. Samalla huomasin että Vera Blackburn käveli rivakoin askelin talolleen, nainen vaikutti jotenkin erilaiselta.. Sitä sen enempää miettimättä, ajatukseni lähti harhailemaan jälleen samaiseen sumuun jossa olin hetkeä aiemmin ollut.

Vasta kun taksi ajoi pihaan, mieleni tavoitti tiedon että olisin vetämässä ensimmäistä kurssiani enkä tiennyt mitään kurssin vetämisestä, mihin ihmeeseen kustantajani oli saanut minut vedettyä mukaan. Mutta rahan takia olin sen valmis kestämään. Kun avasin auton oven, olin kääntyä niiltä sijoiltani takaisin taloon.

Kurssin lapsien takia vedin kumminkin syvään henkeä ja istuin autoon.

Suu yhtenä viivana sanoin miehelle koulun osoitteen jonka jälkeen jäin jäisenä katsomaan miehen takaraivoa.

Huomasin kuinka mies puristi hermostuneesti rattia ja selvitti kurkkuaan.

”krhmm.. tuota… anteeksi se edelliskertainen…”

Sen enempää mies ei sanonut mutta en voinut leppyä sillä tämä vieläkin vilkuili taustapeilistä minua.

Vasta kun olimme melkein päämäärässä, tällä kertaa ilman kiertoteitä silmäni osui taksimittariin joka näytti nollaa. Ukko ei ollut laittanut mittaria päälle lähdettyään ajamaan! Sydämeni leppyi siltä paikalta enkä voinut enää miehelle vihoitella, tämä oli selvästi pahoillaan edellisen kertaisesta käytöksestä.

”Saatte anteeksi…”

Sen enempää miehelle ei tarvinnut sanoa kun tämän hartiat lyyhistyi helpotuksesta.

Nousin pää painuksissa koulun portaita hyvin jännittyneenä. Kustantaja oli kertonut että minua odotettaisiin ulkopuolella ja ohjattaisiin sisälle. Ainakaan alhaalla en ketään ollut nähnyt.

Ylhäällä katseeni kohtasi tummaihoisen miehen joka kääntyi juuri sillä hetkellä.

”Oletteko Abigail Quint?”

Nyökkäsin miehelle joka esitteli itsensä Hank Fingeriksi, koulun opinto-ohjaajaksi.

”Shayman vie sinut luokkaan jossa voit valmistautua ennen kuin muut tulevat. Materiaali jolla vedät kurssin, on kustantajasi toimittamana jo luokkahuoneessa.”

Katsoin kun pieni cowboy vaatteisiin pukeutunut poika tuli ovesta jonne opinto-ohjaaja minua ohjasi. Vilkaisin vielä miestä joka nyökkäsi minulle hyväksyttävästi, kuin tarkoittaen että hyvin se menisi.

Shaymaniksi kutsuttu poika ohjasi hiljaisena minut luokkaan joka oli yllättävän pieni. Sinne mahtui korkeintaan kymmenen oppilasta joka minulle passasi enemmän kuin hyvin! 

Eipähän tarvitsisi ainakaan hyvin isolle porukalle paasata kurkkua kipeäksi, varsinkin kun tarvitsisin puhetta Johnnyn tapaamisessa.

Kolme tuntia ja monta kysymystä myöhemmin pääsin lähtemään koulusta jonne oppilaat vielä jäivät opinto-ohjaajan puhetta kuuntelemaan. Huokasin helpotuksesta, se oli ohi ja tililläni komeili muutama sata simeonia enemmän.

En malttanut enää odottaa kotiin pääsyä joten päätin valita puhelimesta Johnnyn numeron muutamien harvojen numeroiden joukosta. Perhosten lepattelua mahan pohjassa painoin vihreää luuria ja laitoin puhelimen korvalle kun toisesta päästä kuului hälyttelyä, mies siis vastaisi, hetkenä minä hyvänsä.

”Joh….nny..”

Hymy nousi huulilleni kun kuulin miehen äänen.

”Johnny, Abigail tässä. Pääsin nyt sieltä kurssilta, miten olisi se kahvi?”

Puhelimen toisessa päässä oli todella pitkään hiljaista. Ainoa ääni mikä kuului, oli vaimea puheensorina ja outo kohina.

”Abs… niin, tuota…”

Miehellä oli selvästi vaikea puhua juuri sillä hetkellä.

”Anna anteeksi, mutta minulle tuli hiukan esteitä, joten en pääsekään tänään tulemaan. Joku toinen kerta sitten, jooko? Soitan sinulle sitten kun minulle käy.”

Katsoin hiukan hölmistyneenä puhelintani joka tuuttasi miehen laitettua omansa kiinni. Johnny oli itse ehdottanut tapaamista ja nyt tämä olikin estynyt. Oliko se oikeasti totta vai oliko mies vain keksinyt sen, ettei tarvinnutkaan mennä kanssani ulos?

Saako Abigail koskaan Johnnyn kanssa käytyä kahvilla vai onko Abigailin jätettävä mies mielestään ja lähdettävä merta edemmäs kalaan?

Siinä se jälleen sitten olikin.. tätä osaa oli hiukan hankala kirjoittaa viimeistä kuvaa lukuunottamatta, sillä sen olin jo keksinyt/päättänyt kuvia ottaessani. Mitä piditte? Onko mielestänne hölmöläisen hommaa jättää aina tiettyyn kohtaan jos kuvia on alle 30 vai pidättekö siitä että jätän sen aina tiettyyn kohtaan? =) Mielipiteitä otetaan aloittelijana vastaan!