Osa 61- Kun korttipakka hajoaa

No niin, jatkamme siis siihen mihin viimeeksi jäimme.. Eli viimeeksihän Charlotte alussa yritti lavastaa hänen ja Jaredin yhteisen hetken siinä onnistumatta, ja lopulta Jared päätyi "puoli vahingossa" Trixien kanssa viettämään hurmioillisen hetken..
Charlotte saapui paikalle kaksikon yhteisen lempeily hetken aikana ja päätyi lopulta Tyler luokse..
Tästä siis jatkamme.

Lukuiloa!

   ”Taisit nauttia näkemästäs? En tajua miks mun piti näihin rytkyihin ahtautua, en ole koskenutkaan tuohon lipastoon koko tämän aikana.”

   ”Ja sen kyllä jo näkikin. Jos halusit saada elämäsi takaisin Trixien kanssa, sinun täytyy näyttää edustavalta.”

    ”Nyt kun nämä ovat hoidettu niin miten olisi jos kertoisit miten saan sinut sieltä pois?”

Tylerin huulille alkoi muodostua päättäväinen mutta koston himoinen ilme. Tämä tiesi tarkalleen mitä tekisi niin että satuttaisi kaksikkoa kaikkein parhaiten.

   ”Sen kun painat tuosta paneelista seinässä ja alat painumaan asunnosta, et halua olla täällä sillä hetkellä kun menen ylös. Kun tulen ulos talosta, voit tehdä oman osasi.”

 Täysin tietämätön mitä alakerrassa tapahtui, olin rauhoitellut Trixietä yläkerrassa.

Miten niin hyvältä tuntuva asia voisi mitenkään olla väärin? En nähnyt asiaa niin, mutta silti Trixie antoi Charloten sanat vaikuttaa itseensä todella voimakkaasti.

 Laskin huuleni tämän huulille jolloin Trixien suusta kuului tyytyväinen huokaisu.

   ”Kuulostaa paljon paremmalta. Et voi antaa ihmisten sanojen vaikuttaa itseeni noin. Tulehan tänne.”

 Juuri sillä hetkellä kun laitoin sormeni Trixien leualle, vetäen tätä siten lähemmäs suudelmaan kuulimme sen joka sai värin pakenemaan molempien kasvoilta.

   ”Aivan kuten arvelin, tiesin aistineeni oikein!”

   ”T-tyler!?”

 Tylerin nimen kiljahtaminen Trixien suusta sai suojeluvaiston minussa aikaan. Kiskaisin Trixien kädestä samalla kun ilmeeni muuttui täydelliseen vihaan veljeäni kohtaan, olisin vaikka valmis tappelemaan tämän kanssa jos se siihen menisi!

Yrittäessäni muuttaa meidän näkymättömäksi en kyennyt siihen. Elämäni ensimmäisen kerran en pystynyt muuttamaan edes itseäni näkymättömäksi, jouduin kohtaamaan veljeni kasvotusten.

   ”Hmm, näköjään luonto äiti on päättänyt suuttua meihin niin että emme voi toistemme läsnä ollessa käyttää voimiamme veliseni.”

 Tylerin sanat olivat täynnä tyytyväistä ivaa joka huokui tämän koko olemuksesta. Tyler suorastaan nautti tilanteesta, vaikka ei itsekkään voinut käyttää omia voimiaan.

   ”Trix, Trix, Trix- tso tso, miten tuhma oletkaan ollut..”

   ”M-minä, m-minä-”

   ”Sen kun vain hyökkäät minuun mutta jätät Trixien rauhaan!”

   ”Eihän minun tarvitse hyökätä, sanoinhan kostavani ja nyt näet miten. Alahan tulla Trix.”

 Trixie liikkui hitaasti irrottaen kätensä minusta jolloin nappasin tämän toisesta kädestä kiinni.

   ”Jared!”

Katsoin hämmentyneenä tapahtumaa samalla puristaen tämän käden omaani.

Trixien kasvoilla oli suoranainen pakokauhu kun tämä katsoi minuun.

   ”Miksi teet tämän!?”

 Tyler katsoi minuun suoraan silmiin ivallinen ilme kasvoilla, samalla kumminkin puristaen Trixien kädestä niin että tämä parahti kivusta.

   ”Etkö vieläkään käsitä? Trix on minun, ja vain minun. Minä sanelen mitä tämä saa ja mitä tämä ei saa tehdä. Miten sinä sen nuorena puitkaan? Niin, hän on minun nukkeni. Sen kun etsit itsellesi oman, minun et saa. Minähän sanoin sinulle, tämä ei jää tähän. Juuri kun luulit asioiden menevän hyvin, juuri kun luulit saaneesi sen mitä halusit. Vien sen sinulta. Ja mitä tulee poikaan niin älä pelkää, tulen pitämään huolen siitä että et näe häntä ikinä. Trix, nyt mennään. Aika hakea poika sossuilta, turhaan näytät noin yllättyneeltä veli, näin Trixin unessa päivän jolloin poika on tulossa tänne.”

 Trixien pakokauhun huudot kaikuivat vieläkin korvissani, seisoessani yksin olohuoneessa katsellen portaisiin jonne Trixie oli itse, täysin omin jaloin ilman mitään vastarintaa mennyt. Tylerin nauraessa tyytyväistä ivallista naurua toivottaen hyvää loppu elämää minulle täydellisessä yksinäisyydessäni.

 Tunsin paineen rinnassani kasvavan kasvamistaan. Se onnellisuuden tunne, kaikki se hyvä jota olin hetkeä aiemmin tuntenut, kaikki viety hetkessä. Miten Tyler oli edes päässyt huoneesta?! Oliko siihen tullut oikosulku oveen, vai miten ihmeessä-

 Vastaus tuli juuri sillä hetkellä portaista ylös. Kaikki loksahti saman tien päässäni yhteen kun näin Charloten. Tämä oli päästänyt Tylerin huoneesta! Tämän syy oli se että Trixie oli poissa enkä näkisi ikinä Cameronia joka sentään oli lähin sukulaiseni Tylerin jälkeen!

   ”Tajuatko mitä olet juuri mennyt tekemään?”

Ainoa jonka sain suustani, viha jota koin juuri sillä hetkellä, se kaikki kuului tuossa yhdessä pienessä lauseessa jonka sihahdin naisen kasvoille.

    ”Minun täytyi päästää hänet- minun täytyi-”

   ”Sinun täytyi? sinun täytyi?! Ainoa joka sinun täytyy tehdä on kuolla! Muut ovat ihmisen oman harkinnan varassa! Sinulla ei ollut mitään oikeutta! Sinulla ei ollut mitään syytä päästää häntä!”

   ”Olen raskaana Jared!”

Charloten sanat olivat kuin isku vasten kasvoja.

   ”Mitä?”

   ”OIen raskaana, sinulle. Olet tulossa isäksi, olen kolmannella kuulla raskaana, se ei näy koska vauva on sisäänpäin mahassani. Lääkäri epäili että raskaus ei tule näkymään kuin vasta viimeisellä kolmanneksella.”

   ”Ei helvetti!”

 Pakenin tilannetta. En voinut uskoa Charlottea! Nainen oli kuin myrkyllinen hämähäkki joka kietoi ilkeitä seittejään. Tämän suusta saattoi tulla mitä vain jotta palaisin tämän kanssa yhteen. Tämän sanoja ei voinut ottaa todesta!

 Vai voisiko sittenkin?

Pysähdyin ulko-oven eteen ulkona.

Mistä voisin olla varma ettei nainen puhunut totta? Mistä voisin tietää että tämä ei oikeasti odottanut minun lastani?

 Olin itse kasvanut ilman isää, tiesin että olisin kaivannut joskus isäni apua. Voisinko siis tehdä sen omalleni tieten tahtoen? Voisinko paeta ja hylätä oman lapseni tietoisesti.

Ei, vaikka tilanne oli mikä oli, niin vastaus oli että en, en vain voinut.

 Palasin takaisin sisälle jossa Charlotte oli mennyt istumaan sohvalle. Istuuduin tätä vastapäätä katsoen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan naisen kasvoja. Tässä oli jokin erilainen hehku, oliko se nyt se paljon puhuttu raskauden tuoma hehku, sitä en tiennyt. Mutta sen tiesin että kaipasin todisteita. Kaipasin konkreettista todistetta että tämä todellakin odotti lastani.

 Kuin tilauksesta tämä ojensi minulle kasan kuvia ja istuutui takaisin sohvalle vastapäätäni.

   ”Viimeisin on eiliseltä. Siinä näkyy jo selvästi muodot vauvasta ja minulle kerrottiin että riskiaika keskenmenoon on ylitetty. Siinä myös näkyy miten pieni hän vielä on.”

Tuijotin ultrakuvaa hämmentyneenä. Siinä se oli, elävä todiste että Charlotte tosiaan oli raskaana. Siinä myös näkyi selvästi laskettu aika joka selvästi kertoi myös sen että viimeisin kertani Charloten kanssa oli saanut tämän pienen elämän alun aikaan. Luulin että Charlotte oli ollut pillereillä.

   ”Luulin että käytit pillereitä”

    ”Niin käytinkin, ilmeisemmin antibiotit kumoavat sen tehoa. Olin ollut puoli viikkoa antibiooteilla ennen viimeistä, no hotellitapaamistamme. Joten, tässä sitä ollaan.”

Puristin ultrakuvaa käsissäni samalla kun tunsin ahdistuksen nousevan. Tuntui että minua revittiin kahtia. Tiesin vastuuni mutta ajatus siitä että Tyler oli sosiaalitoimistossa Trixien kanssa juuri sillä hetkellä.

   ”Mitä haluat minusta?”

   ”Olen itse yksinhuoltaja äidin kasvattama, en tahdo sitä lapselleni Jared. Toivon että antaisimme yhteiselollemme mahdollisuuden.”

Mahdollisuuden? Katsoin käsissäni olevaa rypistynyttä kuvaa jossa oli syntymätön lapseni, tiesin että minun täytyisi se tehdä, siihen selvästi myös Charlotte tukikin, että jälleen kantaisin vastuuni ja antaisin tälle mahdollisuuden.

Enkä voisi tehdä muuta, en kun voisin antaa ehjän perheen lapselleni.

Tulevalle perilliselle.

Samassa tajusin sen, tämä syntymätön lapsi tulisi jonain päivänä kantamaan merkkiä ja oli minun vastuuni huolehtia siitä että tämä saisi parhaan mahdollisen tuen ja opastuksen tulevaa vasten. Paremman mitä minä olin koskaan saanut.

**

Kaksi vuotta eteenpäin

 Olimme antaneet yhteiselolle mahdollisuuden. Olin kertonut myös Charlotelle merkistäni. Asiasta oli noussut järkyttävän suuri riita sillä tämä ei ollut uskonut kertomaani.

Kun olin saanut tietooni että jossain päin maailmaa oli ihminen joka pystyisi opettamaan minua, neuvomaan minua miten voisin suojella pientä poikaani, meidän tiemme Charloten kanssa olivat eronneet.

Tämän mielestä halusin vain välttää vastuuta halutessani lähteä perhe-elämästämme. Sehän tietenkään ei ollut totta, kun Toby oli syntynyt ja sain pidellä tätä ensimmäistä kertaa sylissäni. Isälliset vaistoni sitä pientä pienokaista kohtaan heräsivät, niin etten voinut muuta kuin etsiä tietooni sen miten voisin suojella poikaani klaanilta.

Kun olin viimein näyttänyt kykyni Charlotelle tämä oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt Tobyn kanssa.

 Kahden kuukauden määrätietoisten yhteydenottojen jälkeen Charlotte oli viimein suostunut puhumaan, tältä oli tullut vain yksi määräys.
Suojele poikaa ja selvitä että miten se tehdään.

Niinpä olin kulkenut maata ympäriinsä, etsien tietoa missä mahdollisesti tämä henkilö majaili, tai mistä tämän seuraajat voisi löytää.

Olin kuullut eräältä ihmiseltä että oraakkelin luokse ja sitä myöten sen tiedon luokse jota kaipasin tämän suojelemasta kirjasta, oli yhden rituaalin takana. 

Tämä rituaali tulisi tehdä monsunin edessä mutta kukaan ei tiennyt mikä tämä rituaali edes oli, saati että miltä tämä monsun edes näytti.

 Olin vaeltanut paikkaan jossa viimeisimmän huhun mukaan monsun oltaisiin nähty, joten tiesin että seuraavaksi minun piti vain pystyttää teltta ja vain odottaa. Mahani kurni neljän tunnin vaelluksen jälkeen, eikä muonaa ollut juuri paljoa jäljellä.

 Minun pitäisi pian mennä jälleen sivilisaation pariin hakemaan ruokaa, mutta jos selviäisin vielä huomiseen niin voisin-

   ”Anteeksi”

 Kohotin katseeni tulesta puiden takaa tulevaan mieheen. Tällä oli eriskummalliset vaatteet vaellukselle. Tämä näytti hiukan hukkaan joutuneelta.

   ”Oletko kunnossa?”

 Mies otti askeleen lähemmäs minua samalla kun katsoi tulta edessäni.

   ”Olen minä, tai siis. Osaisitko sanoa missä lähin asutus on? Olen ollut täällä hukassa jo viisi päivää enkä tiedä mistä pääsisin päätielle.”

   ”Viisi päivää?! Noilla varusteilla? Tulehan lähemmäs tulta lämmittelemään, minulla ei ole paljoa ruokaa jäljellä mutta uskon että jos jaamme ne niin saamme-”

 Hypähdin askeleen taaksepäin kun tuli joka oli roihunnut nuotiolla isona, sammui yhtäkkiä.

   ”Mitä?!”

   ”Olen kuullut että olette etsinyt minua, nimeni on Fyldrin, olen monsun ja olet juuri läpäissyt kokeeni. Seuraa minua.”

 Mies, tai pikemminkin siis monsun kääntyi tulo suuntaansa jolloin otin askeleen kohti tämän suuntaan kun tajusin että tavarani jäi taakseni.

Kuin lukien ajatukseni tämä olento pysähtyi ja kääntyi minuun päin.

   ”Jätä ne siihen, ne kyllä löytävät perille. Nyt meidän täytyy rientää, tule.”

 Seurasin vaitonaisena tämän perässä, joka ei ollutkaan niin helppoa mitä luulin. Olin hikinen ja hengästynyt kun lopulta saavuimme vanhan talon eteen jonka etupiha oli hyvin karun oloinen.

   ”Missä olemme?”

Fyldrin osoitti ovea talon seinässä josta sain sen kuvan että minun pitäisi lähestyä sitä. Oliko oraakkeli tosiaan täällä?!

 Lähestyin talon portaita kun yhtäkkiä tunsin kuinka näkökenttäni sumeni, yritin kaikin voimin pitää silmiäni auki ja ottaa askeleita kohti ovea. Ajatukseni ja kaikki tahdon voimani oli siinä ajatuksessa että voisin auttaa Tobya, oraakkelilla oli kirja jota kaipasin ja olisi minun tehtäväni isänä saada tieto siitä kirjasta.

Sumeus paheni pahenemistaan eikä aikaakaan kun en nähnyt mitään, kuulin vain.

Tiesin että minun pitäisi muuttua näkymättömäksi jotta selviäisin, mutta miten tehdä se kun ei nähnyt mitään?

   ”Hän on valmis kuljetettavaksi, varovasti nyt. Lentokentälle on jokunen matka. Onhan kaikki valmiina? Hyvä, oraakkeli ei halua että hänelle käy mitään.”

Viimein tiedostettu asia oli että en ollut onnekseni sittenkään klaanin käsissä vaan menossa oraakkelin luokse. En taistellut enää vastaan, annoin pimeyden tulla kuullen samalla häilyväisesti monsunin rauhoittavan äänen korvissani.

   ”Juuri noin, lepää hyvä Quint, lepää.”

Että näin! Viides sukupolvi! Tulikin hiukan nopeammin mitä osasitte odottaa vai mitä? En voinut edellisessä osassa paljastaa asiaa että tämän osan jutut eivät olisi tulleet selville..

Eli nyt jos ette ole kertonut mielipidettäsi niin nyt on sen aika siis viimeistään, haluatteko jotain sen kunniaksi että olemme rikkoneet jälleen pyöreän rajapyykin sekä päässeet tarinassa jo puoleen väliin? 

Tuntuu hurjalta puhua jo tarinan puolesta välistä! Niin paljon on tapahtunut tarinassa ja vielä tulee tapahtumaan..

Se mihin seuraavaksi Jared sitten päätyykään, no.. se selviää ensi osassa!

Kommentit enemmän kuin tervetulleita sillä itse olen nyt ollut näihin viimeisimpiin erittäin tyytyväinen, toivottavasti se myös välittyy teille lukijoille. =)

-Phoenix