Kuten luvattu, kuvia on se 57 joten päästän teidät lukemaan ilman mitään ylimääräisiä löpinöitä..
Valoa?
Mutta
vastahan alue oli ollut pimeänä. Tunsin sisälläni oudon rauhan, kaikki se
ahdistus oli tipotiessään. Kaikki syyllisyys isän ja äidin riitoihin poissa.
Tunsin ettei
mikään maailman mahti saisi mieltäni horjumaan.
Tunsin että
viereeni käveltiin, pitikö minun oikeasti kääntää katse pois Nathanin haudalta?
”Hei
aurinkoinen”
Käänsin
pääni hitaasti nähden vain sen ainoan ihmisen jonka tahdoin nähdä.
”Saanko
istua viereesi?”
”Mitä
ihmettä oikein kyselet noin hölmöjä, tietysti.”
Nathan
istuutui viereeni emmekä hetkeen sanoneet mitään.
Imin katseellani vain tämän
rauhallista auraa itseeni. Kuinka olinkaan kaivannut tuota rauhallisuutta ja
tätä tunnetta, jolle osasin nyt pukea sanan.
Se oli rakkkaus.
”Tämä taitaa
olla unta?”
Nathan
käänsi katsomaan minua kun kysyin häneltä sitä.
”Niin on.
Sen täytyy mennä näin, liian vaarallista..”
”Mikä on
liian vaarallista? Mitä sinä tarkoitat?”
Nathan
hymähti kysymyksistäni.
”Näinkö
nopeasti olet unohtanut edellisen unesi kanssani?”
”M-mutta
sehän oli vain unta! Niin kuin tämäkin. Etkö näe missä olemme? Olemme hautasi
luona, sinun tuhkasi on tuolla, äitisi haudan vieressä. Tämä-”
Nathan nousi
viereltäni todella nopeasti.
”Minun ei
olisi pitänyt tulla tänne, minun olisi pitänyt-”
Katsoin
hämmennyksen vallassa tätä kun tämä selvästi kamppaili jonkun asian kanssa
sisällään.
”Nathan?”
Tämä kääntyi
osittain suuntaani katsoen katseella jota en ollut tämän kasvoilla koskaan
nähnyt. Tuskaa? En ollut varma. Nousin tuolilta kohdatakseni tämän kasvot
samalla tasolla.
Ennen kuin
kerkesin avata suutani, Nathan avasi omansa.
”Halley,
voisitko luvata minulle että kuuntelet minua ja tottelet? Sopisiko se
mitenkään?”
Hymyilin
tälle, vaikka hymy jäikin puolitiehen.
Miten unessakin saattoi poskilihakset
olla kireinä? En muistanut milloin olisin viimeksi hymyillyt oikeasti.
”En voi
luvata mitään mutta voinhan minä yrittää.”
Unesta
havahtuminen tapahtui niin nopeasti että henkäisin kuuluvasti samalla kun olin
jo puoliksi vielä unitilassa nousemassa kovalta alustaltani ylös istumaan.
Tämä oli pyytänyt
mahdottomia, miksi Nathan oli unessani pyytänyt sellaista?!
Kaikki
pahaolo, kaikki tunteet ja ahdistus palasi yhtenä ryöppynä tuoden vielä lisää
ahdistusta. En ollut suostunut tämän pyyntöön unessa enkä todellakaan suostuisi
sitä tottelemaan todessakaan!
Kuukaudet
vierivät, eikä Nathan enää näkynyt hautausmaalla, eikä unissani. En suostunut
jättämään tätä, vaikka unessa Nathan oli niin pyytänyt. Miten voisin? En ollut
kertonut tälle että rakastin häntä! Miten olin saattanut olla niin hölmö!?
Toivoin
kerta toisensa jälkeen että tämä palaisi, tulisi luokseni että voisin sanoa ne
sanat hänelle! Mutta turhaan, en nähnyt häntä..
**
”Missäs sitä
ollaan oltu koko yö?!”
Olin ollut
jälleen koko yön hautausmaalla, turhaan. En ollut jaksanut kaivaa avaimia
taskustakaan vaan rojahtanut aamun pienillä tunneilla, auringon kajastaessa
horisontissa takapihan sohvalle.
”Nathan,
tule takaisin. Minä tarvitsen sinua-”
Olin
umpiunessa, joten en tiennyt että äitini kavahti taaksepäin kuullen sanani.
”Max!”
”Hei Nathan-
Minä-”
Katsoin
hautaa kirpeässä syys iltana. Miten voisin sanoa ne.
”Halley..”
Katsoin
takana olevaa äitiäni hermostuneena.
”Niin, nyt
on niin Nathan että. Minun täytyy sanoa sinulle hyvästit kuulemma. Äiti ja isä
on sitä mieltä että niin on parempi.”
Olin pitkään
hiljaa, en tahtonut tehdä sitä!
”Minä menen
nyt tervehtymään. Olet sydämessäni aina!”
Käännyin
itkuisena pois haudalta jolloin isäni tarttui minua hartioista saattaen
autolle.
”Näin on
parempi, kaikki hyvin. Tule.”
Niin ne
sanoivat, tulisin terveeksi. Tunsin pientä paniikkia katsoessani sairaalan
julkisivua. Miten olin oikein suostunut tähän?! Vapaaehtoinen hoito, saisin
lähteä sieltä pois milloin vain, eikö se niin mennyt? Joten miksi minusta
tuntui että olin menossa sinne väkisin?!
kahdeksan
kuukautta myöhemmin..
Selasin
täppärillä mahdollisia asuntoja lähistöltä. Ensimmäinen kuukausi hoidossa oli
ollut yhtä tuskaa, en suostunut ottamaan lääkkeitäni joten ne oli pakotettu
minulle väkisin. Nyt söin niitä säännöllisesti mutta vaikka ne saivat oloni
paremmaksi, tiesin, ettei kaikki ollut hyvin.
”Kaikki
hyvin?”
Nostin
katseeni ylös, kohdaten isäni katseen.
”Mmm, kyllä.
Katselen tässä vain asuntoja.”
”Onko se
vähän liian aikaista? Pääsit vasta eilen illalla pois ja-”
”Isä, olen
iloinen että sinä ja äiti saitte asiat kuntoon keskenänne kun olin poissa joten
en aio olla enää hetkeäkään teidän välillä oleva ongelma. Minun on aika etsiä
oma asunto.”
”Niin mutta,
anna aikaa. Kuukausi? Juttelin äitisi kanssa asiasta eilen aamulla ja tämä oli
samaa mieltä. Sinun täytyy ensin sopeutua uuteen elämääsi. Oletko muuten
käynyt-”
Niin, isä
oli tahtonut tietää olinko alkanut käymään haudalla. Valehtelin hänelle.
Miten
hyvä minusta olikaan tullut siinä asiassa.
Syyllisyyden piston pitäisi tuntua
siinä vaiheessa kun valehteli, joten olinko sitten syntinen kun en tuntenut
mitään kun valehtelin tässä asiassa?
****
Olin
valehdellut jälleen kerran! Mikä minua vaivasi?!
Olin
rekvisiitaksi ottanut piirustus välineet mukaan. Kaipa voisin samalla jopa
piirtääkin kun olin täällä ja juttelin Nathanille.
”Minä tulin
taas, heippa. Anteeksi että jäi pari päivä välistä. Kuulin isältä että isäsi
saattaisi tulla käymään ja näköjään onkin.”
Istuuduin
haudan läheisyyteen piirtämään ulkomuistista Nathanin kasvoja.
”Piirrän
sinut jos vain sopii? Tosin minun pitää piirtää ulkomuistista, jostain
sattuneesta syystä. Kumpa voisin saada edes sinut hetkeksi tähän malliksi.”
Tunsin ihoni
väreilevän kun jatkoin piirtämistä, tuntui kuin Nathan olisi läsnä. Tuntui kuin
tämä katsoisi piirtämistäni ja vahtisi jokaista liikettä.
Vaikka siitä
oli aikaa, niin toivoin sitä että tämä ilmestyisi uniini. Edes hetkeksi. Siten
saisin-
”Halley..”
Kohotin
katseeni, olinko nukahtanut?!
Nathanin
katse oli jotenkin vakavan toruva mutta samalla niin lempeä.
Nousin
jättäen piirtämisen siihen paikaan.
”Taisin
nukahtaa, olen iloinen siitä. Ihanaa nähdä sinua taas.”
”Halley,
tämä ei ole unta.”
Katsoin
hämmentyneenä Nathania, rekisteröiden tämän sanomaa.
Nipistin
itseäni samalla katsoen vuorotellen ensin Nathania ja sitten kättäni.
”Halley,
voitko lopettaa tuon? Minulla olisi asiaa.”
”M-mutta
eihän tämä voi olla totta! Tämän täytyy olla unta! Olet- olet-”
”Olen
kuollut, tiedän.”
Tuijotimme
toisiamme pitkään aivan hiljaa.
Ympärillämme alkoi päivä taittua iltaan sekä
äänet ympärillämme rauhoittua.
Tuntui että
Nathanin sanomana tämän kuolema kuulosti pahemmalta. Aiemmin se oli ollut vain
sanahelinää enkä ollut käsitellyt asiaa. Nyt- vaikka en ollut ennenkään pitänyt
siitä, niin nyt se tuntui niin lopulliselta, en kestänyt sitä!
”Oletko-
oletko-”
En pystynyt
sanomaan sitä ääneen, en vain kyennyt.
”Haamu?”
Nathanin
ilme oli vakava sanoessaan kysymyksensä.
Kavahdin,
todella voimakkaasti.
”Ei! Et saa!
Miten?! Ei kai-”
Silloin
tajusin miksi, miksi Nathan oli haamu. Miksi tämä oli tullut takaisin luokseni.
Nathan oli
aina tiennyt milloin kaipasin mitäkin, eikä tämä ollut muuttunut mihinkään.
Tämä kaappasi minut halaukseensa.
”Shh..
kaikki hyvin. Ei mitään hätää.”
”Olet minun
takiani-”
”Shhh..”
Olin aina
luullut että haamuja ei voinut koskettaa, olin aina luullut että nämä olisivat
läpinäkyviä.
Miten siis oli mahdollista että tunsin tämän hiukset kuten
ennenkin ja samalla huomasin miten olinkaan kaivannut niiden koskettamista!
En kestänyt
tätä syyllisyyttä. Ensin äiti ja isä, nyt Nathan. Olin pahan alku ja juuri!
”Olen
syyllinen tähän enkö olekkin? Olet minun takia täällä, etkä viimeisellä
levolla. Olen kaiken tämän takana, enkä kestä sitä.”
”Et saa
ajatella noin Halley. Olet vain osa syyllinen, osa on minusta itsestäni
johtuvaa. En ole ollut vielä valmis.”
”Miten olet
näin elävä jos olet-”
Minun teki
niin vaikeaa sanoa se sana, kuollut.
”Tule,
mennään istumaan tuonne.”
Tottelin
tämän käskyä. Syyllisyys silti painoi sydäntäni, niin etten voinut katsoa
Nathania. Aikamme istuttuamme, Nathan naurahti.
”Koomista
eikö olekkin? Tässä me istumme ja silti emme osaa puhua toisillemme..”
Nathanin
sanoissa oli jotain perää joka sai pienen hymyn tapaisen huulilleni.
”H-halusit
jutella kanssani?”
Nathan
vakavoitui.
”Kyllä, sen
takia ilmaannuin ja olen ilmaantunut sinulle monesti. Yliopistolla käyty
aikasi, muistako sen sumun? Brian veikkaus ei mennyt kovin pahasti pieleen
siinä, sillä ruokitaan paranormaaliutta, kaikkea sitä maailmaa, siinä samassa
jos joku kokee sitä mitä sinä, saa haamut toimimaan poikkeuksellisesti- kuten
minut. Muistatko mitä kerroin sinulle silloin ensi unessa jossa näimme? Siitä
että komppaniani muut muutettiin karneboreiksi? ja että minut tapettiin sekä
vietiin muistoni? Se sumu toi mahdollisuuden siihen että pystyin varoittamaan
sinua Halley. Mutta et totellut minua, ei vaikka usein yritin.”
Käänsin
pääni pois, uni nousi elävästi muistoissani vaikka olin herättyäni unohtanut
pää asiat. Nathania oli siinä sattunut siinä, tarkoittiko se että tätä oli
oikeasti sattunut?!
”Sinua koski
silloin- muistan sen.”
”Mitä?
Muistat sen mutta et olennaista? Halley, karneborit ovat se syy miksi olen
täällä.”
Nousin
sanomatta mitään, pala kurkussa nousi ja paniikki oli ottamassa valtaa.
”Voisitko
katsoa minua etkä hautakiveäni?”
”Oletko-
oletko näyttäytynyt isällesi?”
Tunsin
voimakkaan nykäisyn kun Nathan pyöräytti minut ympäri.
”En, enkä
tule! Et saa kertoa hänelle että olen tullut luoksesi! Sano että lupaat sen
Halley!”
Katsoin
Nathanin silmiä pitkään sanomatta mitään.
”Hyvä on, en
kerro.”
”Kiitos
Halley, se merkitsee minulle todella paljon.”
Nathan
ojensi kätensä samalla kun puhui jolloin olin laskemassa omaani vaistomaisesti,
kaipasin niin tämän kosketusta, tämän lämpöä.
Tosin
samalla hetkellä erehdyin katsomaan tämän kasvoja.
”Oletko
karnebori?!”
Olin kuullut
niistä, äiti oli kertonut miten oli saapunut kaupunkiin. Miten oli törmännyt
isään ja Williin. Mustat silmät olivat yksi mistä ne tunnistivat! Ja Nathanilla
oli, mustat silmät!?
Kiskaisin
käteni kauhussa pois tämän käsistä.
”Kaikki ne
puheet karneboreista ja suojelemisesta, mutta olet yksi heistä?”
”Mitä
ihmettä oikein puhut?”
”Sinulla
on-”
Olin varma
että tällä oli ollut hetkeä aiemmin mustat silmät!
”Sivu
vaikutus siitä että olen tässä olomuodossa Halley. Olen haamu, minun ei
kuuluisi olla tässä olomuodossa. Unissa kyllä mutta ihan tässä maailmassa, ei.
Tämä vie minulta hetki hetkeltä enemmän energiaa pois ja minulla on kaikki työ
pitää itseni tässä olomuodossa. Sumu suo minulle muutaman ylimääräisen lisä
tunnin.”
Laskin
käteni Nathanin käsille tämän ojentaessa uudelleen kätensä.
”Eikö se ole
vaarallista?”
”No
vaarallisuus on aika suhteellinen käsite vai mitä? Sitä paitsi, olen jo
kuollut. Mitä muuta voi enää tapahtua?”
Niin
kornilta kun se kuulostikaan, niin purskahdin nauruun, pitkästä aikaa minä
oikeasti nauroin!
”Rakastan
sitä kun naurat Halley, olet itkenyt liikaa. Olen katsellut sinua kauan, joten
tiedän.”
”minä taas
rakastan sinua.”
Samassa kun
olin sen nauruni keskellä sanonut, tajusin mitä olin sanonut. Olin viimein
sanonut sen ääneen Nathanille.
Tämä kohotti
kätensä hiuksiini.
”Tiedän,
niin minäkin sinua Halley.”
Se mitä olin
salaa toivonut, se mitä olin salaa unelmoinut. Tapahtui vihdoin!
Jonkun
mielestä se saattoi olla eettisesti väärin että kuollut ihminen palasi luokseni
kaipuuni tähden, suojellakseni minua.
Mutta siinä me olimme, haamu ja minä.
Suudelma oli ensimmäiseni ja juuri sellainen jota olin toivonut!
Nathan
kaappasi minut syliinsä niin että kenkäni tipahtivat maahan. Katsoin tätä
kysyvä ilme kasvoilla mutta vastaukseksi sain vain suudelman ja tunsin kuinka
Nathan liikkui hiukan.
Varovasti
tämä istuutui penkille jossa hetkeä aiemmin olimme istuneet. Tämä piteli minua
kuin vanhempi lastaan, mutta samalla paljon intensiivisemmin.
Tunsin
kuinka sydämeni hakkasi rinnassa niin että pelkäsin sen kuuluvan Nathaninkin korviin.
”Älä päästä
minusta koskaan irti Nathan, voitko tehdä sen?”
”Kaikki hyvä
loppuu aikanaan Halley, niin kuin tämäkin satutarina. Nautitaan toisistamme
tässä ja nyt, tämä hetki elää meissä aina.”
Sen
sanottuaan tämä laski pehmeät lämpöiset huulensa omiini.
Päätin
kerätä kaiken rohkeuteni ja otin Nathanin pitkähihaisen tämän päältä pois.
Tahdoin tuntea hänen ihon omaani vasten.
Ilmapiiri
ympärillämme väreili sähköisenä. Tunsin kaiken mutta silti en tuntenut
tarpeeksi. Pian huomasin makaavani selälleen Nathanin käsi pitelemässä omiani
pääni yläpuolella. Suudelmamme oli muuttunut astetta intohimoisemmiksi.
Jos
tunteisiin voi pakahtua, en ollut kaukana siitä.
Jokin
kumminkin tuntui hiljalleen muuttuvan. Energia joka nyt huokui Nathanista,
tuntui ylittävän oman sietokykyni rajat.
Vaikka
annoin Nathanin jatkaa suudelmia, kosketuksia. Tunsin jokaisella solulla kaiken
mitä tämä teki.
Näkökenttäni alkoi sumentua, olo muuttua utuiseksi. Näinkö
sittenkin mahdollisesti vain unta?!
Kertoja
vaihtuu…
*Perhana..
ei sen näin pitänyt mennä!*
Pitelin unen
kaltaisessa tilassa olevaa rakastamaani naista sylissäni toivoen että voisin
pidellä häntä niin aina.
Pidellä ja olla tämän tukena nyt ja aina. Silti, niin
väärin kun se oli, se ei ollut mahdollista. Minut oli riistetty häneltä ja hän
minulta.
Tunsin
syyllisyyden piston sisälläni siitä mitä olin juuri tehnyt. Oliko se oikein
tehdä tämä hänelle? Ei varmaankaan mutta silti olin sen tehnyt. Silti olin
vienyt sen kaikkein arvokkaimman joka olisi kuulunut Halleyn tulevalle
puolisolle.
Mutta oliko
se oikeutettua kun yritin suojella häntä?
Näin yritin perustella päätöstäni.
Energiani oli vaivuttanut hänet sikeään uneen, mutta olin silti varma että tämä
oli nauttinut siitä.
Nauttinut siitä yhtä paljon kuin minä. Toivoin että näin
oli asia. Sillä en kestäisi jos niin ei ollut.
Nostin
varovasti Halleyn mekon maasta ja puin tämän varovasti. En voisi jättää häntä
sen näköisenä tänne.
Laskin
varovasti hänet turvalliseen asentoon joka opetettiin jokaiselle
ensiapukurssilla. Siinä hänen oli turvallista nukkua energiani pois.
Kuinka
vaikeaa olikaan nousta ja katsoa häntä! Niin paljon teki mieli siirtyä takaisin
pitelemään häntä sylissäni.
Tämän lämmin
pehmeä iho omaani vasten.
Tunsin
kuinka viimeisetkin voiman rippeeni alkoivat huventua, energiani oli
hiipumassa.
”Halley,
kuuntele minua-”
Ääneni oli
kaikuna ilmassa, mutta tämä silti näytti reagoivan siihen. Nyt jos koskaan
minun täytyi selittää asia hänelle. Nyt hän rekisteröisi sen!
”Halley,
minun piti tehdä se mitä nyt tein suojellakseni sinua. Karneborit eivätkä
henget voi koskea sinuun nyt kun olen merkannut sinut omakseni. Olet suojassa
nyt, niin kuin koko perheesi. Minun pitää mennä, aikani on mennä. Rakastan
sinua, mutta en voi enää ilmestyä luoksesi. Kuljen aina sinun rinnalla, sinun
sydämessäsi. Mutta älä enää etsi minua, en tule enää. Olen tehtäväni
suorittanut ja nyt on aika jatkaa matkaa. Rakastan sinua, älä unohda sitä.
Jatka elämääsi.”
Kertoja
vaihtuu..
Halley
liikahti levottomana penkillä, samalla mumisten kun yksi karannut kyynel
vierähti tämän poskelle.
”Älä mene
Nathan, rakastan sinua.”
Semmoinen osa.. nyt ei löydy oikein sanottavaa tähän loppuun.. kommentit tervetulleita <3
Seuraavaksi juhlistamme 50 osaa joten tässä juhannuksen aikana tulette saamaan paidattoman Nathanin kuten on esitetty toiveena! :)
Hyvää Juhannusta kaikille! <3
