Osa 66- Selvitetäänpä tämä asia

Pahoittelut jälleen ylipitkästä välistä osien välissä.. tästä alkaa pelottavasti tulla tapa että pyytelen teiltä lukijoilta alussa anteeksi joten alan olla sitä mieltä että tähän alkuun en enää tämän jälkeen kirjoittele vaan sitten vain tuonne loppuun.. joten tämä on viimeinen kerta kun tähän alkuun on näitä alkulöpinöitä ja sitä että pyytelen anteeksi koska olette varmaan huomanneet että vaikka taukoa ja väliä olisi näissä osissa niin tänne osia silti tulee joten tämä ei todellakaan lopu kesken.. yritetään viedä sinne loppuun asti.. :)
Joten yrittäkää jaksaa ja pysyä mukana! <3

Lukuiloa!

    ”Istuisitko alas Cameron, saat minut vaivaantuneeksi.”

    ”Anteeksi.”

Katsoin poikia hämmennyksen ja pelon sekaisilla tunteilla. Cameron istuutui ja odotti selvästi minun aloittavan puheen. Miten voisin kun mieleni laukkasi villisti.

Minulla oli toinen poika? Miten nämä olivat oikeastaan löytäneet minut?!

 Henkäisin kuuluvasti selvittääkseni ajatukseni, se tuntui jopa tepsivän.

   ”Ehkä ensimmäisenä voisit kertoa että miten löysitte minut ja missä äitinne sekä isänne- siis isäsi on Cameron?”

Cameron tuhahti viimeisestä sanasta hiukan mutta aloitti silti puhumaan.

   ”Jotta voin kertoa miten löysimme sinut, minun pitää kertoa hiukan pidemmältä ajalta elämäämme..”

    ”Kuten varmaan tiedät niin Tyler ja äitimme saivat minun huoltajuuden sen takia että olit tehnyt hakemuksen ja Tyler oli erittäin vakuuttava sosiaalitoimistossa. Eihän tässä ollut yhtään päihteitä sillä hetkellä joten tämä osasi olla erittäin hurmaava vastakkaiselle sukupuolelle.

Elämämme tosin ei ollut ruusuilla tanssimista, sillä Tyler repsahti vanhoihin kuvioihin ja me olimme kuin ilmaa. Niin, Tyler luuli tässä vaiheessa että Devon on hänen poikansa. Vastoin äitimme tahtoa tämä- no otti tämän.. Minulla on utuinen muistikuva tästä sillä olinhan jo sen ikäinen että utuisia muistoja saattaa mieleen jäädä. Elimme hyvin pienessä asunnossa, kaupunki johon lopulta päädyimme, oli Trellian.”

    Kun Devon kasvoi ja alkoi liikkua enemmän, jäi tämän hoito minun vastuulleni. Aina kun äidillä oli asiakkaita, meidän piti mennä pihalle leikkimään.

     Jouduimme pihalle myös silloin kun näillä kahdella oli riitoja joiden seurauksena yleensä saimme vierailla sairaalassa. Jonne kuten tiedät, molemmat päätyivät näiden yhteyden takia. Varmaan haluat tietää miksi meitä ei huostaan otettu? Koska sen kaupungin sosiaaliviranomaiset eivät tietäneet meistä.. Äiti opetti meitä kotona, koska Tyler ei halunnut meidän menevän yleiseen kouluun.

 Vuodet vierivät ja meidän elämämme pyöri Tylerin tarpeiden ympärillä, me kaksi olimme olleet pelkkää ilmaa hänelle.

Asia tietenkään ei haitannut meitä millään muotoa.

 Se aamu oli kumminkin poikkeus. Tyler kutsui minua pojaksi ja Devonia nuorikoksi, siihen päivään asti..

    ”Nuorikko, haes ukolles Har- Mitä helvettiä?!”

Devon oli jähmettynyt paikoilleen kun itse käännyin Tyleriin päin ihmeissäni miksi tämä oli kesken lauseen alkanut kiroilemaan.

 Kerkesin mennä Devonin vierelle nähdäkseni miten Tyler tuijotti silmät raivoa kipunoiden tatuoinnin näköistä kuvaa Devonin kyljessä.

 Tuijotin Cameronia sanaakaan sanomatta, tunsin palan nousevan kurkkuun. Devonilla- pojallani, merkki?! Tuossa iässä?! Se siis tarkoitti sitä että..

    ”Niin Jared, Devon on suvun perillinen..”

 Sain vaivoin revittyä Tylerin irti jähmettyneen Devonin kimpusta sillä hän niin kuin minäkään, emme tienneet mitä merkki tarkoitti vielä silloin.

Tyler raivosi, syytteli ja haukkui Devonia.

 Lopulta tämä osoitti Devonia suoraan kasvoille raivoa puheessaan.

   ”Olet saatanan äpärä! Olisi pitänyt tietää että se saatanan petturi sut teki enkä minä! Häivy tästä talosta! Et kuulu tähän perheeseen!”

 Yritin rauhoittaa tilannetta mutta Devon vain totesi surua ja hämmennystä äänessään.

    ”Cam, anna olla.. sisimmissäni olen tän tienny, mut mihin mä meen ja kuka mun isä on?”

 Tyler oli rynnännyt makuuhuoneen puolelle, alkanut samantien raivota ja huutaa. Tappelu heidän välillä oli suurin mitä olimme koskaan kuulleet ja myös kohtalokkain.

 Tuijotin kaksikkoa vuorotellen. Devon ei ollut näyttänyt minkäänlaisia tunteita koko Cameronin kertomuksen aikana, katsonut vain alaspäin, vieläkin niin tehden.

Camero sen sijaan katsoi suoraan minuun, minkähän ikäinen tämä oikeastaan oli kun tämän olemus ja puhe antoi hyvin vanhan kuvan. Ei tämä kahtakymmentä vanhempi voinut olla.

 Rykäisin hakiessani sanoja, sillä ne olivat Cameronin kertomuksen jälkeen vaikea löytää.

   ”Sanoit kohtalokkain? Tarkoitatko että..”

   ”Jep, tarkoitan”

 Olimme karanneet puistoon miettimään mitä tekisimme tilanteelle jos äiti ei saisi Tylerin päätä kääntymään. Siellä ollessa saimme soiton sairaalasta.

Tyler oli tehnyt sen viimeisen ja kohtalokkaan erheen, tämä oli mennyt liian pitkälle.

 Lääkäri sanoi ovella meille että äitimme halusi nähdä meidät vielä viimeisen kerran mutta kuulemma mitään ei ollut enää tehtävissä kaksikon vuoksi. 
Koko sairaala tietty oli hämmentyneitä siitä että miten saman talon asukkailla saattoi olla tismalleen samat oireet joten jouduimme vastaamaan näiden kysymyksiin pitkän tovin.

 Kun lopulta jäimme kolmistaan, äiti raotti silmiään, tämä oli koko ajan ollut hereillä mutta ei ollut uskaltanut avata silmiään. Sairaala oli jättänyt tälle omat vaatteet päälle, sillä ensiavussa oli todettu, ettei mitään ollut tehtävissä, jonka seurauksena tälle oli ollut turhaan laittaa sairaalavaatteitakaan. Tämä oli viety saattohoitoon tarkoitettujen ihmisten huoneeseen.

   ”Pojat-”

Äidin ääni oli hento ja särkyvä.

    ”Yritä äiti olla puhumatta”

   ”Ei, Cameron. Minun täytyy, teidän täytyy tietää nämä mitä sanon.”

Äiti taisteli yskimistä vastaan mutta tämä lopulta yski verta sen tehdessään. Kasvoni vääristyi tuskasta sillä hetkellä, poistaakseni sen tuskan keskityin vain pyyhkimään veren huulilta ja jäin istumaan paikalleni.

   ”Olen niin pahoillani äiti, emme olisi saaneet jättää sinua yksin.. emme olisi-”

    ”Olette niin nuoria, niin rakkaita.. antakaa anteeksi että tämä meni tähän, ette olisi voineet tehneet mitään. En voinut muuta, en voinut, en pystynyt kertomaan isällenne- isällesi että Devon ei ole tämän poika. Pyydän Cameron, katso Devonin perään, pidä tästä huoli. En ole koskaan kertonut tätä mutta veljelläsi on voimia, ne ovat aktivoituneet siitä huolimatta vaikka tämä ei ole vampyyri.”

   ”Vampyyri? Äiti sinä hourit, lepää nyt ja-”

   ”Ei Cameron! Kuuntele!”

 Äiti kohdisti katseensa Devoniin joka oli istunut ihan hiljaa tämän sängyn reunalla.

   ”Rakas poikani, anna anteeksi tämä kaikki tuska jonka olen tuonut. Olen kertonut teille mikä minä olen ja miten olen isäänn- siis Cameronin isään linkitetty. Sitä en ole kertonut että maailmassa on muitakin taikaolentoja, kuten vampyyreitä. Kyllä, niitä on olemassa ja yksi sen lajin klaani jahtaa Quintin sukua. Nämä tahtovat tämän suvun viimeisen perillisen, se olet sinä Devon, merkki on sanomaan sen. Merkin kantaja saa voimia, mikäli tämä käännytetään vampyyriksi. Koska olet taikaolennon ja Quintin suvun perillisen jälkeläinen, olet saanut jo nyt ne voimat käyttöösi. Sinä et saa kertoa sitä kenellekään että voimat voi saada ilman käännytystä!”

   ”E-en ymmärrä”

    ”Tiedän että et ymmärrä, mutta mieti rakas Devon, oletko koskaan kadottanut mitään? Oletko aina löytänyt kotiin vaikka olisit ollut kuinka kadoksissa? Se on voimasi, sinä löydät sen mitä sinä haluat. Ja nyt on yksi asia joka sinun tulisi löytää, nimittäin isäsi. Devon, isäsi-”

Äiti veti kuuluvasti henkeä ja irvisti kivusta.

   ”I-isäsi o-on J-ared, Jared Q-Quint, Tylerin veli, l-löydä hänet! Teidän täytyy mennä hänen luokseen, hän voi-”

    ”Se oli viimeinen lause jonka äitimme sanoi meille, ja joka jäi kesken. Emme kerineet sanoa rakastavamme häntä tai että me lupaamme etsiä sinut. Äiti tiesi- tämä tiesi että etsimme sinut, jonka myös teimme. Jonkin aikaa siinä meni mutta lopulta Devon oppi käyttämään voimaansa jonka jälkeen lähdimme tänne. Osaatko auttaa meitä?”

 Käännyin katsomaan Devonia, tämä ei vieläkään katsonut minuun. Mutta tämän silmäkulmassa kimmelsi kyynel, joten tämä selvästi tunsi suurta surua sisällään jonka yritti peittää.

Miten selittäisin tämän Tobylle? Miten voisin korvata tämän hänelle kun olin piiskannut tätä koko tämän täällä olo ajan vain sitä ajatusta varten että tämä on perillinen ja tämän pitäisi osata puolustautua.

    ”Autan teitä, mutta se ei tule olemaan luksusta. Tulet tekemään juuri niin kuin minä sanon ja miten sanon. Et kyseenalaista minun käskyjä ja noudatat niitä. Ensimmäiseksi voisit nostaa katseesi minuun kun puhun sinulle.”

Cameron kääntyi katsomaan Devonia joka vieläkään katsomatta tuhahti ääneen.

   ”Turhaa tultiin, lähdetään. En usko että tämä kannat- au!”

    ”Törppö! Jared antaa avun ja sen me otamme ilolla vastaan! Sinun täytyy oppia tuntemaan suvun historia koska olet perillinen ja jos Jaredilla on niksit puolustautua klaania vastaan, niin sinähän otat sen!”

   ”Löit mua takaraivoon!”

    ”Cameron, me emme lyö täällä muuten kuin puolustautumisen merkeissä. Emme koskaan vahingoita toista. Saatte jäädä tänne asumaan, otan teidät kattoni alle ja opetan teille sen mitä teidän tarvitsee oppia.”

 Devon nousi ensimmäistä kertaa istumaan kunnolla sen jälkeen kun oli tuolille istunut enkä voinut sille tunteelle mitään, tunne jota olin peitellyt kaikki nämä vuodet. Väsymys taisi kuulua äänessäni sillä molemmat pojat kääntyivät katsomaan minua.

    ”Olen pahoillani Devon että en ole voinut olla sinulle isä jota olet tarvinnut ja olen pahoillani Cameron että jouduit veljeni kasvattamaksi. Toivoin että olisin voinut katkaista sen siteen veljeni ja äitinne väliltä mutta epäonnistuin. Mutta nyt kohti tulevaa”

    ”Tahdotte varmasti virkistäytyä, teillä on varmasti ollut uuvuttava matka tänne. Niin ja Devon.. ennen kuin voimme aloittaa minun täytyy selvittää eräs- asia. Sinulla on veli.”

Devon tuijotti minua hetken.

   ”Veli?”

   ”Niin.. Olen tätä kouluttanut tähän päivään asti opeillani ja tämä ei tiedä mitään äidistänne. Joten, kun tämä saapuu, kotiin- no minun täytyy ensin selvittää tämä koko asia ennen kuin voimme aloittaa.”

 Puolen tunnin päästä Cameron ja Devon istuivat sohvalla katsellen telkkaria hiljaisella kun minä nojasin porraskaiteeseen kun Toby lopulta tuli kotiin.

   ”Sinä otit aikasi-”

    ”No joo.. päätin vähän- no selvittää päätä äidin saattamisen jälkeen.”

   ”Ymmärrän, Toby, kuules- minulla on vähän asiaa..”

*** ***

 Samaan aikaan kun hain Tobyn huomiota itseeni, Cameron kääntyi Devonin puoleen.

   ”Mitä ikinä tapahtuu, käyttäydy.”

Devon katsoi tyhjällä katseella kohti eteistä jossa minä ja Toby seisoimme.

   ”Kuulitko?”

   ”Joo, joo..”

 Tobyn viimein laskiessa puhelimensa kädestään tämä jähmettyi paikoilleen. Tämän räpytellessä silmiään en voinut kuin olla hiljaa ja katsoa vuoro perään poikia. Miten pelottavasti näissä olikaan samaa näköä! Olisi voinut luulla että nämä olivat samasta äidistä ja olivat kaksosia.

    ”Minun pitäisi varmaan esitellä teidät.”

    ”Älä vaivaudu.”

Tobyn ääni oli kuin kylmää jäätä kun tämä kohdisti katseensa suoraan Devoniin. Tämän kasvoilta näki että tämä oli hetken luullut katsovan peiliin mutta tajuten että peili ei näyttänyt mitenkään muuten samalta kuin kasvojen piirteistä.

 Devon katsoi neutraalilla ilmeellä veljeään, mitään tunteita näyttämättä. Tämän itsehillintä ikäisekseen oli uskomatonta.

   ”Devon, tämä tässä on Toby. Toby, tässä on veljesi Devon.”

    ”Mulla ei ole veljeä.”

   ”TOBY!

Kaksikko oli sohvalla jähmettynyt ja Cameron huokaissut pettyneenä. Käännyin Tobya kohti niellen kiukun poikaa kohtaan ja yrittäen muistaa että minun piti hoitaa asia pois järjestyksestä.

   ”Toby, et mene minnekään! Minun täytyy kertoa sinulle asioita!”

    ”No, ala kertoa! Miten oot voinu pettää äitiä tämän odottaessa minua?! Miten oot voinu pimittää tällaista tietoa kaikki nämä vuodet!? JA miksi juuri nyt?! Äiti lähti, jättäen mut tänne!”

Huokaisin syvään ja aloin kertoa, kerroin miten en tiennyt Charlotten odottavan tätä kun olin Trixien kanssa ja kuinka Tyler vei Trixien minulta, samalla vieden Cameronin sekä tiedon siitä että Trixie odotti Devonia minulle. Kerroin mitä pojat olivat kertoneet minulle näiden lapsuudesta ja siitä kuinka nämä olivat Trixien kuoleman jälkeen etsineet minut.

Toby oli pitkään hiljaa, tuijotti vain Devonia koko sen ajan ja Devon tuijottaen tätä takaisin. Hetken katse pallottelun jälkeen jäin vain tuijottamaan mietiskely aluetta joka houkutti paljon enemmän kuin myrskyn odottaminen minkä tiesin olevan tulossa.

   ”Siis annahan kun selvennän- Toi, poikasi, on mua nuorempi- omaa taikavoimia joilla pysty jäljittämään sut..”

   ”Niin.”

Käännyin katsomaan Tobya.

   ”Eli se tarkoittaa-”

   ”Että tämä omaa erikoiskykynsä ja Devonille on tullut suvun perillisen merkki, vaikka onkin vielä teini-ikäinen.”

Tobyn kasvoilta näki kuinka tämän aivot tekivät työtä yhdistäen palasia toisiinsa ja lopulta nähden koko pelilaudan. Kun tämän kasvoille tuli tietty vihainen ilme, tiesin tämän tajunneen.

   ”Toi on perillinen, toi enkä minä- ja oot piiskannu mua turhaan.”

Sen sanottuaan Toby lähti juoksemaan portaita omaa huonetta kohti, enkä minä estänyt tätä tekemästä sitä.

Sen sijaan käännyin Cameronin ja Devonin puoleen.

   ”Aamiainen on viideltä, jos myöhästytte siitä, jäätte ilman aamiaista. Aloitamme huomenna valmennuksesi Devon. Onko kysyttävää?”

Niinpä tosiaan.. onko kysyttävää.. sen jätämme teidän arvelujen varaan, onko pojilla tosiaan kysyttävää ennen kuin pääsemme seuraavan osan kimppuun..

joka on tosin vielä kuvaamatta sillä lavastettavaa on vielä paljon.. meinasin ensi nimittäin hypätä hiukan ajassa, mutta päätin lopulta niin että tarina tarvitsee seuraavan osan, vaikka onkin vähän paikoillaan oloa ja toistoa mutta silti, tarina sen tarvitsee joten sen te lukijat myös saatte.. pahoittelut..

 Muuten päästäisiin jo melkein lavastettuun osioon jossa ei olisi niin paljon tehtävää.. mutta.. no yritän lavastaa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti jotta pääsen myös seuraavaa osaa kuvaamaan mutta en uskalla luvata mitään joten käykää toki välillä katselemassa josko olisi uutta osaa tullut.. muuta en voi ja uskalla luvata

Kommentit edelleen enemmän kuin tervetulleita J