torstai 22. helmikuuta 2024

Osa 99- Neiti pippuri

Iso pahoittelut jälleen osan venymisestä. Tämä vuoden vaihde ollut kyllä melkoinen! 
Mutta sadas osa jo häämöttää... huh..
Yritän alkaa tässä hiljalleen tihentämään näiden osien julkaisutahtia jotta saisimme tämän suvun tarinan päätökseenkin. Huomaan että meinaan aina silloin tällöin lipsautella vahingossa spoilereita joten jotta niitä ei tapahtuisi niin saatan alkaa julkaisemaan näitä useammin, riippuu täysin elämän arkitouhuista miten ne saan osumaan tämän kanssa yhteen mutta pyrkimys on ainakin kova kun näitä on tänne bloggeriinkin siirrelty jo muutama valmiiksi luonnoksina.
Joten pidemmittä alkupuheitta, lukuiloa!


Olin ollut yhtä itkua seuraavat viikot. Päivät olivat menneet sumussa. Olin hoitanut Yvonnea, mutta itsestäni huolehtiminen oli unohtunut totaalisesti. Tuntui että joka kerta kun katsoin Yvonnea, näin vain Aidenin.
Ovikellon soitto eräänä päivänä oli saanut rutiinini sekoittumaan. Tulija tosin oli ihminen jota en olisi uskonut vapaaehtoisesti näkeväni, saati tulla talooni. Niin, minun ja Yvonnen taloon.
 
Tulija oli ollut Jacob. Tämä oli kuullut onnettomuudesta sekä siitä että olin Yvonnen kanssa yksin. Devonin levittämä tieto että Yvonnen isä olisi jättänyt isyyden tunnustamisen kokonaan, oli saanut Jacobin vihaiseksi. Tällä oli huoli miten jaksoin vastasyntyneen kanssa, sekä kahden läheisen ihmisen hautajaisjärjestelyiden keskellä.
 
Jacob oli tarjonnut apuaan. Järjestimme pienet hautajaiset ja uurnat toimitettiin paikalliseen hautausmaahan. Paikka oli sen verran kaukana että en haustajaisten jälkeen ollut siellä käynyt. Se tuntui liian todelliselta, liian vaikealta kohdata. Kaksi hautakivea vierekkäin. En vain kyennyt kohtaamaan sitä, jos en siellä kävisi niin tunsin pienesti että Devon ja Aiden vain oli matkoilla. Pitkällä työreissulla eikä muuta. Tiesin huijaavani itseäni, mutta muuhun en kyennyt.

Jacob alkoi hautajaisten jälkeen käymään luonamme päivittäin. En tosin pistänyt sitä pahitteeksi, sillä apu ystävältä joksi itseään kutsui, oli tervetullutta apua.
Hän piti huolen siitä että hoidin myös itseni enkä vain Yvonnea.
 
Vuodet vierivät ja Yvonn kasvoi hurjaa vauhtia. 
Tällä oli tullut puhe ennen kävelyä, joten olin joutunut lopulta auttamaan tätä alun kanssa.
   "Huomaatko Yvonn. Kaikki hyvin. Askel, juuri noin. Reipas tyttö."
 
Olimme ajan saatossa käyneet miljoona kertaa Jacobin kanssa keskusteluita tämän muuttamisesta taloon, josta olin kieltäytynyt. Toinen josta kävimme kädenvääntöä, oli Yvonn. Jacob oli rakastunut neitiin, mutta miksi ei.
Yvonn oli ollut helppo vauva sekä taapero. Jos siis tällä ei ollut nälkä tai väsymys. 
Omaa tahtoa Yvonnella oli vaikka muille jakaa ja niinä hetkinä mieleeni nousi Malec. Olin vuosien aikana yrittänyt katsella elokuva-alan nousevien tähtien nimistä Malecia mutta sitä sieltä löytämättä. Pelkäsin niinä hetkinä aina pahinta.
 
Kädenvääntöni Jacobin kanssa tosin aina palautti minut maan pinnalle huolistani.
   "Miettisit edes Ros, voisin ihan hyvin adoptoida Yvonnen ja-"
   "Jacob, miljoonan ja yhdennen kerran... EI!"
Olin katsonut Yvonnea pikaisesti oliko tämä säikähtänyt, mutta neidillä oli selvästi paksu nahka.
 
   "Yvonnen kuuluu tietää kuka olet. Olet hyvä ystävä, siinä kaikki."
   "Tiedätkö mitä kaupungilla puhutaan? Tyttö näyttää pelottavasti Aidenilta. Jos meinasit pimittää minulta tytön isän niin ok. Mutta älä usko että en näe yhtäläisyyttä. Valehtelet jo nyt tytölle-."
 
Olin siitä tietoinen. Se jos mikä pelotti, jos tästä kasvaisi Aidenin kaksoisolento tyttömuodossa. Jos kaupungilla puhuttiin niin- Ei!
Olin luvannut Devonille ja sanani piti. Olin kieltäytynyt Jacobin tarjouksesta sanoen että me molemmat tytöt tarvittiin ystävää, emme vale-isää. Mielessäni lisäsin eikä enempää valheita, mutta en voisi kunnioittaa Devonin viimeisintä toivetta minulle sillä, että rikkoisin sen kertomalla Jacobille totuuden.
 
Niinpä kun vuodet vierivät, Jacobista oli tullut ´isähahmo´ Yvonnelle ja ystävä etuuksilla minulle.
Jacobin ollessa vieläkin vihreän saukon baarimikkona, tällä oli vuorot vähän miten sattuivat. Joten näimme Jacobia vain hänen vapaapäivinä.
   "Äiti, puiston leikkipaikan avajaiset ovat tänään."
Havahduin muistoistani ja katsoin Yvonnen suuntaan.
   "Tahdotko että tulen mukaan? Minun tosin pitää olla tekemässä tilausta siinä kahden tunnin-"
   "Ei tarvitse, menen Vickyn kyydillä. Heippa!"

** **
Yvonn
*

Leikkipaikan ympärillä oli ollut koko kevään metalliaitaukset ja ne oli purettu vasta tuntia ennen avajaispuheita että lapset eivät olisi rientäneet niihin heti. Koko puistoa oli kunnostettu mutta meille lapsille tärkein oli leikkipaikka.
Niinpä kun oli viimein lupa mennä, juoksimme sinne kilpaa kaupungin talon edustalta, jonne aikuiset jäivät kuuntelemaan tylsää pormestarin puhetta. 

   "Minä ensin! Minä ensin!"
Typerä Samuel Davis. Tämä aina oli niin olevinaan kun isänsä oli paikallinen tärkeä liikemies. Muut joutuivat aina väistämään Samuelia. Onneksi minä, Vicky ja David Garcia mentiin kiipeilymajaan. Siellä saimme ainakin olla Samuelista rauhassa, kun tämä pelkäsi korkeita paikkoja.
 
   "Maata näkyvissä kapteeni!"
Vicky hihitteli huudolleni ja David kääntyi katsomaan meitä.
   "Kuka on kapteeni?"
   "No sinä uuno!"
Katsoin Vickyä joka vinkkasi silmäänsä. Purskahdimme molemmat nauruun.
   "Jäikö multa nyt jotain tajuamatta?"
David oli niin koominen kun tämä ei osannut heittäytyä mielikuvitusmaailmaamme sitten millään. Samassa Vicky alkoi kertomaan merirosvo vitsiä.
 
Mahaan sattui nauramisesta jo niin että en kestänyt enempää, pakko oli päästä alas. Se jos mikä oli kylläkin virhe.
Samuel käveli selkäni takaa.
   "Mäpä tiedän susta sellaista mitä et varmana tiedä itsekkään."
Käännyin katsomaan Samuelia silmiä siristellen.
   "Mitä tarkoitat?"
   "Enpäs kerrokkaan!"
Onneksi olin nopeampi juoksija kuin Samuel.
 
Sain tämän kiinni kiipeilymajan toisella puolella.
   "Mitä tarkoitit että tiiät jotain musta? Et tiedä yhtään mitään!"
Samuelin hymy oli ollut aina kamalan inhottava, mutta nyt tällä oli inhottavin ilon hymy kasvoilla että en tiennyt halusinki sittenkään tietää mitä tämä oli tarkoittanut.
   "Tai pidä tietos, ei minua kiinnosta mitä sulla Samupamu on sanottavaa."
Tietäen että Samuel vihasi lempinimeään joksi tämän äiti kutsui sanoin sen ihan vain kiusallani, jolloin Samuel ensin tuhahti vihaisesti mutta alkoi kertomaan alkuperäistä asiaansa.
 
   "Sä oot sekasikiö. Mun äiti sanoi niin kaverilleen. Ne jutteli eikä tajunneet että kuuntelin. Mut kuulin kaiken. Sua ei kuulemma pitäis olla edes olemassa. Oot-"
Vicky oli kuullut kauempaa kaiken ja alkoi puolustamaan minua.
   "Samuel oot mäntti! Älä kiusaa mun kaveria! Se tirvaisee sua kohta lättyyn!"
Samuel vilkaisi Vicky päin mutta kääntyi takaisin katsomaan minua.
   "Ei se uskalla, kattokaa ny tota. Sehän seisoo tappi suorana kauhusta ku tietää että oon oikeassa! Sun isä on kuulemma sun eno ja-"
 
Näin punaista! Miten se kehtas!
   "Mun eno on kuollut mäntti! Äiti aina sanoo että kunnioita kuolleita ja heidän muistoa! Sä et kunnioita mitään etkä ketään! Peru sanas!"
   "Enkä peru. Olen oikeassa! Mun äiti sanoi-"
 
Noah Muller lähestyi meitä mutta pysähtyi turvallisen matkan päähän, keskeyttäen Samuelin.
   "Sinuna en suututtais Yvonnea Samuel. Se voi-"
   "Se ei voi mulle mitään. Mun isä on- HEI!"
En kestänyt ton ällötyksen ääntä enää hetkeäkään.
 
Tehtyäni mitä tein, lähdin juoksuun niin että aamun sateiden kaskelema nurmikko vain roiskui kenkieni pohjista.
   "Sori Emily, pitää mennä!"
Emily Jones vain hymyili kuin olisin tämän sankari tuupattuani Samuelia rinnasta.
   "Ootahan vaan ku mun äiti kuulee tästä!"
 
Samuelin huudot jäivät taakse. Sen kun kertoo, kertokoon vaikka itse presidentille! Mulla oli tärkeämpi asia mielessäni kuin Samuelin lavertelut ja asia joka pyöri päässä, saisin vastauksen vain yhdeltä ihmiseltä.
 
Vicky oli nähnyt mun juoksevan poispäin puistosta, jolloin oli juossut perääni sanoen että pyytää isäänsä heittämään mut kotiin.
Kiitin kuten äiti aina paasasi siitä että se olisi kohteliasta, mutta kieltäydyin kyydistä. Kävelin että välissä juoksin kotiin päin kun kuulin takaani puutarhasta ääniä.
Perhe McWrightit olivat näköjään taas käymässä Hollowbrooksissa. Näiden hovimestari nousi juuri autoon autettuaan rouvan autoon.
Äiti olisi siis puutarhassa. Lähdin juoksemaan tien toiselle puolelle.
 
   "Äiti?! Äiti!"
Katsoin puutarhaa läpi, kunnes äiti näkyi nurkassa.
   "Äiti!"
Tämä kohotti katseensa samalla kun suoristautui.
   "Oliko kivaa keskustassa? Mikä on?"
Kasvoni siis näyttivät sen että kaikki ei ollut hyvin. Hyvä!
 
   "Onko Aiden eno mun isä?"
Siinä se oli. Sain sen sanottua ääneen. Olin toivonut että äiti sanoisi heti että ei, mutta tämä horjahti taaksepäin, jolloin huomasin että ääneni värisi samalla kun kysyin asiaa uudelleen.
   "Mistä sinä tuollaista sait päähäsi Yvonn?"
   "VASTAA! ONKO?!"
Ei äidin tarvinnu sanoa sitä, tän ilme kertoi kaiken. Käännyin ympäri. Silmissä kihelmöi, kurkussa oli pala ja rinnassa sydän hakkasi niin että sattui.
 
Olin jo kävelytiellä kun kuulin äidin saaneen äänensä takaisin.
   "Yvonn! ODOTA!"
Ja hitot odottaisin! Tää oli valehdellu mulle!
 
En jaksanut juosta pidemmälle, keuhkoihin sattui ja poltteli. Sen siitä sai kun oli juossut kotiin keskustasta, niinpä jäin siihen... Sillalle joka veisi McWrightien kartanolle ja tiluksille...
Äiti ja Jacob oli molemmat puhuneet että isä olisi elossa ja jossain päin maailmalla. Tiesikö edes Jacob että mun eno olikin mun isä?
En edes huomannut miten sillan juurella, äiti epäröi lähestyäkkö vaiko ei mua.
 
Ukki Devon ja Aiden eno, tai siis isä. Oli kuollut äidin sanojen mukaan ku olin vasta viiden päivän ikäinen... 
Miten sairasta sekin. Äiti oli saanut mut kaipaamaan elossa olevaa isää ja nyt sainkin tietää että sen sijaan että surisin ukkia ja enoa, surisin ukkia ja isää.
Mikä pahinta, niin oli se että en ollut kuullut asiasta äidiltä, vaan Samuelilta! Kaikista ihmisistä niin ärsyttävältä, vahingoniloiselta äidinpoika Samuelilta!
 
En kuullut kengistä kantautuvaa kopsetta. Kuulin vain joen liplatuksen sumeana korvissa, kyyneleiden valuessa ja itkun kuuluessa suusta. Tää oli niin epäreilua!
Olin niin monesti suunnitellut Vickyn kanssa sitä että ettisin isän vielä käsiini ja voisimme olla täydellinen perhe. Kuten Vickyn perhe.
Ainoa asia jonka takia jaksoin kuunnella ja totella äidin komenteluita ja ohjauksia, oli se ajatus että jossain päin maailmaa olisi ihminen joka olisi samankaltainen kuin minä.
 
Sain itkun loppumaan, pyyhin kyyneleet juuri sopivasti kun korviini kantautui kenkien ääni ja äidin puhe.
   "Yvonn. Meidän pitää jutella."
Olin selkä äitiin päin, mutta silti huomasin kääntäväni päätäni hiukan, jotta näin äidin lähestyvän.
   "Ei oo mitään puhuttavaa. Valehtelit mulle."
   "Käännytkö minuun päin kun puhut kanssani?"
Tuhahdin mutta tein sen silti. Käännyin kohtaamaan äidin.
 
Siitä sitten se alkoi. Selittelyt. Ukin toive? Aiden ajatteli minua? Niin varmaan!
   "Tiedän että se ei ollut oikein sinua kohtaan  pitää tätä tietoa mutta me kolme ennen syntymääsi ajattelimme että se on pienempi paha kuin se että sinua kiusattaisiin sen takia mitä minä ja Aiden olimme olleet. Mitä teimme. Se ei olisi ollut oikein eikä reilua sinua kohtaan."
   "Kiusattaisiin? Mut sähän oot aina sanonu että ukki ei ole sun oikea isä ja että Aiden eno, isä ei ole oikeasti sun veli."
Äiti hymyili.
   "Olet oikeassa, mutta ukki aikoinaan yritti suojella minua minun taustasta. Minun äidistä ja isästä. Tämä on pitkä tarina ja kerron sen kun olet vanhempi. Mutta tärkeintä on se että Hollowbrooksien silmissä minä ja Aiden olemme sisaruksia, vaikka emme olisi biologisesti mitään sukua. Kasvoimme saman katon alla, Devon ukin kasvattamana. Täällä ei katsota sitä hyvällä."

En ollut edes ajatellut asiaa noin...


Hyppäsin askeleen äitiin päin kädet ojossa, johon äiti onnekseni vastasi.
   "Tää on epäreilua!"
Kyyneleet tuli takaisin silmiini, mutta onneksi sain ne pidätettyä kurissa.
   "Tiedän rakas, minä tiedän. Mennäänkö kotiin?"
 
Kävelimme jutellen isästä, ukista sekä asioista josta äiti oli monesti puhunut mutta nyt vasta niin että ymmärsin tämän vihjailut. Olin isän perillinen. Olin Quintien viimeinen jälkeläinen.
Päästyämme pihamaalle kuulin äidin äänessä ensimmäisen kerran semmoista mitä en ollut aiemmin kuullut.
   "Äh, mitä tuokin nyt haluaa?!"
 
Tämän lause oli täynnä turhautuneisuutta. En kerinnyt kysyä äidiltä mitä tämä tarkoitti kun tämä lähti kävelemään talon edessä odottavaa kaksikkoa kohti. Minä tiesin mitä kaksikko halusi... Olisin pulassa!
 
Samuel oli äitinsä vieressä kiemurtelevana käärmeenä.
Kiersin äidin toiselle puolelle nykäisten tätä kädestä, pysäyttäen matkan. Vain hetkellisesti tosin. Lähestyimme Lizie ja Samuel Davisia.
   "Pst, äiti..."
   "Yvonn, meillä on vieraita. Asia saa odottaa."
 
   "Hei Lizie, mikä sai sinut tännepäin kylää?"
Lizie kääntyi katsomaan minua kun taas minä mulkoilin Samuelia. Tämä oli kuin olikin mennyt lavertelemaan äidilleen puiston tapauksesta. Ei olisi pitänyt olla yllättynyt, ehkä olin enemmänkin ärtynyt.
   "Tuo neiti tuossa, sinun tyttäresi oli käynyt käsiksi poikaani."
 
En voinut muiston tuomalle tyytyväiselle hymylle mitään, samalla tosin huomaamatta äidin katsetta.
   "Näinkö on?"
Hymy hiipui huulilta. *Piru! *
 
Lizien ääni oli yhtä ärsyttävä kuin poikansa. Nyt tajusin että Samuel oli äitinsä mini versio.
   "Näin on. Poikani oli vain jutellut tyttäresi kanssa ja sitten oli vielä juossut paikalta tyrkittyään poikaani rinnasta. Samuelilla on mustelma rinnassa! Niin kovaa Yvonn töni Samueliani!"
Äidin ääni oli tasainen ja tulkitsematon.
   "Jos Samuelia täytyy käyttää sairalassa, lähettäkää lasku minulle. Maksan hoitokulut. Yvonn, sisälle."
 
   "Siinäkö kaikki?! Vaadin että tyttö joutuu teosta vastuuseen!"
Kuulin äidin äänestä että tämä ei pitänyt Samuelin äidistä yhtään.
   "Oi, kyllä puhuttelen mutta en kuullesi. Miten puhuttelen tyttöä on minun asia."
   "Johan on aikoihin eletty! Yvonnen pitää pyytää anteeksi Samuelilta!"
   "Siinä olet kyllä oikeassa. Yvonn." 

*Äh! *
Pysähdyin portaisiin kun äitini katsoi Lizieta. Samuel ei edes katsonut mua. On sillä otsaa!
   "Sori... Äidinpoika."
   "SISÄLLE!"
Juoksin sisälle samalla kun kuulin Lizien huudot että äiti kuulisi vielä tästä ja että minulla ei ollut minkäänlaisia käytöstapoja kun ei ollut isää antamassa kuria.

Olin niin lähellä huutaa että ei kai ollut isää kun tää oli kuollut, mutta sain onneksi sen pidettyä sisälläni.
   "Yvonn, seis."
Ulko-oven mentyä kiinni, en ollut jäänyt odottamaan äitiä, joten tän piti korottaa käskynsä äänenpainoa. Teki mieli olla tottelematta, mutta tiesin joutuvani arestiin jos sen nyt tekisin.
 
   "MITÄ!?"
Käännyin äitiin päin ja kaduin huutoa samalla kun kävelin tämän luokse, suoraan hänen eteensä. Suljin silmäni pidättäen kiukkua.
Ärsytti sillä hetkellä ihan kaikki.
   "Muutahan puhetyyliäsi ja katso minua kun puhut."
 
Pidätin kiukkua purren hampaani toisiaan vasten, mutta tottelin samalla kun muodostin huulille tekohymyn tapaisen.
   "Se on hieno piirre sinussa että pidät puolesi, mutta nyrkit eivät ole ratkaisu mihinkään. Kuten huomaat, ne tuovat vain ongelmia."
En tiennyt kannattiko sohia mehiläispesään, mutta en kyennyt pitämään ajatuksiani sisällä.
 
   "Ne tuo ongelmia vain jos niistä jää kiinni..."
   "Yvonn Quint!"
Katsoin äitiä silmiin uhmakas ilme kasvoilla. Samassa näin että äidillä välähti jotain mieleensä, se ei tiennyt hyvää...
   "Kerta puhe ei tepsi niin ehkä minun pitää ottaa ukki Devonin käyttämät tavat käyttöön. Jacob saa luvan auttaa siinä."
Nielaisin.
Pelottiko?
Jep.
 
Äidin katse oli päättäväinen. Se jos mikä pelotti. Ilmettä näki harvoin hänellä sellaisena, eikä se tiennyt yleensä hyvää.
Hyvää ainakaan minulle.
   "Mene huoneeseesi. Saat odottaa siellä ruokaan asti. Alan tekemään suunnitelmaa Jacobin kanssa ja aloitat heti kun tälle sopii. Niin ja olet viikon kotiarestissa."
 
** **
 
Oli mennyt pari päivää kun äiti oli käskenyt mut huoneeseen. Hän oli ollut tosissaan myös siinä että olin kotiarestissa. Ainoa jossa olin saanut käydä, oli koulu. En edes saanut nähdä Vickyä!
Sinä aamuna äiti tuli huoneeseen herättämään. Katsoin kelloa.
   "ÄITI! Kello on kuusi aamulla! On lauantai!"
   "Jep, Jacob on jo täällä. Juoksukengät jalkaan ja mukavat vaatteet päälle. Siellä on lämmin joten suosittelen shortseja."
 
Olimme kävelleet puoli tuntia, kunnes Jacob pysähtyi ja totesi.
   "No niin neiti pippuri... Näytä miten juokset."
   "Täh?"
Jacob tönäisi selästä, jolloin aloin juoksemaan. Ärsyttävää olla sen komennettavana!
 
   "ET oo mun isä! Sulla ei oo mitään oikeut-"
   "Onpas, äitisi antama oikeus. Ja olen ystäväsi sekä tästä päivästä alkaen sinun oma personal trainer juosemisessa. Me kanavoidaan toi kaikki sisäinen agressio parempaan."
Mitä tarkoitti agressio? Sitä tyydytystä en antais tolle et kysyisin... Katsoisin sit sen kun pääsisin kotiin.
   "Nyt juokse, katson sun askellusta."
 
Jacob oli jäänyt jälkeen, mutta otti mut todella nopeasti kiinni. Tää katseli pitkään hiljaa mun juoksua ja juokseminen alkoi jo pistämään kylkeen.
Se tais näkyä kun kuulin Jacobin äänen seuraavaksi vieressäni.
   "Muista hengittää, ajoita hengitys juoksuusi. Rytmi. Hyvin menee."
Voi apua mihin olin ajanut itseni!
 
 
**
 
Semmoinen osa.. 

Huomaan nyt että olisin tehnyt osan toisin jos sitä nyt olisin kuvannut mutta en halua muuttaa mitään. Mennään näillä mitä olen aikoinani ajatellut osien olevan. Näin nyt jälkikäteen vain näkee mitä vain voisin parantaa.
Toivottavasti silti tykkäsitte ja kuten aina, risut sekä ruusut tervetulleita. Oma kommentointi osiin vieläkin mysteeri miksi en sitä voi tehdä joten yrittäkää rakkaat lukijat kestää sitä että en välttämättä vastaa teille jos kommentoitte.

-Phoenix