Osa 95- Kaksi kandidaattia

 Wau! Osia jo yhdeksänkymmentäviisi! Olen samalla hämmentynty mutta samalla iloinen! Viisi osaa niin satanen rikki! 

No, mennään nyt osa kerrallaan ja katsotaan miten monta osaa sitten lopulta tarinassa sitten onkaan. Nyt päästän teidät lukemaan eli lukemisen iloja!

 

Devonin reaktio sai sekä Rosien että Aidenin hypähtämään tuolissaan.

   "MITÄ?!?"

Rosie toisti sanansa. Raskaana. Rosie raskaana.

Aiden toisti näitä kahta sanaa mielessään. Raskaana. Rosie raskaana. Raskaana. Rosie rask-. Raskaana Jacobille...

 

   "Olet niin nuori vielä... Mitä olen sanonut suojista?! Siis, raskaana? Jacob?"

Rosie käänsi päätään poskien hiukan punehtuen, kuten aina kun tämä salasi jotain tärkeää tietoa. Devon tiesi sen myös jonka takia puhui Rosielle. Aidenin suu oli kuiva jostain syystä, eikä saanut ääntä aikaiseksi. Hän oli paikalla kuuntelijana, tai ei. Todistajana ettei isä nirhaisi Rosieta siihen paikkaan.

   "Mitä et kerro Rosie?"

   "Lupaa että et suutu..."

   "En lupaa mitä en voi pitää, kerro."

 

Rosie nosti kaksi sormea ylös. Aiden tunsi kuinka huone alkoi kieppua silmissä, tajuten että oli pidätellyt hengitystään. Kumpikaan ei huomannut sitä sillä Devon henkäisi kuuluvasti, mutta yllättävästi puhui rauhalliseen sävyyn.

   "Kaksi isä vaihtoehtoa?"

   "N-niin..."

Devon oli pitkään hiljaa. Suu yhtenä viivana. Aiden katsoi varovasti kumpaakin vuorotellen. Tunteet heitteli Rosien kasvoilla häpeästä, ujouteen. Isän kasvoilta ei pystynyt lukea mitään.

   "Kuka se toinen vaihtoehto on?"

Yksi nimi, vain yksi tuli Rosien suusta joka sai myös Aidenin säpsähtämään.

   "Michael..."

 

Devon nousi niin että tuoli tämän alla piti puulattiaa vasten ikävää ääntä, mutta ei kumminkaan kaatunut.

   "I-isä?"

Rosien ääni oli varovaisen pelokas.

   "En kestä katsoa sinua juuri nyt. Anna minulle aikaa miettiä."

 

Samassa kun Devon harppoi huoneesta pois, Rosie nousi niin että tämän tuolin selkänoja rysähti vasten lattiaa.

Aiden oli vieläkin ihan hiljaa. Katsoi vain kuinka Rosie oli ottanut muutaman askeleen ja katsoi Devonin perään itkuisen kuuloisena.

   "Isä..."

 

Sinä yönä Aiden ei nukkunut.

Rosien itku kantautui käytävää pitkin hänen huoneeseen vaikka molempien huoneiden ovet olivat kiinni. Itku varmasti kantautui myös toiseen kerrokseen jossa Devon nukkui, mutta tästä ei kuulunut ääntäkään että tämä olisi mennyt rauhoittamaan tytärtään.

Jos tämä ajatteli jälkeläisistä siten, niin miten Aiden voisi perustaa perhettä?? Valmistumisen jälkeen? Ehkä, kenties... Pystyisikö hän tuoda maailmaan lasta tietäen sukunsa taakan? Aika näyttäisi.

 

Päivät etenivät eteenpäin. Devon oli pitänyt mykkäkoulua viikon päivät. Sen jälkeen tämä oli hiljalleen alkanut vastaamaan Rosielle kun Rosie oli kysynyt isältä jotain. Lopulta mies oli rikkonut jään istuutuessaan Rosien viereen lukemaan kirjaa.

Aidenin opinnot etenivät hurjaa vauhtia ja otettuaan pääaineeksi taiteen, musiikki tuli kakkosena. Silti sitä harjoitellessaan, Aidenista tuntui että joka kerta kun hän otti askeleen eteenpäin jossain kohtaa kitaran kanssa, hän meni kaksi askelta taaksepäin toisessa. Rosien ja Aidenin välit eivät olleet lämpimät, mutta eivät myöskään kylmät.

Heidän välit oli uutisen jälkeen muuttuneet suhteellisen neutraaleiksi. Sisarillisiksi. 

Tämmöistä se taisi olla aikoinaan Rosien ja Malecin välillä, juolahtui Aidenin mieleen vähän väliä.

Aiden ei ollut kuullut veljestään mitään ja se huoletti häntä. Joka kerta kun hän avasi koneen, Aiden tarkasti sähköpostin, joka ammotti tyhjyyttä viestien suhteen.

Aiden oli kerran jopa kysynyt Rosielta asiaa, mutta tämän todeten että Devon oli kieltänyt kaikki yhteydenpidot ja että puhelimien vaihto muuton yhteydessä oli sinetöinyt asian.

Rosie oli oikeassa siinä suhteessa. Niin tai näin, se että Aiden sai viimein tuntea sitä veli-sisar välistä suhdetta, oli mukava uusi tuulahdus heidän välillä.

 

Rosie oli alku pelon jälkeen kuunnellut Aidenia että naisen piti kertoa Jacobille raskaudesta. Sitä Aiden ei kumminkaan tiennyt että Rosie ei kertonut miehen olevan isäkanditaatti eikä lapsen isä. Jos Aiden olisi tiennyt tämän, Rosie olisi saanut kuulla jälkeenpäin kunniansa.

Päivät etenivät eteenpäin. Sophie oli viimein kyllästynyt odottamaan puhelinsoittoja milloin Aiden olisi vapaa, joten tämä oli nykyään useasti sohvalla muiden seurassa kun Aiden harjoitteli soittokoetta varten.

   "Milloin laskettu aika on?"

   "E-en tiedä vielä... En ole käynyt-"

 

Rosie tiesi että Devon kuunteli korvatarkkana tämän vieressä vaikka näytti lukevansa kirjaa tiiviisti.

   "Ai olet vielä niin varhaisessa! No varaahan aika mahdollisimman pian. Aika pitäisi varata heti kun saa tietää. Jacob on varmasti ihan innoissaaan?!"

Rosien ääni hukkui kitaran soiton alle hiljaisen kuiskauksen takia.

   "O-onhan hän..."

 

Rosien piti jättää lause kesken. 

Tämän juostessa lähimpään vessaan, Devon oli hypännyt sohvalta tämän perään. Ovella Devon hetken arkaili nähdessään tyttärensä pidellen kädellään suutaan.

Lopulta hän otti askeleet vessaan jättäen omat mielipiteensä kahdesta isäkanditaatista siltä erää ja heittäytyi huolehtivaksi isäksi.

   "Jos oksettaa, oksenna vain. Se kertoo että pikkuisella on kaikki hyvin. Juuri noin. Anna kaiken vain tulla. Älä välitä hiuksista, minä huolehdin niistä... Shh.. isä tässä, kaikki hyvin."

 

** ** **

 

Rosie oli varannut seuraavana päivänä ajan raskausajan neuvolaan ja ollessaan siellä Devonin kanssa, Aiden harjoitteli soittamistaan Sophien lukiessa kirjaansa.

Hetken päästä tämä laski kirjansa, jääden kuuntelemaan Aidenin soittamaa balladia.

   "Se on kaunis, kenen säveltämä se on?"

 

Aiden hymyili siitä että Sophie tykkäsi siitä. Vaikkakin se ei ollut tälle tarkoitettu.

   "Oma sävelmä. Rosien lapselle."

He katsoivat toisiaan, Aidenin jatkaessa soittamista. He tiesivät molemmat että vielä jonain päivänä Aiden tekisi vielä heidän mahdolliselle lapselle kappaleen. Aidenin takataskua poltteli, kun tämä ajatteli sitä valkokultaista siroa sormusta, jonka olisi vielä tarkoitus koristaa Sophien sormea. Kunhan Aiden keksisi vielä miten ja missä kosisi naista.

 

 

 

 ** **

Semmoinen osa.

Melko lyhyt mutta sitäkin enemmän tarinaa, tai siltä se ainakin tästä tekijästä tuntui. Toivottavasti piditte ja kertokaahan jos haluatte vielä tässä kohtaa Malecista extra-osaa, sillä nyt olisi näin huvin vuoksi tehty siihen kuvien lisäksi myös tekstit. 

Mutta julkaisen sen vain jos lukijoilla on siihen kiinnostusta, extran tein ehkä enemmänkin itselleni sillä halusin päätökseen Malecin osuuden tarinassa.

Mutta pidemmittä puheitta, seuraavaan kertaan ja hyvää vappua kaikille!

-Phoenix-

 

 

Osa 94- Sinä teit tämän

Hyvää lauantaita. Jos olette kerinneet lukemaan edellisen osan, jos ette niin suosittelen menemään taaksepäin jotta mitään ei spoilaannu tässä osassa. Mutta pidemmittä puheitta...

  Lukuiloja.

Hitaasti unen sekaisena Aiden tunsi kädet jotka hyväilivät häntä. Tuntien kehonsa heräämisen, Aiden ei edes avannut kunnolla väsyneitä silmiään.

   "Mmmmm."

 

Aiden antoi kehonsa toimia ja hetkessä hän oli pyöräyttänyt heidät ympäri. Kädellään pidellen toisen kättä alhaalla hän suuteli intohimoisesti huulille.

 

Suudelmien lomassa korviin kumminkin kantautui huokaisu, joka sai Aidenin avaamaan silmänsä hitaasti auki.

Samassa kun hän tajusi ettei suudellut Rosieta, Aiden ponkaisi seisomaan. Jättäen Sophien huohottamaan kiivaasti hengittäen sängylle häntä katsellen intohimo silmissä kiiluen.

   "Sophie? Mitä hittoa?!"

Sophie nousi pystyyn selvästi vieläkään kykenemättä sanomaan Aidenille mitään. Tämä vain antoi katseensa kulkea  Aidenin keholla ja siitä vielä alemmas.

Sillä hetkellä Aiden toivoi että olisi voinut sammuttaa itsensä yhtä helposti kuin se heräsi!

 

   "Kämppäkaveri juttu oli osittain totta. On totta että tämä toi kaverinsa kylään, mutta halusin tulla luoksesi. Olemme käyneet ulkona jo pidemmän aikaa Aiden. Sanoit että et ehkä pysty mihinkään vakavaan kun opintosi ovat tärkeimmät, mutta minä uskon että pystyn tuomaan elämääsi paljon ja kehosi selvästi on samaa mieltä."

Sophie katsoi jälleen alaspäin Aidenin silmistä ja nosti ne uudelleen hänen silmiin.

   "En ole valmis."

Sophielle vastaus ei selvästi riittänyt.

   "Milloin sitten Aiden?"

   "En tiedä."

 

 

   "Ala tietämään, sillä alan kohta uskomaan niitä huhuja!"

Sophie lähti ovesta, jättäen oven auki.

   "Sulkisitko ove-"

   "Sulje ite oma oves!"

Aiden sulki silmänsä. Tätä hän oli pelännyt koko tämän ajan, sillä Sophie oli ollut liian innokas viettämään niin neutraaleja treffejä. Oli ollut vain ajan kysymys milloin tämä halusi enemmän.

 

Kellon tikittäessä hiljaa, hiljaisessa huoneessa se oli ainoa ääni Aidenin hengityksen lisäksi joka kantautui hänen huoneessa.

Miten tässä oli näin päässyt käymään? Miten hän voisi kertoa tämän Rosielle?!

Rosie oli suostunut HÄNEN ideaan vain sillä että he olivat muiden seurassa julkisesti, ilman mitään fyysistä kosketusta.

 

Nyt Adien oli itse ollut se joka oli rikkonut sopimusta. Hänen kehonsa oli reagoinut Sophieen. Aidenin jäseniä alkoi kivistää asennon tuomasta epämukavuudesta, mutta hän ei tehnyt mitään sen asian korjaamiseksi. Hän oli ansainnut kärsimyksensä.

 

Aamu alkoi hiljalleen valjeta Hollowbrooksiin, nostaen sumun kaupungin ylle. Lopulta Aiden kohottautui tuoliltaan niin että suusta pääsi kivun tuottama ähkäisy.

Uni ei tulisi enää kysymykseenkään, joten olisi sama käydä vain suihkussa ja pukea päälle.

Hänen pitäisi kertoa Rosielle tapahtuneesta heti kun siihen osuisi sopiva tilaisuus.

 

**

 

Aamusta ei tullut sopivaa tilaisuutta. 

Niinpä Aiden teki koulutehtäväänsä valmiiksi kun Devon huikkasi lähtevänsä asiakastapaamiselle. Sophie oli poistunut vähin äänin Aideniin katsomatta jo ennen aamupalaa vedoten tärkeään menoonsa. Rosie oli ollut asiasta ihmeissään mutta Aiden tiesi asian todellisen laidan mutta ei muiden kuullen sitä halunnut avata Rosielle.

Oven kolahdettua Devonin poistumisen merkiksi, Aiden laski pensselinsä, nyt olisi hänellä mahdollisuus. Mahdollisuus johon hän ei olisi halunnut tarttua, mutta pakko se oli.

 

Rosie oli lukemassa kun Aiden lähestyi tätä.

   "Rosie, meidän pitäisi jutella."

Rosie kohotti katseensa ensin hymyilevänä, mutta vakavoitui kun näki Aidenin vakavan katseen.

   "Kaikki hyvin?"

Aiden tarjosi kättään, johon Rosie tarttui epäröimättä.

 

Neutraali paikka, paikka joka oli mielenrauhoittaja Rosielle. Ehkä siellä tämä ei suuttuisi niin pahasti hänelle.

Rosien äänestä kuului huvittuneisuuden naurua.

   "Minne sinä viet minut?"

Aiden ohjasi heidät katoksen alle. Siellä sade ei haittaisi heitä. Jopa taivas oli hänen kanssa yhtä mieltä, synkkä ja surullinen.

 

   "Aiden? Sinä pelottat minua hiljaisuudellasi! Mikä on?"

Aiden kääntyi ja suoristeli hihaansa. Miten hän voisi selittää sen olleen erehdys, kun hänen kehonsa oli reagoinut Sophieen siten? Se oli häirinnyt Aidenia koko aamun, hänen kehonsa ei ollut koskaan reagoinut kehenkään muuhun kuin Rosieen.

   "Sophie kävi huoneessani viime yönä..."

   "No mutta eihän se- tai siis- yöllä? Mutta mitään ei tapahtunut vai m-?"

 

Aiden tunki kätensä taskuun ja katsoi Rosieta, yrittäen näyttää neutraalilta. Oliko sittenkin ollut virhe puhua totta. Rosie näki hänen silmistä sen mitä Aiden tunsi sisältä.

Rosie nosti kätensä samalla henkäisten.

   "Miten pitkälle Aiden?"

Se ainoa kysymys. Se ainoa lause jonka Aiden olisi halunnut välttää heidän keskustelusta.

   "Luulin häntä sinuksi."

 

Rosie kavahti kuulemaansa ja henkäisi vieläkin kuuluvammin mitä aiemmin. Aiden suoristautui ja oli ottaa askeleen lähemmäs.

   "En minä seksiä harrastanut jos sitä luulet. Hän tuli päälleni kun nukuin, kosketti minua... Minä luulin häntä sinuksi ja-"

   "Älä-"

 

Rosien ääni särkyi, pyytäessään Aidenia lopettamaan kertomansa. Rosie selvästi pidätteli itseään. Aiden jo luuli ettei tämä enää puhuisi.

   "Ro-"

   "Suutelitteko te?"

   "Kyllä, mutta se-"

 

Rosie käännähti, jolloin Aiden säikähti tämän katsetta. Tämän katseessa paistoi inho, viha kaikkea sitä mitä Aiden tunsi itse sisällä.

    "Sinä halusit häntä, etkö halunnutkin?"

Aidenin ääni oli pelkkä kuiskaus nähdessään miten pahasti oli sössinyt asiat.

   "Luulin että hän oli sinä..."

 

Rosie käänsi katseensa pois Aidenista, mutta tämä näki miten Rosie puri huultaan ettei itkisi.

    "Tämä kaikki oli sinun ideasi!"

Aiden huokaisi, hän oli ansainnut kaiken mitä Rosielta tuli.

   "Tiedän."

Seuraavat sanat saivat Aidenin säpsähtämään.

   "Ehkä tämä oli selvä merkki että emme kuuluneet yhteen sittenkään. Emme ole olleet toisillemme kuin ajan viihdykkeitä. Et olisi langennut näin helposti jos meidän juttu olisi jotain syvällisempää."

   "Kuinka voit sano noin?!"

   "Voitko kieltää sitä että se on ollut sinusta mukavaa näyttäytyä Sophien kanssa ilman mitään epäileviä katseita, huhuja tai puheita sisarien käsikkäin kävelyistä?!"

Aiden ei tiennyt mitä ajatella. Jos hän kertoisi Rosien olevan oikeassa hän menettäisi tämän, mutta taas Rosie ei ollut myöskään täysin väärässä.

   "Se ei ole se mistä nyt juttelemme! Minä halusin kertoa suoraan, mitään salaamatta mitä yöllä tapahtui. Miten tämä meni tämmöiseen? Oletko sinä alkanut tuntemaan jotain Jacobia kohtaan?"

 

** **

 

Isku poskelle.

Sen Aiden oli saanut sekä sanat että heidän juttu oli ohitse. He olivat olleet lapsia kun tunteet olivat saaneet alkunsa, joten oli kai se oletettavaa että jossain vaiheessa heidän oli aika kasvaa myös aikuisiksi ja edetä elämässä.

Silti pala jotain sisällä särkyneenä, Aiden yritti vedellä maalia valkoiselle pohjalle. Tietämättä mitä siitä kumminkaan tulisi. 

Tätäkö se vedic art oli jota Aidenin taideprofessori oli eräänä etätuntina puhunut. Vailla päämäärää antaen tunteiden ja käden tehdä työtä ajattelematta enempää. Tyhjentäen kaikki mielestä.

 

Päivät etenivät heidän kahden vältellen toisiaan. Kun toinen oli olohuoneessa, toinen meni jonnekkin muualle. Kuten nytkin. Aiden oli aikeissa mennä hakemaan kirjaa hyllystä mutta nähdessään Rosien sohvalla, hän tuli toisiin aatoksiin.

Ehkä kävely voisi olla hyvä vaihtoehto mielenterveydelle. Seinät tuntuivat nimittäin kaatuvan päälle.

   "Menen ulos."

 

Oven kolahdettua Aidenin perässä, Devon katsoi tytärtään hämillään.

   "Oletteko te kaksi riidelleet vai mistä moinen mykkäkoulu?"

Rosien sivujen kääntäminen pysähtyi, mutta vain hetkeksi. Laskiessaan sivua nätisti pois tieltä jotta voisi jatkaa lukemista hän vastasi Devonille. Isälle joka ei ollut hänen isä, tämän kumminkaan sitä tietämättä että hän tiesi asioiden todellisen laidan. Olisiko asiat menneet eritavalla jos Devon olisi ollut heille rehellinen alusta alkaen?

   "Emme me pidä mitään mykkäkoulua. Olemme vain erimieltä joistain asioista."

   "Kuten?"

Rosie hymähti, mutta ei voinut pitää suutaan kiinni.

   "Kuinka kohdella naisia..."

 

Aiden huomasi kulkeneensa Sophien kodin ohitse. Tämän kämppäkaveri oli avannut oven. Maanittelun jälkeen tämä oli hakenut Sophien ovelle, joka ohjasi heidät takaterassille.

    "Täällä Annie ei salakuuntele meitä."

 

Aiden oli pitkään hiljaa, nojaten kaiteeseen kuten Sophiekin. Tämä ei uskaltanut katsoa selvästikään häntä päin, peläten mitä tulevan pitäisi.

   "Miksi tulit?"

Niin, miksi Aiden oli tosiaan tullut sinne? Miksi jalat olivat tuoneet hänet naisen ovelle ja käden nousemaan ovikelloon? Oliko tosiaan niin kuten Rosie oli sen pukenut? Oliko hänellä alkanut tulemaan tunteita Sophieta kohtaan?

 

Sophie nosti viimein katseensa Aideniin. Aiden ei osannut lukea naista, ei sitten yhtään. Rosieta oli ollut aina niin helppo lukea. Oliko se niitä syitä miksi Sophien seura kiehtoi häntä?

   "Aiden?"

 

Syvään huokaisten ja päänsä käätäen Aiden vastasi.

   "En tiedä. Minä- Se miten asiat jäi meidän välillä-"

Sanat jäivät roikkumaan ilmaan.

Sophie korjasi asentoaan mutta palasi silti siihen samaan asentoon jossa oli ollut. Kaipa Aidenkin voisi ehkä liikkua mutta jokin pidätteli häntä.

 

Halu juosta paikalta oli vähäisempi mitä halu jäädä paikalleen. Miten yhden ihmisen mieli saattoi olla niin sekaisin?!

Oliko se tosiaan niin että hänen ja Rosien juttu oli ollut vain pilvilinnoissa elämistä ja se oli tuhoontuomittu yritys jotain sellaista minkä ei ollut tarkoitus tapahtua. Olihan heidät kasvatettu uskoen heidän olevan sisaria. Joten oliko se sittenkin ollut väärin kaikki ne kerrat. Oliko se tunne mitä hän tunsi Sophien kanssa sitä aitoa ja Rosien kanssa jotain pienen pojan ensi tunteita oman kehon ja ajatusten tuomaa kuvitelmaa joita ei koskaan olisi saanut antaa toteutua.

 

   "Uskallanko sanoa puolestasi että et tykännyt miten asiat jäivät meidän välillä huoneessasi?"

Aiden nyökkäsi hiljaa. Se ainakin oli totta. Hän ei pitänyt siitä miten hän oli luullut naista Rosieksi ja miten hänen kehonsa oli ollut hereillä Sophien katseen alla. Mutta oliko se ärtymys aivan jostain muusta? Hän ei osannut sanoa sitä.

Sophie suoristautui ja lähestyi Aidenia, jolloin Aiden suoristautui myös.

 

   "En minä olisi esteenä opinnoissasi, jos sitä pelkäät."

Sophien kasvoilla oli toiveikkuus, pelko, ujoutta, varovaisuutta. Ensimmäistä kertaa tämän kasvoilta pystyi lukemaan ne tunteet joita tämä tunsi. Päällimmäisenä kasvoilta paistoi toiveikkuus siitä että heistä kahdesta tulisi jotain.

Aiden otti sen askeleen eteenpäin joka oli heidän välissä, saaden Sophien henkäisemään tyytyväisenä. Tämä näytti pidättäneen hengitystä jännityksestä mitä Aiden tekisi.

 

Ottaen naisen lähelleen, Aiden tunsi sydämmensä hakkaavan. Oliko se mitä tunnetta, sitä hän ei osannut pukea sanoiksi.

Sophie sulki silmänsä Aidenin koskettaessa tätä poskesta. Voisiko hän hypätä suhteesta toiseen noin vain? Rosie oli tehnyt selväksi että heidän juttu oli ohitse, joten ei hän pettäisi jos Sophien kanssa tulisikin jotain...

 

Sophie selvästi odotti, raottaen silmiään. Nostamatta kumminkaan katsettaan häneen. Aiden lakkasi silittämästä tämän poskea ja etusormellaan ohjasi naisen päätä.

   "En voi luvata mitään. En voi luvata että etenemme mihinkään. Haluan tehdä selväksi sen että et sitten pety jos huomaamme että emme sopisikaan toisillemme."

 

Sophie ei vieläkään puhunut. Tämä selvästi puntaroi sanoja mielessään.

   "Oletko semmoiseeen valmis Sophie? Seurustella tietäen että se ei välttämättä toimisikaan."

Sophie kostutti huuliaan jonka jälkeen vasta nosti katseensa Aideniin samalla alkaen puhua.

    "Eikö suhteet nyt ole muutenkin vähän semmoisia että siinä katsotaan toimiiko kemiat vai ei...? Miksi et vain antaudu sille mitä meillä on välillämme ja katsota onko meissä kahdessa mitään. Ei kehomme puhuisi toisilleen jos meillä ei jotain olisi välillämme..."

 

Siinä Sophie puhui kyllä totta. Jos Aiden ei heittäytyisi tämän kanssa tuntemattomaan, niin hän ei saisi koskaan tietää oliko Rosien kanssa vietetty aika vain lapsellista fantasiaa ja hänen sekä Sophien välinen kemia sitä totisinta totta.

 

Viikot vierivät eteenpäin ja kevät tuli Hollowbrooksiin.

Devon toteutti uraansa etsivänä pitkin maailmaa, käyden kotona vähintään kerran kuukaudessa. Eihän hänellä ollut siten velvollisuuksia kuten aiemmin lasten ollessa pieniä. Vaikka hänen ei olisi tarvinnut rahallisesti sitä tehdä, hän piti siitä.

Toinen jonka vuoksi hän halusi olla kotoa poissa oli että lapset saivat aikuisuuden itsenäisyyttä mutta niin että Devon tiesi näiden olevan turvassa.

 

Rosie oli näyttäytynyt molempien miesten kanssa erilaisissa paikoissa, mutta Jacobin seura tuntui luonnollisemmalta. Heidän jutut tuntuivat aina jatkuvan siitä mihin ne olivat edellisellä kerralla jäänyt.

Toki Rosie nautti Michaelin seurasta ja tämän kanssa juhlimisesta. Mutta joka kerran jälkeen Rosie sai huomata nousevansa Michaelin vuoteesta krapulaisena sekä pelkissä alusvaatteissa. Jacobin kanssa Rosie oli hillitympi, rauhallisempi. Oma itsensä.

 

   "Kukkia kauniille daamille."

Rosie hymyili, jos Jacob tietäisi missä hän oli viettänyt toissa yönsä.... Tämä ei kantaisi hänelle kukkia. Mies ei viettäisi hänen kanssa aikaa ja öitä muutenkaan...

   "K-kiitos."

 

   "Minulla olisi vapaapäivä tänään. Voisimme viettää sen kahden jos haluat?"

Rosie ei voinut kuin hymyillä. Jacob oli liian hyvä hänelle. Tämän baarimikko rooli sai tästä sellaisen kuvan että mies vietti joka yö eri naisen kanssa, mutta Rosie ei ollut koskaan nähnyt miestä kenenkään muun kanssa kuin itsensä. Oliko se väärin toivoakin niin vaikka oli itse... Siihen pitäisi tehdä stoppi!

   "Mielelläni, minun tosin pitää kirjoittaa yksi tekstiviesti vain niin olen valmis lähtöön."

* Hei Michael, kiitos hauskanpidosta. Olen tavannut erään. En halua ryssiä sitä joten nämä ovat hyvästit. -Rosie-*

 

 

** ** 

 

Puiden lehdet alkoivat olemaan jo täydessä loistossaan, kun kevät eteni yhdessä viikossa eteenpäin. Rosie oli iloinen päätöksestään, sillä Jacob oli Michaelia vakaampi valinta. 

Eräänä päivänä oli uutisien pääjuttuna se kuinka muusikko Michael Dalton oli vetänyt yliannostuksen ja kuollut. Kauhistuneena Rosie oli uutisesta kahdesta syystä. Surusta Michaelin kohtalosta, mutta myös siitä että hän olisi saattanut ajautua samaan veneeseen, jos olisi jatkanut Michaelin kanssa. Rosie oli iloinen että oli valinnut Jacobin.

 

Aiden ei tiennyt Rosien seikkailuista. Sophie oli hänen huomionsa kohde ja hyvä niin. 

Tämän kosketus, naisen katse oli sitä mitä Aiden oli tarvinnut. Sophie oli sitä mitä Aiden oli aina kaivannut. Saaden näyttää tunteensa julkisesti näkyvällä paikalla. Jopa Lizie oli mennyt hiljaiseksi heidän ensi kerran nähtyään. 

Tämän kohtaaminen keskustassa oli kyllä ollut Aidenille shokki, sillä Lizie oli raskaana! Nainen oli löytänyt rikkaan miehen itselleen ja mennyt tämän kanssa puoli vuotta aiemmin naimisiin.

Olisi vain ajan kysymys kun Aidenin että Rosien pitäisi miettiä vastaavia asioita, siihen koska ja tapahtuisiko sitä. Sen aika näyttäisi.

 

** **

 

   "Mikä tämä paikka on?"

Rosie katseli uteliaana ympärilleen sen jälkeen kun Jacob oli poistanut siteen Rosien silmiltä ja istuttanut tämän huovalle.

   "Kukaan ei oikein edes tiedä. Jotkut ovat tutkineet että tämä olisi joku vanha pakanallinen rituaali paikka, mutta jotkut taas epäilevät roomalaisten amfiteatteriksi."

Rosie oli iloinen siitä että Jacob näytti hänelle vieläkin alueen paikkoja. Picknic siellä oli juuri täydellinen.

 

He juttelivat pitkään. Olivat pitkiä aikoja hiljaa, kumminkaan vaivaantumatta hiljaisuudesta. Katsellen vain toinen toisiaan.

   "Syötkö vielä? Vai mennäänkö minun luokse? Isäsi taisi tulla eilen? Näin hänet kylällä."

Rosie nyökkäsi. Devonin ollessa kotona, Rosie ei halunnut olla kotona. Tämän läsnäolo esti sen että Jacob voisi tulla kylään. Sillä kun Devon oli kotona, oli myös Aiden kotona.

   "Mennään vain sinun luokse."

 

Jacobin koti ei ollut kummoinen, mutta baarimikon palkalla ei varmasti mitään hulppeaa kartanoa vuokrasi muutenkaan. Tämä oli silti talostaan ylpeä, mikä riitti Rosielle. Sillä kertaa tosin jostain syystä suopursun haju talon pihalla sai Rosien oksentamaan pihatielle.

   "Rosie? Kaikki hyvin? Olet kalpea! Tule..."

 

** ** **

 

Tietämättä Rosien tilasta, Aiden katseli Sophie sylissään puiston muita olijoita. Kaikkialla oli pariskuntia. Ilma oli mitä kaunein juuri semmoiseen kuherteluun. Kaikki oli muuten täydellistä, paitsi pirinä puhelimesta joka tuli Aidenin taskusta.

   "Se on varmasti isäsi, sinuna vastaisin ennen kuin tämä jälleen käyttää etsivän taitojaan. Viimeinen kerta oli liikaa."

Aiden naurahti muistolle, heidän melkein ulkolemmiskelylle joka oli keskeytynyt isän tullessa paikalle.

Sophie ei sitä tietty tiennyt, mutta Aiden tiesi että Devon oli käyttänyt kykyään etsiä hänet silloin.

Kaivaten jälleen kerran isänsä lähtöä reissuun, Aiden kaivoi puhelimensa taskusta ja vastasi.

   "Hei isä... Sophien kanssa puistossa. Jep. Okei, tulen."

 

Aiden oli saattanut Sophien takaisin kotiinsa, ennen kuin oli kävellyt takaisin kotiin. Päivä oli jo illassa ennen kuin hän oli kotona.

Devon oli istuttanut hänet keittiön tuolille.

   "Tulen NewHampsherista... Tilanne on pahempi mitä uskoinkaan. Klaani alkaa olemaan monessa paikkaa. Teimme oikein tullessa Hollowbrooksiin. Olemme turvassa täällä Aiden... Siksi minun pitääkin kysyä sinulta, tai no. Sano minulle että Sophie ei houkuttele sinua muualle?"

Aiden katsoi hämmentyneenä isäänsä. Ei Sophie ollut aikeissa hänen tietojen mukaan muuttaa minnekkään.

   "Ei minun tietääkse-"

   "Isä-"

 

Kumpikaan heistä ei ollut kuullut Rosien tuloa. Aiden oli se joka kohotti katseensa Rosieen ensimmäisenä. Devon käänsi päänsä Rosieen hitaammin.

   "Mikä hätänä?"

Rosie ei sanonut mitään, vaan tuli ruokailutilaan ja istuutui tuolille.

 

Aiden katsoi pitkästä aikaa naista, joka vaikutti jotenkin kiihtyneeltä. Miksi, sitä Aiden ei tietenkään voinut tietää, sillä eihän he enää juurikaan jutelleet keskenään.

   "Mikä hätänä kultaseni?"

Devonin hellät sanat saivat selvästi oikeanlaisen vastaanoton, sillä vaikka Rosie oli kiihtynyt, tai ei.

Pikemminkin jännittynyt ja kalpea, tämä alkoi puhua Devonille. Unohtaen että Aiden oli myös pöydän äärellä.

   "Älä nyt suutu....mutta..."

 

   "Isä- Olen raskaana."

** ** **

Taddadaa! 

Rosie raskaana, miten Devon ottaa uutisen?

Mitä Aiden ajattelee uutisesta? 

Sen näemme seuraavassa osassa. 

 

 

 

Että semmoista. Nyt vielä viimeisen kerran oikolukiessa olin vähän itse hetken aikaa sekaisin mutta en kerro mistä sillä tahdon tietää jos te olitte samasta asiasta joten katsotaan tuleeko samasta asiasta kommentteissä hämmennys tunteiden kommentteja. Jos ei niin hyvä juttu. Jos tulee... no pyrin jatkossa parempaan. =)

 Kommentit kuten aina tervetulleita.

 

-Phoenix