Toinen pääsiäispäivä... Mikäpä muukaan hyvä pääsiäispäivän vietto kuin julkaista teille ihanille lukijoille uutta osaa heti aamusta. Taka-ajatuksena se että voi hyvillä mielin mennä pelaamaan ja tekemään lisää osia itse pelissä. =)
Joten pidemmittä puheitta, lukuiloa!
Olin
tutkinut koko tilat hetkessä vauvaa näkemättä, mutta samassa kirjahyllyn seinän
takaa alkoi kuulua vaimeaa itkua. Kävelin hyllyn luokse ja aloin tutkia nurkkaa
tarkemmin.
Hylly oli
painava ja ei liikkuisi ellen löytäisi vapautus vipua. Viskelin kirjoja pitkin
huonetta kunnes yksi kirja ei irronnut hyllystä vaan taittui niin että koko
hylly liikkui sujuvasti tieltäni.
Katsoin
varovasti tilaan kuin odottaen jotain tapahtuvaksi. Elokuvissa nähtäviä sala-ansoja tai vastaavaa. Lopulta vauvan vaativa itku sai minut liikkumaan ääntä kohti.
Miten joku voisi olla niin kylmä että ensin siittää pakolla naisen raskaaksi ja
lopulta ilman sairaalahoitoa jättää tämän synnyttämään alkeellisissa oloissa,
jonka jälkeen riistää pienokaisen tältä?!
Viha Mick
Nickinsonia kohtaan nousi entisestään.
Nurkan takaa
pysähdyin mutta vain sekunniksi. Tila ei ollutkaan vain yks kerroksinen.. Mies
oli rakentanut varsinaisen sokkelon autotallin alle. Tuntui kuin olisin unessa painunut jonnekkin c-luokan jännärin juonen sisälle.
Laskeuduin tikkailla alas jossa paloi valo. Ilma oli todella paksua, ilma ei kiertänyt tilassa juuri ollenkaan. Oli suoranainen ihme että vauva oli elossa, sillä itselläni meni hetki haukkoa happea siellä.
Nostin
Rachelin lapsen sängystä, jolloin tämän itku loppui. En voinut kuin hymyillä
tälle pienelle vastasyntyneelle. Muistot poikien syntymästä nousi mieleeni ja
muistin kuinka olin ollut silloin niin epävarma näiden hoitamisessa.
Tilassa ei ollut muita lapsia. Kolme pinnasänkyä sekä kamera jalustassa.
Nousin tikapuilla
ylös yksikätisesti samalla kun pienokainen nukahti syliini.
Samassa kun pääsin autotallista ulos, poliisit kaahasivat talon eteen. Näiden nähdessä järkyttyneinä mitä kannoin alkoi soitto ambulanssin kutsusta paikalle ja ohjasivat minut uteliaiden naapureiden katseilta poliisiautoon odottamaan ambulanssia.
Olin noussut
ambulanssin kyytiin välittämättä että autoni oli jäänyt talon luokse, jossa
naisia oltiin väkisin pidelty.
Sairaalassa
oltiin valmiita ottamaan meidät vastaan ja toisin kaikkia vaistojani en
päästänyt lasta silmistäni. Olisin sen velkaa Rachelille, joka ei itse kyennyt
vielä huolehtimaan pienokaisesta heikon tilansa vuoksi.
Vasta kun lääkäri
oli antanut puhtaat paperit tyttö vauvalle, olin tyytyväinen.
Tytön
ollessa hyvässä hoidossa hoitajien huomassa, menin takaisin Rachelin luokse.
”Tyttö on
kunnossa. Sain tämän pelastettua juuri ajoissa ja tämä on nyt lasten
osastolla.”
Rachel
näytti huojentuneelta, mutta samalla tämän silmissä paistoi jokin muukin.
”H-hän siis
on tyttö?”
Nyökkäsin tuntien palan nousevan kurkkuuni. Minun olisi silti kysyttävä.
”Rachel,
mitä sinulle tapahtui?”
Rachel
vaikeni ja alkoi vain hysteerisenä itkemään.
Rachel ei
puhunut moneen viikkoon. Stacy oli vapautettu sairaalasta perheensä huomaan ja
herra Ciriago oli vuolaasti kiitellyt ojentaessaan shekkiä. Olin pyytänyt
kirjaamaan sen Rachelille, joka varmasti tarvitsi sitä hänen ja pienokaisen
tulevaisuutta varten enemmän kuin minä. Herra Ciriago oli todennut minun olevan
hyvä mies ja tehnyt kuten olin pyytänyt.
Rachel tuijotti vain tyhjyyteen. Tämä oli jo edistynyt sen verran että pystyin istumaan tämän viereen ilman että tämän koko keho jäykistyi pelosta.
En
pakottanut Rachelia mihinkään, kunnes eräänä päivänä tämä aloitti aivan itse
kertomaan painajaista tarinaansa.
”Kun silloin
erosimme, olin rikki. En tiennyt missä olin ja minne menin. Join itseni aivan
liian humalaan. Mick oli juuri silloin kaupungissa ja näki minut…”
Katsoin
kauhukseni Rachelia. Tämä oli ollut kaikki nämä vuodet Mickin armoilla?! Kuinka
mones lapsi tämän hetkinen tyttövauva oli Rachelille?
En kerinnyt
kysyä kun Rachel aloitti itse puhumaan.
”Olen saanut
kuusi keskenmenoa ja yhden elävän pojan jonka Mick möi. Tämä ei tahtonut
kasvattaa kuin tyttöjä. Jos sai pojan niin ne myytiin eteenpäin. Tytöistä saisi
rahaa kun nämä kasvaisi sukukypsiksi…”
Rachel alkoi
itkemään ja irrottamaan nesteytysneulaa käsivarrestaan jolloin jouduin
kutsumaan hoitajan paikalle.
Viikot
vierivät eteenpäin saman jatkuessa. Tämä tahtoi puhua asiasta mutta tietyn
pisteen jälkeen saaden paniikkikohtauksia.
Varsinkin
silloin kohtaukset olivat pahimpia kun hoitajat tai minä otimme puheeksi sen
että Rachelin pitäisi kohdata lapsensa.
”Et ole edes Rachel antanut tälle nimeä. Jos vain-”
”Johan minä
SANOIN! EI!”
Hoitajien
antaessa jälleen rauhoittavia Rachelille menin itse lastenosastolle. En voinut
kuin tuntea pienoista syyllisyyttä että Rachel oli joutunut kokemaan moista.
Olinhan se minä joka oli ajanut tämän luotani pois. Mutta se että tämä ei
kohdannut lastaan, omaa lihaa ja verta. Oli toki tässä Mick Nickinsonin verta
myös mutta tämä lapsi oli siihen vieton. Kyllä Rachelin sen tajuaisi kun vain
suostuisi kohtaamaan tämän.
Seuraavana
päivänä Rachel ei edes katsonut minua. En pakottanut sitä häneltä.
”Huomenna
olisi tytön lupa vapautua sairaalasta. Tämän tiedoissa lukee vieläkin vain
tyttö Donavan.”
Näin kuinka
Rachel katsoi minuun sukunimensä kuullessaan.
”Rosie”
Hymyilin osittain Rachelille. Edistystä. Vauvan askelin mutta silti askelin eteenpäin. Tämä oli viimein antanut lapselle nimen.
”Kaunis nimi
Rachel. Kerron hoitajille tämän.”
Rachel
katsoi kaukaisuuteen. Tämä ei selvästi halunnut puhua enempää. Tietäen rinnan
kohoilusta että paniikkikohtaus ei olisi kaukana jätin asian siihen ja aloin
puhumaan Aidenista ja Malecista. Pojista puhuessa Rachel yleensä rauhoittui
mutta tällä kertaa tämän silmät kostuivat ja kyyneleet alkoivat valua pitkin
poskia.
Saapuessani
kotiin, oloni oli kuin olisin valvonut viisi vuotta putkeen.
”Miten
sairaalassa?”
Nanasta oli
tullut iso olkapää ja tunsin kuinka tästä oli tullut enemmän kuin
lastenhoitaja. Tästä oli tullut isoäitimäinen poikia kohtaan ja koin että
voisin puhua tälle mistä vain.
”Rachel
viimein antoi tytölle nimen. Rosie.”
”Onpa kaunis
nimi.”
”Niin on..
Muuta tämä ei sitten sanonutkaan.. En tiedä Nana. Rosie kotiutuu huomenna mutta
minne. Sosiaalitoimi on ottamassa tytön huostaan, sillä Rachel ei suostu tyttöä
tapaamaan.”
Seuraava
jota Nana ehdotti, sai minut vain katsomaan poikien touhuja.
”Olisiko se
reilua poikia kohtaan?”
”Miksi ei?”
Niin, miksi
tosiaan ei? Mutta suostuisiko sosiaaliviranomaiset siihen?
”Selvitä
asiaa edes. Siten Rachelilla olisi edes mahdollisuus nähdä tyttöä. Jos Rosie
päätyy huostaanotetuksi, niin Rachelilla on paljon matalampi kynnys olla
näkemättä tyttöä kuin se että sinä olet se jolle tyttö menee.”
”Olet oikeassa.”
Nana hymyili
lempeästi samalla kun kääntyi poikien puolelle, jättäen minut soittamaan
viranomaiselle joka oli käynyt lastenosastolla sinäpäivänä.
”Hei herra
Murthy, Devon Quint tässä. Tapasimme tänään Rosie Donavanin luona-”
Kahden
lapsen yksinhuoltaja ja kolmannen sijaisvanhempi… Miten tässä oli näin päässyt
käymään? Minulle... joka oli päättänyt, ettei koskaan hankkisi lapsia.
Hymyilin
Rosielle samalla kun nostin tämän sängystä. Hoitaja hymyili vieressä
luovutuspapereita pidellen.
”Olette hyvä
ystävä ja täydellinen sijaisisä tälle pienelle prinsessalle.”
En voinut
kuin hymyillä hoitajalle kiittäen tätä kaikesta.
"Mitä- teet-
täällä- TUON kanssa!?! Vie- hänet- pois!”
Rachel oli
selvästi rauhoitettu lääkkeillä, sillä tämän puhe oli takkuilevaa.
”Rachel, nyt
riittää. Olet Rosien äiti. Et ole suostunut näkemään tyttöä kertaakaan. Rosie
pääsi juuri sairaalasta pois ja tulee minun luokseni asumaan siksi aikaa kun
sinä kuntoudut. Mutta sinun tarvitsee alkaa ajattelemaan mitä tyttäresi
tarvitsee ja tämä tarvitsee sinua.”
Rachel
katsoi vain eteepäin eikä suostunut katsomaan sylissäni olevaa Rosieta. Tämä ei
selvästi pitänyt tilanteesta että toin Rosien mukanani. Tämän suupielet menivät
yhdeksi viivaksi.
”Otan Rosien mukaani nyt, mutta tulemme käymään luonasi. En kuuntele vastaväitettä siitä. Tästä lähtien kun tulen, tulen Rosien kanssa.”
Rachelin raivokohtaus ei sinänsä ollut yllätys, mutta hoitajan poistaessa minua ja Rosieta, Rachelin heittämä tavara oli uutta tämän kohtauksissa.
** **
Odotin
muutaman päivän hoitajan ohjeistuksella, kunnes näiltä tuli soitto että voisin
tulla käymään. Rachel oli tosin siirretty toiseen huoneeseen jossa oli ikkuna
Rachelin sänkyä vastapäätä. Näin hoitajat pystyi tarkkailemaan potilaitaan.
Racheliin oli
laitettu selvästi rauhoittavia juuri ennen tuloamme, sillä tämän katse oli lasittunut ja kasvoilla hymy vaikka naisen rinta kohoili kiivaasti.
”Mhene phois jja vie ttuo mukanash.”
”Rachel-”
”Mhene!”
Saapuessani
kotiin Nana oli juuri tulossa vessasta Aidenin kanssa. Pojat olivat alkaneet
harjoittelemaan potalla käyntiä säännöllisesti.
”Eikö vieläkään?”
Pudistin
päätä lohduttomana. Mitä muutakaan voisin tehdä kuin käydä Rosien kanssa
Rachelin luona.
”Kyllä
Rachel siitä toipuu. Ajattele miten paljon hän on joutunut kokemaan. Mieli
järkkyy vähemmästäkin, saati sitten olla eristettynä muusta maailmasta väkisin jossain
nuhjuisessa tilassa, pakotettuna ties mihin.”
Olin Nanalle kertonut vain pääpiirteittäin mitä oli tapahtunut jättäen yksityiskohdat kertomatta. Jos tämä vain tietäisikin…
”Toivon
niin. Rosie ei ole syypää isänsä tekosiin.”
Sama jatkui
päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Tilanne muuttumatta mitenkään parempaan
suuntaan.
Rachel vain
ei suostunut kohtaamaan Rosieta, joka jo alkoi hakea katsekontaktiakin.
”Olen
alkanut etsimään isompaa asuntoa. Kun koet että olet valmis, niin ajattelin että
voisit tulla ainakin aluksi asumaan meidän kanssa. Voisit siten tutustua
normaaliin arkeen ja Rosieen. Tämä on itse enkeli.”
Saapuessani
talolle Nana tuli kiihtyneen innoissaan.
”Kiinteistövälittäjä
soitti! Tämä sanoi että talon omistajat ovat hyväksyneet tarjouksesi!”
Tuijotin
Nanaa hämmentyneisyyttä tuntien. Hinta oli paljon alle sen mitä talosta
pyydettiin, miten se saattoi mennä läpi. Nana pyyhkäisi hikeä otsalta.
”Kaikki
hyvin?”
Nana
nyökkäsi.
”Pojat
juoksuttivat minua samalla kun puhuin välittäjän kanssa.”
Samassa
puhelimeni pirahti soimaan.
”Devon Quint
puhelimessa.”
”Herra
Quint, täällä sairaanhoitaja Ngyied. Tapasimme kun kävitte neiti Donavanin
luona.”
”Kyllä, onko
kaikki hyvin?”
”No tuota-
Neiti Donavana- emme löydä häntä mistään. Tämän sivupöydältä löytyi vain lappu
osoitettu teille.”
Iholleni
nousi kylmät vilun väreet. Nana huomasi muutoksen ja nappasi Rosien käsivarreltani.
”Tulen sinne heti.”
Minua kirjaimellisesti revittiin kahtia. Halusin auttaa Rachelia mutta samalla joka kerta kun olin sairaalassa se oli pois poikien luonta. Miten kauan ihminen kestäisi moista, sitä en tiennyt.
Saavuttuani sairaalalle hoitaja jonka kanssa olin puhunut puhelimessa ojensi kirjeen minulle jota aloin sillä samalla hetkellä lukemaan.
”Rakas
Devon-”
”Olen kovin
pahoillani että koet syyllisyyttä minusta ja siitä mitä minulle tapahtui mutta
en syytä sinua. Syy on täysin Mickin. Tämä kaappasi minut ja teki mitä teki
minulle. Mutta vaikka kuinka yritän niin en pysty ajattelemaan että
kasvattaisin tämän tytärtä. En vain voi. Aina kun tuot Rosien luokseni en näe
muuta kuin Mickin kamalat teot, mitä tämä teki minulle ja miten Rosie sai
alkunsa. En vain kykene siihen mitä pyydät minulta…”