sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Osa 73- Repercussio

Lukuiloa!

 Seuraavana päivänä..

Herra Widsakin historiantunti oli alkamassa, kun olin istuutumassa omalle paikalleni tämän tunnilla. Opettaja alkoi puhumaan odottamatta että istuudun.
   "Kuten varmasti olette kuulleet huhuja, niin ne pitävät tietyltä osin paikkansa. Valitettavasti eräs oppilaitoksemme oppilaasta yritti eilen riistää itseltään hengen. Kyseinen oppilas kuuluu tähän luokkaan. Hän kuten varmasti huomaatte poissaolosta on Allison Lovett."

Katsahdin Lizaa jonka viereen olin sillä hetkellä menossa, kun tämän kasvot olivat valahtaneet valkoiseksi ja takanani kuului muiden tyttöjen suusta järkytyksen kohahduksia.
   "Onneksi apu saapui neiti Lovettille ajoissa ja hän on kunnossa. Tämän tapauksen johdosta kumminkin neiti Lovettin vanhemmat ovat ottaneet hänet pois tästä koulusta. Ette tule valitettavasti häntä enää näkemään täällä, mutta se joka kaipaa juttelua tapahtuneesta, minua on pyydetty kertomaan että käytte rohkeasti puhumassa kuraattorimme kanssa asiasta. Mikäli se asia siis vaivaa teitä. Tämän kanssa ei pidä jäädä nyt yksin."

    "No niin, herra Quint- Olisitko hyvä ja istui-"
Samassa kun herra Widsaki oli kohdistanut pyyntönsä minuun, ovelta kuului jämäkkä koputus. Koputtaja ei jäänyt odottamaan vastausta vaan ovi aukeni.
   "Mitä nyt?"
Tulija oli rehtorin sihteeri.
   "Anteeksi herra Widsaki, mutta minun pitäisi pyytää herra Quintia tulemaan mukaani rehtorin huoneeseen."

 Muu luokka alkoi uuittelemaan takanani.
   "Hiljaa luokassani oppilaat! Herra Quint, kuulitte neiti Anrevia."
Opettajan ele oli selvä, mene ja anna hänen jatkaa rauhassa tuntia. Herra Widsaki kun oli yksi vakavimmista ihmisistä joita tiesin, itseni jälkeen siis..

 Sihteeri ohjasi rehtorin ovelle ja meni itse työpöytänsä taakse vastaamaan soivaan puhelimeen. Epäröin hetken ovella, mitä rehtorilla olisi minulle asiaa?
Rohkeutta keräten nostin käteni kohti ovea ja koputin. Sisältä kuului terävä mutta jykevä mies ääni.
   "Sisäään."

 Mennessäni sisälle ja laitettuani oven kiinni, näin tutun punaisen pään rehtori Pavelille kuuluvana, mutta tämän vieressä oli ihminen jota en tuntenut. Se sai vaistoni samantien varautuneeksi.
Oliko Allisonin edellisen päivän hengen riisto yritys johtunut minusta ja teostani? Olinko minä vastuussa siitä vai oliko tytöt menneet asiassa liian pitkälle? Nämä olivat kyllä vilpittömästi näyttäneet järkyttyneiltä kuultuaan asiasta.
   "Aa, herra Quint. Tulkaahan peremmälle."

    "Pyysin sihteeriä hakemaan teidät, sillä meillä on hiukan puhuttavaa."
Miehet katsoivat toisiaan, joka nostatti spekulaationi aivan uusille uomille. Kuka tämä mysteeri ihminen rehtorin huoneessa oli ja miten minä liityin asiaan?

 Päästyämme istumaan tuoleille, rehtori aloitti puhumaan samalla kun katseli papereita pöydällään.
   "Tämä herra vieressäsi, on nimeltään James Ramon. Hän on isänne Jared Quintin palkaama lakimies. Hän on tullut kertomaan että teidän perintönne on laitettu kuulemma rahastoon.
Katsoin molempia miehiä vuorotellen, ymmärtämättä näiden puheita juurikaan. Olin osittain huojentunut kuullessani ettei syy rehtorin huoneeseen tulossa ollut Allison, mutta isäni lakimies? Miksi tämä oli tullut tänne asti puhumaan kanssani?

    "Herra Quint."
Ramon kuulosti yhtä vanhalta kuin miltä tämän ulkonäkö antoi ymmärtää.
   "Olen laittanut perintönne rahastoon, jonka tulette saamaan kahdessa erässä. Ensimmäisen erän saatte kun täytätte kaksikymmentäyksi vuotta ja toisen erän kun täytätte kaksikymmentäviisi."

Lakimies ei selvästi tiennyt mitään klaanista ja tämän tuomasta uhkasta, kun oli laittanut vastaavanlaiset ehdot rahastolle. Samassa rehtori alkoi puhumaan herra Ramonille.
   "Miten tämä mahdollisesti tulee vaikuttamaan Devonin opintoihin oppilaitoksessamme? Sitä kun ette kertoneet puhelimessa kun keskustelimme."

 James Ramon ei kerinnyt vastata rehtorin kysymykseen, joka oli myös omassa mielessäni kun ovi aukesi yllättäen ja Giselle Stone ampaisi huoneeseen vaatien rehtorilta tietää miksi tätä ei oltu kutsuttu kokoukseen, vaikka oli luokanvalvoja.
   "Neiti Stone, rauhoitu. Tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Siinä kaikki."

 Tilanne rauhoittui melko nopeasti ja Giselle vaati saada tietää mitä kokoontumisessa oli keritty keskustelemaan.
   "Herra Ramon oli juuri aikeissa kertoa miten herra Quintin perintörahojen laitto rahastoon tulisi vaikuttamaan tämän opintoihin oppilaitoksessamme. Antakaamme siis hänelle puheenvuoro."

 Giselle kohdisti katseensa lakimieheen, joka myös katsoi vuorotellen meitä muita. Tämän kasvoista selvästi näki että tämä ei ollut pitänyt neiti Stonen väliintulosta.
   "Niin- Tilannehan on se että herra Quintilla ei ole tällä hetkellä ketään verisukulaisia elossa. Herra Quintin veljeä ei ole etsinnöistä huolimatta löydetty. Asun itse neljänsadan kilometrin päässä täältä kuten tiedätte. Olen tullut siihen tulokseen että, jotta herra Quint saisi kaiken hyödyn tulevaisuutta silmällä pitäen, nyt kun rahat ovat laitettu rahastoon. Siirrän hänen opinnot asuinpaikkakunnalleni ja tämä käy koulunsa siellä loppuun. Vuosirahoilla joita olen suonut hänelle ikään kaksikymmentäyksi asti, eivät tule riittämään millään oppilaitoksenne lukuvuosimaksuihin."

 Gisellen äänessä kuuli selvästi, että tämä ei ollut päätökseen tyytyväinen ja tiesin kyllä syyn. Vaikka sekunnin murto osan ajaksi uskalsin toivoa, että lakimies oikeasti veisi minut pois täältä, en voinut uskoa tuuriani niin hyväksi.
   "Mutta tuohan on ihan pöyristyttävää! Tämän opinnot täällä ovat lähteneet niin hyvin käyntiin! Arvosanat ovat koe kokeelta nousseet ja veisittekö herra Quintin viimeisimmän turvasataman tältä, kun tämä on viimein uskaltanut löytää järkyttävän tragedian jälkeen ystäviäkin?"

Rehtori katsoi Gisellea samalla myöntäillen naisen sanomaa.
   "Se on kyllä totta, olen kuullut muilta opettajilta samaa. Kokonainen luokka on ystävystynyt hänen kanssa ja jos nyt tämäkin riistetään herra Quintilta. Toisitte enemmän harmia kuin hyötyä hänelle."

    "Mutta rehtori Pavel. Devon Quintin vuosirahat eivät riitä maksuun jota pyydätte."
   "Jättäkää se minun huolekseni."

 En voinut uskoa kuulemaani, mutta silti se oli pakko uskoa.
   "Olemme ennenkin pitäneet rahaston keruun, yksittäisille oppilaille joilla ei riitä rahat lukuvuosimaksuihin. Uskon että saamme kerättyä herra Quintin opintoihin tarvittavat varat vastaavalla tavalla. Tiedän monta ystävääni alueelta, jotka mielellään auttavat tämän kaltaisissa tilanteissa oppilaitoksemme oppilasta."

 Olin sanaton. En saanut sanoja suustani vaikka tekikin mieli huutaa, etten ottaisi kenenkään almuja ja menisin lakimiehen mukaan siltä samalta seisomalta.
   "Niin no, jos saatte kerättyä ne oppilaitoksenne sisältä, niin en näe syytä miksi joutuisin viemään herra Quintin täältä tutusta ympäristöstä asuinpaikalle, jossa tämä ei tunne ketään."

Rehtori myhäili tyytyväisenä nyökytellen samalla kun itse laskin pääni antautumisen merkiksi. Miksipä minulla olisi mitään sanottavaa asiaan kun nämä selvästi olivat tehneet jo päätökset minun puolesta.
   "Se siis on päätetty. Neiti Stone, sinä toimit vastuuhenkilönä rahoituksen keräyksestä ja pidät minut sekä herra Ramonin ajantasalla asiassa. Mikäli keräyksessä ilmenee ongelmia, pidämme uuden palaverin asiasta. Kiitos kun tulitte tänne asti herra Ramon."

En voinut ymmärtää itseäni. Miksi minun oli niin vaikeaa täällä pitää puoliani?! Johtuiko se annetusta lupauksestani vai mistä.. mutta niin vain olin ihan hiljaa ja myönnyin kohtalooni.

** ** ** **

 Ei mennyt kuin viikko, kun Giselle kutsui minut luokkahuoneeseen, jossa olin sanonut sen väärän lauseen.
   "Hyviä uutisia Devon. Olen saanut kerättyä ystävieni kanssa ensi vuoden lukukausimaksusi verran rahaa."
   "Oikeasti?"
Olin hiukan pettynyt, että tämä oli saanut kerättyä rahat ja vielä näinkin  nopeasti.
   "No tietty hupsu. Eihän nyt sovi antaa sinun kesken kaiken jonkun pelkän rahan takia mennä jonnekin paikkakuntaan jossa et tunne ketään. Lakimiehen kertomana Twinstar Shore kuulostaa juuri niin kammottavalta mitä olen siitä joskus lukenutkin. Kunnallisia koulua, hyh."

    "Saat olla todella kiitollinen näille ystävättärilleni ja heidän ystäville, että tulivat auttamaan sinua hädän hetkellä. Ties minne halpa kouluun huonoilla opintomahdollisuuksilla olisit joutunut ilman heitä."
   "Mmm.."
   "Siksi minä kutsuinkin sinut tänne, tässä."
Giselle ojensi lapun käteeni, jota vilkaisin pikaisesti.
   "Mikä tämä on?"

    "Ensimmäinen paikka tietty. Saat käydä henkilökohtaisesti kiittämässä jokaista hyväntekijääsi. Annan sinulle ajan ja paikan. Tehtäväsi on vain ilmaantua paikalle."
Tämän hymy oli jotain mitä en pitänyt hyvätahtoisena. Silti katsahdin lappua uudelleen, jossa oli osoitteen lisäksi ohjeet miten päästä talolle.
   "Selvä, miten vain."

 Olin saapunut lapun näyttämään paikkaan, juuri silloin mitä lapussa lukikin. Seuraavaksi olisi- mennä sillan yli kohti metsän siimeksessä olevaan taloon?
Johan oli paikka asua.

 Kävelin ohjeiden mukaan ja talo tosiaan oli puiden takana, mutta se oli kyllä jo aikansa elänyt. Menin ovelle ja koputin.
Sisältä kuului vaimea kutsu mennä peremmälle.

    "Anteeksi, mutta olen Devon Quint. Giselle Stone kertoi että olette auttaneet häntä keräämään vuosimaksurahastoa ja-"

 Menin talossa peremmälle. Pienen vanhan tupakeittiön jälkeen avautui alko-ovilla varustettu makuukammari, jossa hyvin laittautunut nainen seisoi punaiseen silkki mekkoon varustautuneena. Tämän ulkoasu olisi sopinut enemmänkin jonnekin ensi-ilta gaalaan kuin sinne ränsistyneeseen taloon.
Ojensin kohteliaasti kättäni, samalla kiittäen tämän ystävällisestä auttamisesta. Nainen otti käteni omaansa, mutta siveli peukalollaan kämmenselkääni.

    "Giselle kyllä kertoi että osaat kiittää paremminkin, mutta olet kuulemma kohtelias herrasmies joka ei tee aloitusta.. Saanko?"

Samassa Gisellen hymy ja tämän punamekkoisen naisen sanat saivat minut tajuamaan että tulevat kohteliaat henkilökohtaiset kiitoskäynnit eivät olisi vain kädenpuristuksia ja paikalta poistumisia.
Olin myynyt sieluni paholaiselle sinä päivänä kun olin reputtanut kesäopinnoissani ja joutunut luokanvalvojani kanssa palaveriin.

** ** **

  Viikot vierivät ja yksi toisensa jälkeen kiitoksia seurasi toisiaan, kun Giselle nakkaili lappuja käteeni. Milloin rötiskö mökkiin metsän siimekseen ja milloin rikkaiden naisten taloihin. Mutta kuvio toisti itseään. Minä kiitin kohteliaasti toivoen että sillä kertaa se olisi pelkkä kiitoksen sanaset ja joka kerta naiset silittivät kämmenselkääni, vihjaten Gisellen antamasta lupauksesta heille kun olivat niin anteliaasti auttaneet minua rahallisesti.

 Eräänä päivänä, Giselle oli antanut osoitteen erääseen kartanoon, jossa nainen oli vienyt minut samantien länsisiipeen, jossa oli alkanut heti avata housujeni nappeja.
   "Rouva, minä-"
   "Shh, mieheni tulee jonkin ajan päästä ja- Bruno?!"
   "Ei perkele! Ei minun talossani!"

** ** **
    "Lääkäri Rivers, lääkäri Rivers- Oletteko yhteydessä ensiapuun."
   "Vartioita pyydetään eteisaulaan, kiitos."
   "Rekisterikilvellä AGR-5874, pyydämme siirtämään autoa. Tukkii ambulanssin sisääntulo ovet."

 Kuulutusta toisensa eteen. Ne kantautuivat ensimmäisinä asioina korviini, kunnes minut siirrettiin ensiavusta yksityishuoneeseen.
Hoitaja oli niinä hetkinä kun olin tajuissani saanut selitettyä mitä kaikkea minulle oli lääkäri todennut, mutta vasta hiljalleen tämän sanat palasivat mieleeni, yksitellen.

 Pahoja päähän kohdistuneita iskuja, aivotärähdys, pieni hiuksen hieno luu murtuma otsalohkossa, solisluun murtuma ja olan sijoiltaan meno. Kylkiluita oli murtunut sekä hampaita poikennut.
Hengitys oli vaikeaa, mutta en kuulemma tarvinnut lisähappea enää. Mikä oli ihme vammojani ajatellen.

 Torso oli teipattu niin että kylkiluut luutuisi oikein. Olkapää laitettu paikoilleen ja solisluulle ei kuulemma tehtäsi mitään muuta kuin annettava käden levätä kantositeessä, sen saisin kuulemma myöhemmin. Otsalohkon murma ei myöskään vaatinut toimenpiteitä, neljä viikkoa vain rauhallisemmin liikkua.
Olin tarkkailussa vaikka vaarallisin vaihe oli jo ohitettu. Sitä en tiennyt montako päivää olin jo siellä ollut.

 Mutta sen tiesin, että joka kerta kun suljin silmäni, näin sen saman näyn. Ökyrikkaan naisen miehen tulon huoneeseen, nainen oli kutsunut tätä Brunoksi.
Tämä oli ilmeisemmin joku ökyrikas kehonrakentaja, sillä tämä oli heitellyt Jaredin opeista huolimatta minua pitkin seinille ja maahan. Naisen kirkumiset ja huudot että Bruno lopettaisi, tämän vielä tappaessa minut jos jatkaisi, kaikuivat joka kerta korvissani.
Olin oikeastaan luullut miehen tappavan minut, mutta onneksi tämä oli lopulta lopettanut potkimiset ja lyönnit. Tajuttomuuden rajamailla olin saapunut sairaalaan ja tilani vakavuus selvitetty.

 Kivut olivat ilman lääkkeitä sietämättömiä, joten olin saanut niitä joka päivä aika mojovat annokset. Nyt lääketokkurassa huomioni kiinnittyi ääniin nurkan takana olevasta avoimesta ovesta. Lääkkeiden tuoma nautinnollinen rentous oli tipotiessään, sillä hetkellä kun tunnistin tuon tupakan käheyttämän äänen.
   "Miten niin emme voi nähdä herra Quintia?! Hän on koulumme oppilas! Olen hänen luokanvalvojansa sekä tämä tässä on hänen rehtori. Pojalla ei ole sukulaisia, jotka huolehtisi tästä kotiutumisen jälkeen!"
Kotiutuminen?

 Vaikka liikkuminen tuotti sellaista kipua että silmissä näin tähtiä, en voinut pysyä vuoteessa. Hiljaa ettei ovella olijat kuulisi, kävelin vaatelipastolle ja etsin sinne kätketyt vaatteeni.
   "Herra Quint on vielä tarkkailussa. Kun lääkäri tulee kierroksellensa, niin voitte keskustella hänen kanssa. Minä olen vain hoitaja ja-"
   "Toki te voitte antaa meidän nähdä edes poikaa? Selvittää mitä oikein on tapahtunut ja-"
Rehtori Pavel jo puuttui naisten väliseen keskusteluun.

 Näiden kiistellessä ja keskustellessa, olin tuskan hien saattelemana saanut puettua omat vaatteet päälleni ja en voinut sille että jäin tuijottamaan kasvojani. Mitä minä oikein tein?! Miten voisin enää antaa Gisellen tehdä tätä itselleni? Oliko elämäni uhraaminen tälläisille vaaroille oikeasti sen arvoista? Pelkkien koulun arvosanojen?

 Silmäni osuivat selkäni takana olevaan ikkunaan. Kohtanut ivaa. Minut oli sijoitettu alimpaan kerrokseen. Olinko siis rikkomassa lupaustani Cameronille ja valmis elää klaanin tuomassa uhkassa eläen sellaista elämää kuin itse halusin. Vai antaen muiden sanella miten minun tulisi elää elämääni?
Vastaus oli vain minulla ja se piti antaa itselleni sillä sekunnilla..

** **
Kymmenen minuutin kuluttua

** **
Rehtori Pavel oli saanut hoitajan suostuteltua, että tämä laskisi heidät näkemään minut. Mutta se mikä heitä kohtasi sairalahuoneessa oli vain tyhjä huone ja sängynpöydälle jättämäni puhelin. Olin tehnyt päätökseni ja avoinainen ikkuna oli todiste siitä. Olin kuin olinkin rikkonut elämäni ensimmäisen kerran annetun lupauksen ja sen vain aika näyttäisi että kannattiko se vai ei. Sillä nyt edes Toby ei saisi minuun mitenkään yhteyttä. Olinhan katkaissut puhelimen kortin jättäessäni sen pöydälle. Kukaan ei saisi tietää missä olin. Olin tästä lähtien omillani.



Semmoinen osa.. Tilanteet vaihtuivat toisiinsa ja lopulta Devon joutui melko liemeen.. No jos tulevaisuus olisi hiukan valoisempi?
En kerro onko näin.. mutta tämä seuraavan osan tilanteet ovat muhineet jo pidempään mielessäni ja on aika päästää ne toteutukseen!
Toivottavasti piditte osasta sen pikaliidoista huolimatta.. Hetken mietin että meneekö osa liian nopeasti tilanteesta toiseen, mutta jotenkin tätä oli luontevaa kuvata/kirjoittaa.. Siksi toivon että ei ollut liikaa asiaa ja tilanteita yhteen osaan tumpattuna vaikka kuvia olikin vain 35 kappaletta.


tiistai 9. kesäkuuta 2020

Osa 72- Mikä moraali

No niin.. uutta osaa pukkaa ja nyt kokeilen vähän erilaista lähestymis tapaa osan julkaisuun.. katsotaan miten käy ja julkaiseeko blogger sen nyt moitteettomasti..
Pidemmittä puheitta, lukuiloa!

 Sitä sanotaan että ihminen täyttää vain kerran kahdeksantoista.. Niinpä niin. Perjantai-iltana, päivää ennen syntymäpäivääni. Kutsu saapua seuraavana aamuna kello puoli kahdeksan tukiopetukseen.
Miten muutenkaan sitä nuori, juuri kahdeksantoista vuotta saavuttanut nuori mies haluaisi viettää syntymäpäivänsä aamua.

 Kaksikymmentä viisi yli seitsemän, kävelin hitain askelin asuntolani huoneesta. Kohti opettajien asuntolaa.
Pihalla kuului vain lintujen vaimea aamu viserrys. Opettajien asunnoissa joissa ikkunat olivat pihan puolella, oli verhot laitettu eteen ja opettajat ansaitusti nukkumassa pidempään, olihan sentään lauantaiaamu. Asuntola kolmosen yläkerran huoneen ovelle numero kaksikymmentä viisi, ovi avautui saman tien ja ei aikaakaan kun opetukseni oli alkanut.
Siitä oli nyt jo puolitoista tuntia aikaa.

 Nousin sängyltä, jolloin Giselle muutti asentoaan kohti minua.
   "Onko muu luokka suunnitellut syntymäpäiväsi kunniaksi jotain? Miten muuten, onko muut tytöt jo päässeet kokemaan opetuksien tuomia iloja?"
Käsivarteni karvat nousivat inhosta. Siitä huolimatta vaikka inhon väreet joka kerran jälkeen kasvoivat kasvamistaan, vastasin oikeastaan aika ympäri pyöreästi tälle. En tahtonut tuoda ilmi. että en halunnut kertoa tälle naiselle yhtään mitään omasta elämästäni. Luulkoon sitten vaikka että olin tämän oppeja antanut muille. Minulle oli se ja sama mitä tuo nainen ajatteli.

    "Oliko vielä muuta?"
 Sängyn jouset narahtivat, kun Giselle muutti asentoaan nopeasti.
   "Muutahan äänensävyäsi, miten puhut minulle! Minulla on valta vaikuttaa numeroihisi, jos olisin sinä, en puhuisi noin vaan pitäisin minut tyytyväisenä!"
Nostin hampaita kiristellen vaatteet lattialta, jonne Giselle oli ne yksitellen pudottanut minua riisuessaan. Puin vaatteet päälleni niin ripeästi kuin pystyin.
 Leukaluihin jo koski kun muotoilin lausettani hampaiden välissä uudelleen.
   "Muut alkavat epäilemään jos en kohta mene, voinko vielä auttaa sinua jotenkin?"
Jouset narahtelivat uudelleen kun Giselle hivuttautui lähemmäs minua.

    "Paljon parempi. Eihän se nyt niin vaikeaa ollut vai mitä? Niin ja ei, ei ollut muuta. Ensi viikkoon. Ai, ja muista lukea ennen sitä kirjasta sivut 105-116."

** ** ** **

 Sunnuntaiaamu valkeni leutona, mutta sumuisena. Vain työhönsä menevät ihmiset liikkuivat luonto eläinten lisäksi ulkona. Ilma oli raikas, mutta hetken vielä viileä.
Ilta oli venynyt todella pitkäksi. Pojat olivat päättäneet pitää kunnon juhla-illan kunniakseni. Olinhan meidän porukasta ainoa joka täytti sinä vuonna kahdeksantoista. Niinpä minun nakiksi oli tullut hankkia kaikki juotavat ja täytyy myöntää että Gisellen takia, taisin hankkiä vähän liikaa.

 En yöllä päässyt oman asuntola ovesta jostain syystä sisälle, joten hämärän muistikuvan saattelemana olin aamun pienillä tunneilla horjunut ruokalaan. Ruokalan ovi kun oli aina auki. Syy siihen oli selitetty tullessani kouluun. Mikäli jollain oppilaalla olisi nälkä yön aikana, nämä voisivat mennä ruokalaan sitä hakemaan.
Utuinen kuva pääni lyömisestä kaapin oveen, sai lopulta minut sammumaan. Vaikka olo oli että olin vain hetken pitänyt silmiä kiinni, kuulin kaukaisuudesta miten minulle huudettiin.

 Huutaja oli keittäjätär, joka oli tullut laittamaan oppilaille aamupalaa.
   "Tämä on pöyristyttävää! Ruokalani lattialla! Räkäkännissä! Mitä jos nuoremmat oppilaat olisivat nähneet tämän!? Ei minun aikana oli moista nähty! Odotahan kun rehtori kuulee tästä!"
Silmäni pyörähtivät ympäri, kun yritin availla niitä. Valo oli aivan liian kirkas katsottavaksi, ja miksi keittäjättären piti huutaa niin kovaa?
   "O-oletkos shiinä, hiljaa. Älä huuda."
   "Kehtaatkos komennella minua nuori mies! Tämä kuule menee rehtorin tiet-"
   "Voi rouva Thronderson, älkää kertoko rehtorilla, pyydän. Herra Quint vain tarkoitti että tämä ei tule toistumaan ja hän on hyvin pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta."

 Ääni oli tullut ensin sivusta, mutta lopulta tuli eteeni. Silmissä harotti vieläkin, mutta sain kohdennettua sen ääntä kohti. Puhuja samalla katsoi jo keittäjätärtä, puhuen tälle selittääkseen olotilaani.
   "Herra Quint ei ole tämän kaltainen ihminen joka käyttäytyy tyypillisesti näin. Tämä on yksittäis tapaus, joka ei toistu. Häntä parempaa ihmistä saapi hakea. Nyt oli vain hänen kahdeksastoista vuotis syntymäpäivänsä ja tiedättehän te nuoret miehet sen ikäisenä, kaikkea pitää kokeilla. Varmasti teidän Simonkin aikoinaan oli melko villi tapaus vai mitä?"

    "Niin no, olihan tuo.. No jos herra Quint nyt lupaa ettei tämä toistu, niin kaipa voin nyt jättää tämän kerran raportoimatta."
   "Kiitos rouva Thronderson."
Salla kun keittäjätär suuntasi mumisten nuoren miehen aluista keittiöön, puolesta puhujani kääntyi katsomaan minua.
Allison katsoi oudosti minua.
   "En voi pelastaa sinua enää toiste, joten älä vastaisuudessa jää keittäjättärelle kiinni kännäämisestä."

 Olin sanaton. En tiennyt mitä sanoa, joten yritin nousta ylös. Huonolla menestyksellä joten jouduin nojaamaan horjahduksen takia aputasoon etten kaatuisi.
Allison otti askeleen lähemmäs.
   "Oletko kunnossa?"
   "Jhep."
Se oli ainoa mitä sain sanotuksi, huone hetken aikaa pyöri pirun vimmatusti. Ottaessani kaapistosta tukea, tunsin oloni jo paljon varmemmaksi ja paremmaksi.
   "Mitä muuten teet täällä tähän aikaan?"
Vilkuilin kelloa mutta sitä näkemättä, mitä Allison itse teki siellä.. En kysynyt sitä vaan päätin vastata tämän kysymykseen.
   "Asuntolan ovi ei auennut."

    "Siinä on kellolukko."
   "Aaa.. No se selittääkin kaiken."
Samassa kun aloin saada tajuntaani ympärillä olevia asioita, kuulin ruokalan tulosuunnalta naureskelua.
 En edes vilkaissut nauru äänien suuntaan, sillä tiesin ketkä sieltä oli tulossa. Ennemmin tuijotin Allisonia ja sitä miten tämä oli pukeutunut.
Miten tämä oli voinutkaan löytää niin pieniä vaatteita vaatekaapistaan, saati että jopa mahtui niihin. Tietäen miten tässä kävisi, päätin tehdä asialle jotain.

 Jengi ei kerinnyt reagoida liikkeisiini mitenkään, ei sanoin eikä varsinkaan teoin. Näiden kasvoilla silmät olivat yllättyneet ja suut aukeilivat, mutta mitään eivät osanneet sanoa.
Olin napannut Allisonia käsivarresta ja revin tätä mukanani. En tiedä mikä minuun meni, mutta kun olimme ohittamassa muita, käänsin kasvojani näiden puoleen ja vinkkasin silmääni.

 Vedin Allisonia mukanani, joka oli selvästi menettänyt äänensä yllätyksestä. Silti hän yritti repiä kättään irti omastani.
Vasta kun olimme verstasluokassa, joka osoittautui tyhjälksi, pysähtyin ja painoin Allisonin selän vapaana olevaa seinää vasten.

    "Mitä ihmettä oikein ajattelet?!"
Ääneni oli vaativa sekä ärtynyt, mikä kylläkin taisi johtua enemmän päässäni jyskyttävästä pääkivusta kuin tilanteesta josta olin hänet pelastanut.
   "M-minä, m-inä-"
Allison änkytti, mutta lopulta sai sanotuksi.
"Tahdoin näyttää kaikille. En pelkää heitä enää- minä- minä noudatan neuvoasi ja-"

    "Pukeutumalla kahta kokoa liian pieniin vaatteisiin? Näyttäen muuten todella naurettavalta. Mitä oikein yrität saavuttaa tällä? Mmm?"
Samassa kun olin kysynyt kysymykseni, Allisonin kasvoille nousi puna.
   "Aa, nyt käsitän."

 Otin askeleen lähemmäksi tätä vaikka Allison yritti vastustella ensin. Laitoin käteni hänen leualle, jotta sain käännettyä tämän päätä sen verran, että sain oman pääni korvan juurta, kumminkaan koskettamatta huulillani ihoa.
Annoin puheeni ilmavirran tehdä tehtävänsä.
   "Haluaisit että pojat näkisivät sinut halukkaana- valmiina, eikö vain. Kerrohan Allison, olisitko valmis siihen? Jos ottaisin sinut tässä ja nyt?"

 Tiesin että sanoiessani ne juuri kuin nyt sanoin, hunajaisesti, lempeästi ja samalla antaen ääneni madaltua oikeanlaiseksi. Tiesin että sanat, eleet ja ilmavirta tekivät tehtävänsä.
Allison nimittäin huokaisi tyytyväisesti ynähtäen. Olin itse tietoinen ettemme olleet enään yksin, mutta Allisonilla ei ollut mitään tajua ympäristöstään sillä hetkellä.

 Vasta kun oven suulta kuului tirskuntaa neljän tytön suusta, sai Allisonin havahtumaan ja jäyksitymään kauhusta.
Suljin silmäni tietäen että tein moraalisesti todella väärin. Mutta en nähnyt muutakaan, jotan minun oli pakko tehdä se ja madalsin ääntäni vieläkään päästämättä Allisonia otteestani.
   "Niin kauan kun olet tuon näköinen, niin kauan kun et huolehdi itsestäsi, sinulle käy juuri näin. Petät itseäsi jos kuvittelet vaatteiden muuttavan ihmisten käsitystä itsestäsi."
Seuraavan kuiskasin niin hiljaa, etteivät muut kuin Allison kuullut.
   "Tee itsellesi jotain, tee itsestäsi haluttavampi. Ehkä sitten saat jopa sen mitä haluat."

Sen sanottuani, päästin otteeni irti Allisonisa ja ohitin muut tytöt osoittaen sanani heille.
   "She´s all yours."
Tunsin ahdistuksen nousevan poistuessani paikalta, mutta Allison sai sitä mitä tilasi. Olisi ehkä parempi antaakin tälle opetus näin. Edellinen ele ja sanat eivät kun olleet tehneet oikeanlaista tehtävää. Josko tämä ottaisi vihdoin kaikista näistä tapahtumista opiksi ja tekisi viimein sen mitä piti, jotta tämän silmätikkuna olo lakkaisi..



Että semmoinen osa... voi Devon. Devon... minkä teit...

Noh.. toivottavasti tämä tapa nyt saapi tämän tekstin julkaistuksia ilman ongelmia.. =) (ja onnistui! Kiitos kaikille jotka autoitte sen ratkomisessa!) <3
Niin ja kiitos H (thero) Zivasta ja Allisonista kun aikoinaan teit ne minulle! <3
Kommentit tervetulleita! <3