Osa 72- Mikä moraali

No niin.. uutta osaa pukkaa ja nyt kokeilen vähän erilaista lähestymis tapaa osan julkaisuun.. katsotaan miten käy ja julkaiseeko blogger sen nyt moitteettomasti..
Pidemmittä puheitta, lukuiloa!

 Sitä sanotaan että ihminen täyttää vain kerran kahdeksantoista.. Niinpä niin. Perjantai-iltana, päivää ennen syntymäpäivääni. Kutsu saapua seuraavana aamuna kello puoli kahdeksan tukiopetukseen.
Miten muutenkaan sitä nuori, juuri kahdeksantoista vuotta saavuttanut nuori mies haluaisi viettää syntymäpäivänsä aamua.

 Kaksikymmentä viisi yli seitsemän, kävelin hitain askelin asuntolani huoneesta. Kohti opettajien asuntolaa.
Pihalla kuului vain lintujen vaimea aamu viserrys. Opettajien asunnoissa joissa ikkunat olivat pihan puolella, oli verhot laitettu eteen ja opettajat ansaitusti nukkumassa pidempään, olihan sentään lauantaiaamu. Asuntola kolmosen yläkerran huoneen ovelle numero kaksikymmentä viisi, ovi avautui saman tien ja ei aikaakaan kun opetukseni oli alkanut.
Siitä oli nyt jo puolitoista tuntia aikaa.

 Nousin sängyltä, jolloin Giselle muutti asentoaan kohti minua.
   "Onko muu luokka suunnitellut syntymäpäiväsi kunniaksi jotain? Miten muuten, onko muut tytöt jo päässeet kokemaan opetuksien tuomia iloja?"
Käsivarteni karvat nousivat inhosta. Siitä huolimatta vaikka inhon väreet joka kerran jälkeen kasvoivat kasvamistaan, vastasin oikeastaan aika ympäri pyöreästi tälle. En tahtonut tuoda ilmi. että en halunnut kertoa tälle naiselle yhtään mitään omasta elämästäni. Luulkoon sitten vaikka että olin tämän oppeja antanut muille. Minulle oli se ja sama mitä tuo nainen ajatteli.

    "Oliko vielä muuta?"
 Sängyn jouset narahtivat, kun Giselle muutti asentoaan nopeasti.
   "Muutahan äänensävyäsi, miten puhut minulle! Minulla on valta vaikuttaa numeroihisi, jos olisin sinä, en puhuisi noin vaan pitäisin minut tyytyväisenä!"
Nostin hampaita kiristellen vaatteet lattialta, jonne Giselle oli ne yksitellen pudottanut minua riisuessaan. Puin vaatteet päälleni niin ripeästi kuin pystyin.

 

 Leukaluihin jo koski kun muotoilin lausettani hampaiden välissä uudelleen.
   "Muut alkavat epäilemään jos en kohta mene, voinko vielä auttaa sinua jotenkin?"
Jouset narahtelivat uudelleen kun Giselle hivuttautui lähemmäs minua.

    "Paljon parempi. Eihän se nyt niin vaikeaa ollut vai mitä? Niin ja ei, ei ollut muuta. Ensi viikkoon. Ai, ja muista lukea ennen sitä kirjasta sivut 105-116."

** ** ** **

 Sunnuntaiaamu valkeni leutona, mutta sumuisena. Vain työhönsä menevät ihmiset liikkuivat luonto eläinten lisäksi ulkona. Ilma oli raikas, mutta hetken vielä viileä.
Ilta oli venynyt todella pitkäksi. Pojat olivat päättäneet pitää kunnon juhla-illan kunniakseni. Olinhan meidän porukasta ainoa joka täytti sinä vuonna kahdeksantoista. Niinpä minun nakiksi oli tullut hankkia kaikki juotavat ja täytyy myöntää että Gisellen takia, taisin hankkiä vähän liikaa.

 En yöllä päässyt oman asuntola ovesta jostain syystä sisälle, joten hämärän muistikuvan saattelemana olin aamun pienillä tunneilla horjunut ruokalaan. Ruokalan ovi kun oli aina auki. Syy siihen oli selitetty tullessani kouluun. Mikäli jollain oppilaalla olisi nälkä yön aikana, nämä voisivat mennä ruokalaan sitä hakemaan.
Utuinen kuva pääni lyömisestä kaapin oveen, sai lopulta minut sammumaan. Vaikka olo oli että olin vain hetken pitänyt silmiä kiinni, kuulin kaukaisuudesta miten minulle huudettiin.

 Huutaja oli keittäjätär, joka oli tullut laittamaan oppilaille aamupalaa.
   "Tämä on pöyristyttävää! Ruokalani lattialla! Räkäkännissä! Mitä jos nuoremmat oppilaat olisivat nähneet tämän!? Ei minun aikana oli moista nähty! Odotahan kun rehtori kuulee tästä!"
Silmäni pyörähtivät ympäri, kun yritin availla niitä. Valo oli aivan liian kirkas katsottavaksi, ja miksi keittäjättären piti huutaa niin kovaa?
   "O-oletkos shiinä, hiljaa. Älä huuda."
   "Kehtaatkos komennella minua nuori mies! Tämä kuule menee rehtorin tiet-"
   "Voi rouva Thronderson, älkää kertoko rehtorilla, pyydän. Herra Quint vain tarkoitti että tämä ei tule toistumaan ja hän on hyvin pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta."

 Ääni oli tullut ensin sivusta, mutta lopulta tuli eteeni. Silmissä harotti vieläkin, mutta sain kohdennettua sen ääntä kohti. Puhuja samalla katsoi jo keittäjätärtä, puhuen tälle selittääkseen olotilaani.
   "Herra Quint ei ole tämän kaltainen ihminen joka käyttäytyy tyypillisesti näin. Tämä on yksittäis tapaus, joka ei toistu. Häntä parempaa ihmistä saapi hakea. Nyt oli vain hänen kahdeksastoista vuotis syntymäpäivänsä ja tiedättehän te nuoret miehet sen ikäisenä, kaikkea pitää kokeilla. Varmasti teidän Simonkin aikoinaan oli melko villi tapaus vai mitä?"

    "Niin no, olihan tuo.. No jos herra Quint nyt lupaa ettei tämä toistu, niin kaipa voin nyt jättää tämän kerran raportoimatta."
   "Kiitos rouva Thronderson."
Salla kun keittäjätär suuntasi mumisten nuoren miehen aluista keittiöön, puolesta puhujani kääntyi katsomaan minua.
Allison katsoi oudosti minua.
   "En voi pelastaa sinua enää toiste, joten älä vastaisuudessa jää keittäjättärelle kiinni kännäämisestä."

 Olin sanaton. En tiennyt mitä sanoa, joten yritin nousta ylös. Huonolla menestyksellä joten jouduin nojaamaan horjahduksen takia aputasoon etten kaatuisi.
Allison otti askeleen lähemmäs.
   "Oletko kunnossa?"
   "Jhep."
Se oli ainoa mitä sain sanotuksi, huone hetken aikaa pyöri pirun vimmatusti. Ottaessani kaapistosta tukea, tunsin oloni jo paljon varmemmaksi ja paremmaksi.
   "Mitä muuten teet täällä tähän aikaan?"
Vilkuilin kelloa mutta sitä näkemättä, mitä Allison itse teki siellä.. En kysynyt sitä vaan päätin vastata tämän kysymykseen.
   "Asuntolan ovi ei auennut."

    "Siinä on kellolukko."
   "Aaa.. No se selittääkin kaiken."
Samassa kun aloin saada tajuntaani ympärillä olevia asioita, kuulin ruokalan tulosuunnalta naureskelua.

 En edes vilkaissut nauru äänien suuntaan, sillä tiesin ketkä sieltä oli tulossa. Ennemmin tuijotin Allisonia ja sitä miten tämä oli pukeutunut.
Miten tämä oli voinutkaan löytää niin pieniä vaatteita vaatekaapistaan, saati että jopa mahtui niihin. Tietäen miten tässä kävisi, päätin tehdä asialle jotain.

 Jengi ei kerinnyt reagoida liikkeisiini mitenkään, ei sanoin eikä varsinkaan teoin. Näiden kasvoilla silmät olivat yllättyneet ja suut aukeilivat, mutta mitään eivät osanneet sanoa.
Olin napannut Allisonia käsivarresta ja revin tätä mukanani. En tiedä mikä minuun meni, mutta kun olimme ohittamassa muita, käänsin kasvojani näiden puoleen ja vinkkasin silmääni.

 Vedin Allisonia mukanani, joka oli selvästi menettänyt äänensä yllätyksestä. Silti hän yritti repiä kättään irti omastani.
Vasta kun olimme verstasluokassa, joka osoittautui tyhjälksi, pysähtyin ja painoin Allisonin selän vapaana olevaa seinää vasten.

    "Mitä ihmettä oikein ajattelet?!"
Ääneni oli vaativa sekä ärtynyt, mikä kylläkin taisi johtua enemmän päässäni jyskyttävästä pääkivusta kuin tilanteesta josta olin hänet pelastanut.
   "M-minä, m-inä-"
Allison änkytti, mutta lopulta sai sanotuksi.
"Tahdoin näyttää kaikille. En pelkää heitä enää- minä- minä noudatan neuvoasi ja-"

    "Pukeutumalla kahta kokoa liian pieniin vaatteisiin? Näyttäen muuten todella naurettavalta. Mitä oikein yrität saavuttaa tällä? Mmm?"
Samassa kun olin kysynyt kysymykseni, Allisonin kasvoille nousi puna.
   "Aa, nyt käsitän."

 Otin askeleen lähemmäksi tätä vaikka Allison yritti vastustella ensin. Laitoin käteni hänen leualle, jotta sain käännettyä tämän päätä sen verran, että sain oman pääni korvan juurta, kumminkaan koskettamatta huulillani ihoa.
Annoin puheeni ilmavirran tehdä tehtävänsä.
   "Haluaisit että pojat näkisivät sinut halukkaana- valmiina, eikö vain. Kerrohan Allison, olisitko valmis siihen? Jos ottaisin sinut tässä ja nyt?"

 Tiesin että sanoiessani ne juuri kuin nyt sanoin, hunajaisesti, lempeästi ja samalla antaen ääneni madaltua oikeanlaiseksi. Tiesin että sanat, eleet ja ilmavirta tekivät tehtävänsä.
Allison nimittäin huokaisi tyytyväisesti ynähtäen. Olin itse tietoinen ettemme olleet enään yksin, mutta Allisonilla ei ollut mitään tajua ympäristöstään sillä hetkellä.

 Vasta kun oven suulta kuului tirskuntaa neljän tytön suusta, sai Allisonin havahtumaan ja jäyksitymään kauhusta.
Suljin silmäni tietäen että tein moraalisesti todella väärin. Mutta en nähnyt muutakaan, jotan minun oli pakko tehdä se ja madalsin ääntäni vieläkään päästämättä Allisonia otteestani.
   "Niin kauan kun olet tuon näköinen, niin kauan kun et huolehdi itsestäsi, sinulle käy juuri näin. Petät itseäsi jos kuvittelet vaatteiden muuttavan ihmisten käsitystä itsestäsi."
Seuraavan kuiskasin niin hiljaa, etteivät muut kuin Allison kuullut.
   "Tee itsellesi jotain, tee itsestäsi haluttavampi. Ehkä sitten saat jopa sen mitä haluat."

Sen sanottuani, päästin otteeni irti Allisonisa ja ohitin muut tytöt osoittaen sanani heille.
   "She´s all yours."
Tunsin ahdistuksen nousevan poistuessani paikalta, mutta Allison sai sitä mitä tilasi. Olisi ehkä parempi antaakin tälle opetus näin. Edellinen ele ja sanat eivät kun olleet tehneet oikeanlaista tehtävää. Josko tämä ottaisi vihdoin kaikista näistä tapahtumista opiksi ja tekisi viimein sen mitä piti, jotta tämän silmätikkuna olo lakkaisi..



Että semmoinen osa... voi Devon. Devon... minkä teit...

Noh.. toivottavasti tämä tapa nyt saapi tämän tekstin julkaistuksia ilman ongelmia.. =) (ja onnistui! Kiitos kaikille jotka autoitte sen ratkomisessa!) <3
Niin ja kiitos H (thero) Zivasta ja Allisonista kun aikoinaan teit ne minulle! <3
Kommentit tervetulleita! <3