Osa 88- Oppono veritas

 Näin keskiviikko illan kunniaksi laitan uuden osan teille luettavaksi. Tarkoitus oli jo viime viikonloppuna laitella mutta oli kaverin synttäreitä ym menoa joten tuleepi nyt vähän suunniteltua myöhemmin. Silti... Lukuiloa.

Malec ja Addison olivat hymyilleet Devonille tämän hyväksyvän ja lempeän sävyisestä lauseesta. He molemmat olivat onnekkaita että heidän vanhemmat olivat niin ymmärtäväisiä heidän suuntautumisesta, sekä heidän parisuhteesta.

Kaikki kerääntyivät syömään ja ruokailu alkoi täydellisessä hiljaisuudessa.

 

Yhtäkkiä Devon kumminkin päätti nostaa Malecin kanssa asian, jota oli pitkään miettinyt poikansa suhteen.

   "Miten meinasit ratkaista perillisen vastuun, sillä et voi Addisonin kanssa saada lapsia normaalilla tavalla."

Malecin haarukka pysähtyi puoleenväliin lautasta ja tämän suuta. Hitaasti Malec käänsi katseensa isäänsä.

   "Anteeksi?"

Devon esitti kysymyksensä uudelleen, jolloin Addisonia alkoi väkisin hymyilyttämään vaikka posket tällä nostivat pienen punan.

 

Malec vilkaisi poikaystäväänsä ja laski sen jälkeen katseensa takaisin haarukkaansa. He olivat jutelleet asiasta pitkään ja hartaasti, vaikka eivät he olleet edes vielä ottaneet askelta avioliittoonkaan.

   "Rakas isä, en tiedä mitä mahdollisesti ajattelit ottaessasi tämän puheeksi juuri nyt, mutta jos välttämättä haluat tietää niin nykyään on sijaiskohtuja.."

Malec näki kuinka puheenaihe oli hämmentävä Rosielle, sillä tämä vilkuili silmilläään Malecia ja Addisonia sekä heidän isäänsä.

Niin heidän kaikkien. Kukaan ei ollut kertonut Devonille, että he tiesivät Rachel Donavasta, Rosien biologisesta äidistä.

 

   "Älä Rosie rakas ole yhtään vaivaantunut puheenaiheesta. Meinasin jutella teidän kaikkien kanssa nimittäin. Olisin erittäin onnellinen nimittäin jos sinä ja Aidenkin löytäisitte jotkut mielitietyt. En ole kuullut että olisitte käyneet treffeillä kenenkään kanssa pitkiin aikoihin ja-"

 

Rosie oli tukehtua ruokaansa, jonka oli vetäissyt henkitorveen Devonin sanoista. Aiden sen sijaan vilkaisi sivusilmällä isäänsä vakavana.

   "Tietääkseni se on meidän oma asia käydäänkö me treffeillä vai ei isä."

 

Devon kääntyi katsomaan Aidenia.

   "Tietenkin on, en minä sitä sano. Olisin vain onnellinen nähdessäni kaikkien lasteni olevan onnellisessa parisuhteessa kuten Malec on Addisonin kanssa."

Aiden ei sanonut isällensä mitään, tunsi vain sisällään puristavaa oloa. Tällä teki mieli huutaa isälleen, syyttäen tätä omaan onnettomaan olotilaansa.

Hänellä oli mielitietty mutta ei voisi koskaan sitä saada.

 

Malec ja Rosie nousivat ensimmäisinä pöydästä. Malec kohdistaen sanansa isälle.

   "Anna heidän itse päättää milloin ovat valmiita isä. Ei toista voi pakottaa onneen."

   "Tiedän, tiedän. Tämä oli vain tämmöinen ohimenevä lausahdus toiveesta jota toivon jokaiselle lapselleni."

Malec vilkaisi vaitonaisena Devonia, joka oli myös nousemassa tuolistan. Aiden kohotti katseensa veljeensä. Malec vilkaisi Aidenia, joka pudisti pienieleisesti päätään jotta Malec olisi hiljaa.

 

   "Toiveen voi aina esittää monella tavalla isä. Tuo oli painostavaa, kuten oli perillisen kyselykin. Enhän ole edes saanut merkkiä."

   "Vielä. Kyllä se tulee."

Malec päätti kopauttaa kepillä jäätä, joka sai sekä Rosien että Aidenin hiljaa vetämään henkeä.

   "Mutta voihan olla että en saakkaan sitä ja sen merkin saakin esimerkiksi Rosie."

 

Rosie ei kestänyt kuulla enempää, vaan lähti keittiöön viemään lautastaan. Aiden kohotti katseensa tähän ja hänen sydän jätti yhden lyönnin välistä nähden kuinka Rosieta koski.

*Perhanan Malec! Olisit jo hiljaa!*

Nopeasti nousten Aiden yritti kiertää pöytää ympäri ehtiäkseen Rosien perään.

 

Devon juuri sillä hetkellä kumminkin jatkoi Malecin kanssa keskustelua.

   "Se on hyvin epätodennäköistä Malec. Kuten olen monesti sanonut, olen tutkinut asiaa ja sinä olet merkin piilevä kantaja. Anna aikaa, kyllä se sieltä vielä tulee."

 

Ilta oli mennyt vaitonaisissa merkeissä ja lopulta kaikki olivat päättäneet lähteä aikaisin lepäämään. Addison oli päättänyt jäädä yöksi. Malecin huoneen yhteydessä olevassa kylpyhuoneessa, Addison oli juuri tulossa pesemään hampaitaan kun näki poikaystävänsä jälleen katsovan itseään läpi peilistä.

   "Muru, anna olla. Minä kyllä sanon jos merkki sinuun ilmestyy. Ei sinun joka ilta tarvitse sitä etsiä itsestäsi."

 

Malec laski kätensä, mutta ei katsonut Addisoniin. Sen sijana vain alkoi puhua.

   "Kumpa tietäisit miltä se tuntuu, odottaen kokoajan pelossa koska merkki ilmestyy. Minne se ilmestyy. Isä kerran sanoi että se voi tulla minne vain ja miten isona tai pienenä vain. Voi olla että en voi enää kulkea julkisesti missään jos se tulee kasvoihin! En voisi-"

 

   "Olisit silti se yhtä ihana ihminen johon rakastuin. Jota rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa. SE ei muuta sitä mihinkään. Sitä paitsi, olet menossa elokuva-alalle, jossa on maailman parhaimmat meikkiartistit. Näiden aineilla se taatusti saataisiin piloon."

Malec kääntyi osittain Addisonia päin.

   "Mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut?"

   "Olemalla olemassa..."

   "Tule tänne!"

Suudelma sinetöi heidän illan, Malecin ohjaamana Addisonia makuuhuoneen puolelle. He eivät nukkuisi sinä yönä, mutta niin että eivät Devonin sanoin paukuttelisi seiniä paljastaakseen mitä makuuhuoneessa tapahtui.

 

 

 

** ** **

 

 

Kosketus tuntui niin hyvältä, niin oikealta. Ei ollut mitään muuta kuin he. Sadepisarat rummuttivat hitaasti kuin soiden kaunista sävelmää heidän kunniakseen.

 

 

Rosien silmät olivat kiinni, tämän nauttiessa Aidenin kosketuksesta. Tämän ääni oli kirkkaan kristallisen sointuva. "Älä lopeta" oli tämän pyyntö.

Aiden siirtyi hitaasti tämän vierelle.

   "Ei ollut tarkoituskaan."

 

Pehmeät sanat saivat Rosien avaamaan silmänsä ja katsoen Adienia suoraan silmiin, loistaen kirkkaina kuin timantit.

 Aiden tarttui Rosieta vyötäisiltä ja käänsi hitaasti tätä ympäri.

 

Aiden havahtui unestaan, sydän kiivaasti hakaten rinnassaan. Se olikin vain unta...

Rosie oli ollut ylhäällä jo aikaisesta aamusta. Tämä oli heipannut Devonin, joka oli lähtenyt jälleen työmatkalle.

Koska muita ei ollut auttamassa häntä, niin Rosie suunnisti Malecin huonetta kohti.

 

Sen enempää ajattelematta, Rosie avasi huoneen oven.

   "Malec, voisitko aut-"

   "Opettele koputtamaan!"

Rosie kääntyi nolona kasvot punaisiksi lehahtaen.

   "ANTEEKSI!"

Laittaessaan ovea kiinni, Malec huikkasi tämän perään.

   "Mitä ikinä asia olikaan, esitä se Aidenille!"

 

Malec otti Addisonin uudelleen halaukseen, jossa Addison hymähti tälle.

   "Tiedät että veljesi vielä nukkuu tähän aikaan aamusta..."

   "Jep. Mutta Rosie ei sitä tiedä..."

   "Ooh! Olet kiero mies kun härnäilet tuollein."

   "Annahan kun näytän miten kiero."

 Malecin kaataessa Addisonia hän ei käsittänyt sitä miten oli jättänyt oven lukitsematta tai sitä onnea että he olivat pukeneet puolituntia aiemmin alushousut jalkaan. Rosie oli yllättänyt heidät mutta ei sentään liian kuumissa oltavissa. Hänen onnekseen Malec pystyi jatkamaan siihen mihin he olivat jääneet, tietäen että Rosien herätys olisi Aidenille kiusantekoa mikä oli viatonta josta ei tullut omantunnon tuskia.

** **

 

Rosie epäröi hetkeä aiemmin tapahtuneen johdosta Aidenin oven takana. Rohkeutta keräten hän lopulta koputti ovea.

Koputuksen jälkeen huoneesta kuului kuuluva rysähdys sekä Aidenin sadattelua.

   "Aiden?"

   "Hetki!"

Huolestuneena Rosie päätti kokeilla ovea, se ei ollut lukossa.

   "Oletko kunnossa...?"

 

   "Sanoin että odota!"

Aidenin käsissä roikkui lähimmät vaatteet, jotka tämä oli löytänyt. Rosie pysähtyi lamaantuneena näystä edessään. Rosie ei ollut nähnyt Aidenia moneen vuoteen ilman paitaa. Kasvot punehtuen Rosie kääntyi ovensuulla sopertaen anteeksi pyyntönsä.

 

Kääntyessään Rosie niiskaisi kuuluvasti, jonka jälkeen lähti juoksien olohuoneen kautta portaisiin. Aiden puristi vaatteitaan kädessään ja hampaita kiristellen.

 

Mielessään kiroten, että ei ollut muistanut laittaa ovea lukkoon, Aiden puki vaatteet kädestään viimein päällensä ja lähti huokaisten Rosien perään. Tämä aamu ei todellakaan ollut lähtenyt hyvin käyntiin.

Hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä pukemisessa mutta ylös päästyään, Aiden pysähtyi tuijottamaan synkkää näkyä ikkunasta. Miten oli mahdollista että sinä vuotena syksyn alkaminen oli yhtä synkkä mitä koko kesä oli ollut sateineen?

   "No mutta hyvää huomenta."

Aiden käänsi katseensa puhujien suuntaan. Malec vilkaisi veljeään pitäen Addisonia kädestä kiinni. Tällä teki mieli sanoa Malecille kaikkea muuta kuin hyvät huomenet!

Koska Addison oli Malecin seurassa, Aiden lopulta päätti vain murahtaa huomenet ja odotti että kaksikko laskeutui alakertaan aamupalalle.

 

Ottaen ilmaa keuhkoihin ja nopeasti puhaltaen sen ulos, Aiden kohotti nyrkkinsä oveen ja koputti.

   "Kuka?"

   "Minä, saanko tulla?"

   "Mene pois Aiden!"

Aiden sulki hetkellisesti silmänsä.

   "Älähän nyt, saanko tulla? Juteltaisiin."

Hetken oli aivan hiljaista.

 

   "Hyvä on." 

Aiden avasi oven ja otti askeleet huoneeseen. Rosie istui huoneensa nurkassa selvästi itkeneenä.

Askeleet kumahtelivat puu lattiassa kun Aiden otti Rosien eteen askeleensa. Rosie ei kumminkaan nostanut katsetta häneen.

 

Aiden laskeutui lattialle istumaan, jolloin Rosie nosti hiukan katsettaan. Tämän kasvot olivat jo punehtuneet itkemisestä mutta tämän katseen kohdatessa Aidenin, Rosien posket muuttuivat punakoiksi.

   "A-anteeksi.. Minä vain- huolestuin ja-"

 

Aiden nousi ja nosti Rosienkin samalla rauhoitellen tätä yrittäen muodostaa rauhallisen äänen, vaikka sydän hakkasi kiivaasti.

   "Shh, kaikki hyvin. Pääsit vain yllättämään, siinä kaikki. Heräsin juuri ja- niin."

Rosie vältteli katsetta.

 

   "Olen vain muiden riesana. En kuulu tänne, en kuulu mihinkään... En edes tiedä kuka olen. En- en- en kelpaa kenellekkään. Miksi kelpaisinkaan. Tuntemattoman äidin lapsi, isää ei tiedetä..."

 

Aiden henkäisi kuuluvasti Rosien puheista.

   "Nyt lopeta tuollaiset puheet! Sinä kuulut tähän perheeseen! Vaikka meillä ei ole sama äiti niin entä sitten!? Tulet aina kuulumaan tähän perheeseen! Muista se."

 

Aiden ei tiennyt mikä häneen meni, kun nosti kätensä pyyhkiäkseen Rosien poskelle vierähtäneen kyyneleen. Tai toisaalta tiesi mutta ei kyennyt pidättelemään itseään toisen ollessa siinä kunnossa.

   "Kelpaat juuri tuollaisena kuin olet. Joku tulee olemaan onnenmies kun sinut saa. Olet kaunis, huomaavainen, muita ensin ajatteleva, ystävällinen, pirun fiksu, itsenäinen nainen-"

 

Aidenin lause jäi kesken, sillä Rosie hyppäsi tämän kaulalle halaamaan häntä. Samassa ketjureaktiona, täysin varautumatta Rosien halaukseen, Aidenin tasapaino horjahti. Horjahduksesta kaksikko rymähti Rosien sängylle.

Aidenin ottaessa käsillään tukea sängystä kaatuessaan vaistonvaraisena, Rosie kaatui tämän päälle jolloin Aidenin juuri sillä hetkellä kääntäessä kasvojaan Rosien suuntaan, näiden kasvot kohtasivat kuten heidän huulensakin.

 

 

Aiden ei kerinnyt reagoida tapahtuneeseen, kun Rosie jo nosti kätensä Aidenin kaulalle ja ottaen tämän sylissä paremman asennon.

 

Kehon muistaessa vielä edellisen yön unen, Aiden lopulta vastasi Rosien suudelmaan. Hitaasti Rosie siirsi toisen kätensä Aidenin hiuksiin ja toisella silittäen tämän leuan herkkää kohtaa.

Aidenin kurkusta pääsi tyytyväinen murahdus. 

Samassa hän tajusi että se ei ollut enää unta, vaan se oli totisinta totta ja se oli tapahtumassa ihan oikeasti.

Aiden irrottautui Rosiesta ja ponkaisi sängyltä seisomaan. Rosie seurasi perässä kiivaasti hengittäen.

 

   "Miksi?"

Aiden ei kyennyt katsomaan toista silmiin. Rosien ääni oli käheä kuiskaus suudelman jäljiltä.

   "Emme voi Rosie. Olet sisareni, se on väärin..."

Mitään muuta sanomatta Aiden poistui Rosien huoneesta, jättäen toisen nyyhkyttämään käsiensä varaan.

 

 

** **

Muutamia päiviä myöhemmin...

 

Rosie oli onnekas, koska Addison oli muodostunut hänelle parhaimmaksi ystäväksi. Koska Addison tunsi Rosien hyvin, niin tämä oli nähnyt heti että kaikki ei ollut kunnossa. Addison ei ollut vaatinut tietää mikä Rosiella oli, vaan oli antanut tälle aikaa. Lopulta Rosie oli kertonut mitä oli tapahtunut.

Addison oli ollut ihanan ymmärtäväinen ja kuunnellut kun Rosie oli vuodattanut sydäntään.

 

Aiden oli vältellyt Rosien lähellä oloa ja siksi istui sillä kertaa lehteä lukemassa keskikerroksessa. Aiden ei edes katsonut veljeään, koska tunsi tämän painostavan katseen.

   "Olet iso mäntti!"

Aiden ei edes vaivautunut nostamaan katsetta Malecin kommentista.

   "Kiitos samoin."

   "Kai sinä tiesit että Rosie ja Addison ovat parhaita ystäviä ja minä taas Addisonin poikaystävä. Eikä meillä ole salaisuuksia keskenämme. Luulitko asian tosiaan jäävän pimentoon...?"

 

Aiden taittoi lehteään, samalla kun katsahti lopultakin Malecia. Kysyvällä katseella.

   "En ymmärrä mistä puhut."

   "Rosien huone- suudelma. Palaako mieleen?"

   "Se oli vahinko, horjahduksen tuoma ketjureaktio, eikä tule toistumaan. Rosie on siskomme. Vaikka ei olisi moraalisesti väärin suudella sisartaan, niin se on lailla kielletty jos et tiennyt."

   "Vain jos on verisukua, adoptiosisarukset ovat aivan eri kuppikuntansa."

 

Aiden katsoi veljeään, odottaen tämän jatkavan. Sitä kumminkaan ei tapahtunut joten Aidenin oli pakko sanoa.

   "Nyt en ymmärrä mistä puhut."

Malec katsoi veljeään hetken kuin tyhmää, kunnes aloitti hymyilemään omahyväistä hymyään, kun tämä tiesi jotain mitä veljensä ei.

 

Addison tiesi että Malec oli juttelemassa veljensä kanssa, joten hän oli pitänyt Rosielle seuraa sillä aikaa. Samassa Addison tiesi että Malec oli kertonut Aidenille, sen mitä oli aamulla kertonut hänelle kun ylhäältä kuului kova huuto.

   "MITÄ!?!"

Aidenin ääni oli kantautunut portaita pitkin alakertaan ja samassa portaista alkoi kuulumaan askeleita. Addison vilkaisi tulijaa, vaikka tiesi että se olisi Aiden.

 

Aiden seisahtui kaksikon viereen, hiukan vaivaantuneen oloisena.

   "Anteeksi Addison, saanko vaihtaa Rosien kanssa muutaman sanan?"

Addison vilkaisi Rosieta, sillä tämä katsoi Addisonia samalla tavalla kuin tämä ajatteli. Oli harvoja kertoja kun Aiden puhui muille Rosiesta nimeltä, eikä sanalla sisko.

 

Aiden käänsi katseensa Rosien suuntaan ja kohdisti puheensa tälle.

   "Rosie, voinko jutella kanssasi? Kahden-"

Rosie katsoi kysyvänä Addisonia, joka nyökäytti tälle että hänen tulisi jutella Aidenin kanssa.

   "Hyvä on."

 

Addison suunnisti kulkunsa yläkertaan, kun Aiden istuutui tämän paikalle.

   "En teidä kuulitko mutta sain hetki sitten Malecilta yllättäviä uutisia."

Rosie odotti kärsivällisesti, jotta Aiden saisi koottua ajatuksiaan sanoiksi. Tämän mieli oli yhtä vuoristorataa sillä hetkellä.

 

   "En tiedä mistä aloittaa..."

Rosie ei sanonut mitään, hymyili vain lempeästi. Aidenin teki mieli kaapata tämä halaukseen juuri sillä hetkellä, sitä kumminkaan tekemättä. Aiden sen sijaan aloitti kertomaan.

   "Malec, oli joten hankkinut meidän kaikkien dna-näytteet ja lähettänyt ne tutkittavaksi."

Aiden veti syvään henkeä ja puhalsi ilman ulos ennen kuin jatkoi. Rosien vaivoin saaden itse happea sillä hetkellä.

   "Tulos tuli tänään."

Rosie puhalsi ilmat keuhkoistaan kuuluvasti sydän hakaten, odottaen Aidenin jatkavan.

   "Tulos on yhdeksänkymmentäyhdeksän pilkku yhdeksän prosenttisen varma että minä ja Malec olemme veljiä ja Devon on meidän isämme. Sinun tulos oli Rosie hiukan eri- Rosie- et ole meille mitään verisukua. Isä on ilmeisemmin adoptoinut sinut. Luultavasti siksi nimesi on Quint eikä Donavan, jos siis isä on virallistanut sen."

 

 

** **

 

 

 

Rummun pärinää. Pahoittelut, jätämme osan tähän tällä kertaa. 

Tiedättekö englanniksi sanonnan, sorry for not being sorry? No pahoittelut että en ole pahoillani. =D

 

Taktisesti jätän tämän tähän koska seuraavassa osassa on ihan kiitettävä määrä kuvia että teksitä, joten johonkin osa piti jättää ja miksi ei jäisi tämmöiseen kohtaan. Tällä kertaa pääpaino oli Aidenissa ja Rosiessa mutta parhaani yritin sisällyttää myös Malecia ja Addisonia. Se mitä nelikolle jatkossa tapahtuu niin se jää nähtäväksi.

Toivottavasti tykkäsitte. <3

 

-Phoenix