Osa 87- Oman elämän dramaturgiaa

 Heipä hei nyt vaan, jälleen tavataan... Kyllä, lasten laulut päässä. Tässä menikin hiukan pidempään mitä olin ajatellut ja toivonut mutta elämä heittää eteen kaikenlaista silloin kun sitä vähiten odottaa, mutta mutta... Pidemmittä puheitta, Lukuiloa.

 

Sade piiskasi Aidenin niskaan, tämän juostessa ulkona karkuun sitä kaikkea jonka oli juuri saanut veljensä uteliaisuuden vuoksi tietää. Tuntui kuin hän olisi putoamassa Liisan jäniksen kuoppaan ilman pohjan tulemista vastaan. Rinnan puristus sai Aidenin pysähtymään.

Tuntui kuin happi olisi viety ilmakehästä, Aidenin oli vaikeaa hengittää mutta samalla tämän hengitys oli kiivasta. Miten tämä oli mahdollista!?

Katsoessaan sateista kaupunkia edessään, Aiden tajusi että ei ollut reilu Rosieta kohtaan. Tämän maailma oli murtunut juuri tuhansiksi palasiksi ja varmasti tällä oli yhtä sekava olo sisällään, vai oliko? Aiden oli pidätellyt tunteitaan kaikki nämä vuodet, siksi että Rosie oli hänen siskonsa, oliko tämä tehnyt samoin? Sitä hän ei tiennyt.

Samassa Aiden tajusi sen. Todistuksessa oli vain äidin nimi. Voisiko se tarkoittaa että Devon, heidän isä, oli silti heidän kaikkien isä?

Aidenin teki mieli jatkaa matkaa, mutta tuntui kuin luontoäiti olisi Aidenia vastaan ja sade tuntui muuttuvan vielä rankemmaksi.

   "Näetkö Rosie, Aiden kääntyy takaisin."

Rosie kääntyi Malecin halauksesta katsomaan ikkunasta ulos. Malec oli oikeassa, Aiden oli kääntynyt mutta tämä ei näyttänyt tulevan sisälle vaan kiertävän talon taakse.

Miksi Aiden ei tajunnut että hänellä jos kenellä olisi ollut oikeus paeata, juosta paikalta pois palaamatta koskaan. Hänellä oli kaikki oikeus oikutella, hänhän oli se jonka elämä oli juuri hajotettu miljooniksi palasiksi! Mutta koska hän oli semmoinen kuin oli, Rosie vain seisoi paikoillaan.

Aiden nousi patiolle, jossa oli läpinäkyvä muovikatto suojaa tuoden. Istuessaan tuolilla, Aidenin ajatukset pyörivät Malecin tiputtaneen uutisen ympärillä. Mitä se merkitsi, miksi isä oli pimittänyt tietoa, miksi todistuksesta puuttui merkittäviä tietoja..?!

   "Saanko istua?"

Odottamatta vastausta, Rosie istui viereiselle tuolille hiljaa. Kumpikaan eivät pitkään aikaan sanoneet mitään toisilleen. Istuivat vain. Sisällä Malec avasi samalla ulko-oven ja otti poikaystävänsä halaukseen.

   "No hei sinullekkin!"

Addisonin yllättynyt naurahdus hävisi kun Malec kertoi tälle mitä oli löytänyt.

   "Sinun täytyy viedä tuo takaisin mistä sen löysit. Isälläsi on varmasti jokin hyvä syy pimittää noin iso asia."

Vietyään todistuksen takaisin laatikkoon, josta oli sen löytänytkin, Malec lähestyi Addisonia takaa.

   "Viety. Mutta mielestäni tämä pitää tulla julki. Eihän näin kenenkään elämillä pidä leikkiä. Tajuatko kauan noiden kahden kissa-hiiri leikki on jatkunut? Nytkin piti houkutella Rosie menemään Aidenin luokse ja nytkin ovat vieläkin siinä asennoissa missä olivat kun jätin hetkeksi sinut."

 

Patiolla Rosie katseli Aidenia, joka ei tehnyt liikettäkään katsoakseen Rosieen päin. Pää yhtä mehiläispesän pörinää täynnä.

   "Olet varsinainen amorin lähetti muru."

Addison otti Malecin kädestä molemmilla käsillään kiinni kun Malec halasi tätä takaapäin, samalla härnäten koskettaen huulillaan Addisonin korvaa, kuiskaten viettelevästi samalla.

   "Miksi ei, kaikkien pitäisi saada kokea tämä sama tunne jota tunnen sinua kohtaan."

Sillä välin kun Malec ja Addison kuiskivat toisilleen sisällä, Aiden oli viimein kääntänyt katseensa Rosieen päin kun Rosie alkoi puhumaan.

   "Tiedätkö että tämä on yhtä suuri shokki minulle kuin sinulle. Tai oikeastaan minun kuuluisi olla se joka juoksisi karkuun tätä kaikkea. Minä olen se joka on tässä saanut tietää että Allison ei olekkaan äitini. Minä olen se joka-"

Tuntien kuinka kyyneleet olivat uudelleen nousemassa silmiin, Rosie jätti lauseen roikkumaan. Sen sijaan että olisi antanut kyyneleiden tulla, Rosie alkoi taputtamaan olkapäätään sormenpäillään. Aiden vain tuijotti hiljaa tätä.

Miksi tämä oli tapahtunut? Juuri nyt vieläpä! Aiden mietti mielessään kuinka kauniilta Rosie näytti ja kuinka hänellä teki niin mieli vain tarttua Rosieen ja halata tätä!

Samassa Rosien poskelle vierähti kyynel.

*Shit!*

   "Et nyt kyllä keskity Malec mitä ulkona tapahtuu..."

   "Miksi keskittyisin kun minun huomioni on juuri siinä missä sen pitääkin olla, eli sinussa."

Addison hymyili poikaystävälleen, osoittaen silti ulos.

Vastahakoisesti Malec nosti katseensa Addisonin kasvoilta juuri sillä hetkellä kun Aiden nousi tuoliltaan, ojentaen kätensä johon Rosie tarttui. Aiden nosti tämän tuolilta myös ylös.

Aiden tiesi leikkivänsä tulella, mutta ei kestänyt nähdä Rosieta siinä tilassa. Käyttäen kaiken tahdon voimansa tämä otti Rosien halaukseen puhuen rauhoittavasti.

Sisällä kaksikko hymyilivät toisilleen.

Rosie vastasi Aidenin halaukseen.

   "Shh, kaikki hyvin. Älä itke rakas Rosie, kaikki kääntyy vielä parempaan. Selvitämme tämän vielä isän kanssa."

Rosien tuoksu oli huumata Aidenin tajunnan. Sulkien silmänsä, Aiden antoi Rosien tuoksun täyttää hajuaistinsa.

Sisällä Addison oli tehnyt Malecille hyvän huomion, jota Malec ei ollut ottanut huomioon todistuksessa. 

Entäs jos Devon oli silti Rosien isä?!

Oliko hän vain saanut kaksikon sydämen särkymään toistamiseen? Toki hän oli kiusoitellut veljeään mutta ei hän kestänyt ajatusta että satuttaisi kumpaakaan heistä! Vaikka hän ei pitänyt sitä minään niin miten silti molemmat ajattelivat kaikkia näitä vuosia kun heitä oli kasvatettu samassa taloudessa, sisaruksina.

   "Mitä olen mennyt tekemään?!"

Addison vetäisi Malecin lähelleen samalla tätä pyöräyttäen ympäri suudellen häntä.

   "Olet tehnyt mitä olet katsonut mielestäsi oikeaksi, et mitään muuta. Tulehan tänne."

Malec halasi Addisonia onnellisena että hänellä oli tämä elämässään. Vielä kun saisi oman huoneen niin hän voisi viedä Addisonin huoneeseensa kuten houkutus oli sillä hetkellä suuri. Ulko-oven käydessä kaksikko katsoivat Devonia joka huikkasi heille suunnaten kulkunsa yläkertaan, huomaamatta mitä takapihalla tapahtui.

   "Hei isä, odota!"

Ulkona Aiden kohotti huulensa Rosien otsalle, joka huokaisi tyytyväisenä eleestä. Sydän kiivaasti rinnassaan hakaten Rosie tunsi ettei kestäisi enää sitä sähköistä energiaa heidän ympärillään. Toivoen että Aiden siirtäisi huuliaan hiukan alemmas, Rosie sulki silmänsä. Odottaen Aidenin siirtoa, sitä kumminkaan tapahtumatta.

Sade alkoi hellittämään juuri sillä hetkellä, kun Aiden otti hitaasti etäisyyttä. Rosie vaistomaisesti yritti lähestyä häntä, Rosie kun ei halunnut hetken loppuvan koskaan.

Aiden otti Rosien käsivarsista kiinni, samalla katsoen tätä suoraan silmiin.

   "Rosie, ei..."

Ääni oli pehmeä mutta käheä, joka tuli Aidenin suusta.

   "Mut-mut-"

Aiden sulki silmänsä hetkellisesti, jolloin Rosie keräsi rohkeutensa ja lähestyi Aidenia aivan lähelle.

   "Emme voi!"

Aiden irrotti otteensa ja pinkaisi juoksuun tietäen että oli väärin, mutta samalla todella oikein karata tilanteesta. Oli väärin jättää Rosie yksin, koska tämän koko olemassa olo oli rikottu palasiksi, mutta samalla oli oikein. Jos Aiden ei olisi tehnyt sitä... *EI, sitä ei voisi koskaan tapahtua!*

Aiden oli lähellä pysähtyä, katsoessaan taakseen ja nähden Rosien tuskaisen ilmeen. Hänen pitäisi päästä pois!

Sisällä Malec oli juuri astunut koputuksen jälkeen isänsä huoneeseen, jonne tämä oli mennyt.

   "Voidaanko me jutella? Pitäisi jutella remontista..."

Samassa Aiden riuhtaisi oven auki.

   "Tahdon kertoa että muutan pois enkä kuuntele kieltävää vastausta!"

Malec kääntyi hämillään veljeään kohti, kun taas Devon vain hymyili sängyllä pojille. *Se siitä lepohetkestä.*

   "Istukaa alas."

Koska Devonin huoneessa ei ollut tuoleja, pojat istuivat lattialle isänsä katseen alla.

   "Ennen kuin menet puheissasi eteenpäin Aiden, niin Malec tuossa juuri ehdotti remonttia. Auttaisiko se muutto suunnitelmien suhteen? Ennen kuin Malecille tulee merkki, niin tiedät että en voi päästää sinua muuttamaan. Se ei ole turvallista."

Aidenin suu meni yhdeksi viivaksi. Tämä oli pitkään aivan hiljaa ja Malec tunsi pidättävänsä henkeään siitä mitä veljensä päättäisi.

   "Sen on parempi sitten olla Malec onnistunut remontti, niin ja tahdon huoneen alakerrasta. Sekä lukon oveeni." 

** **

Malec sai olla remontin pääorganisoija ja remontti valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Kukaan muu ei ollut nähnyt sisälle huoneisiin vasta kun remontti oli valmis.

Aiden katsoi yllättyneenä omaa huonettaan, joka oli kuin olikin alakerrassa. Malec oli onnistunut täydellisesti remontissa.

   "Lukko ovessa."

Aidenin olisi tehnyt mieli nostaa keskisormea veljelleen mutta sen sijaan vai mulkaisi vaitonaisena tätä.

Seuraavaksi Malec ohjasi kaikki omaan huoneeseensa tyytyväinen ilme kasvoilla. Rosie katseli ihastuneesti Malecin taidon näytettä huoneessa.

   "Voi Malec! Tämä on hieno!"

Aiden katsoi sermiä joka oli aiemmin ollut heidän huoneen jakajana. 

   "Päätit sitten jättää tuon tänne."

Malecin kasvoille muuttui merkillinen hymyn poikanen Aidenin kommentista.

Devon siirtyi sisemmäs huoneeseen ja tuijotti huonetta pitkään.

   "Miksi parisänky?"

   "No missä muualla sitten Addison nukkuisi kuin vieressäni?"

Devonin leukaperät kiristyivät ja tämä veti kuuluvasti keuhkoihinsa ilmaa. Toki hän hyväksyi Addisonin, mutt aettä hänen katon alla...

   "Teidän on parempi olla sitten paukuttelematta tuota seinää tuolla sängyllä, tai Addison ei tule enää yövierailuille..."

Addison joka oli ollut Rosien käsipuolessa, punastui korviaan myöten, kun taas Malec virnisti isälleen pikkupoikamaisen kujeilevasti kulmiaan kohottaen.

Devonin kommentin jälkeen Devon ja Rosie suunnistivat yhteiselle lenkille, kun Aiden jäi tekemään illallista.

Malec ja Addison lähtivät käymään museossa, sillä Addisonin isä oli pyytänyt heitä vilkaisemaan museossa olevia uusia rekvisiittoja, jotka oli lahjoitettu samalle osastolle kuin edelliset.

Saatuaan kierroksen ohitse, nämä istuutuivat kahvioon hetkeksi juttelemaan.

   "Joko olet päättänyt?"

Malec katsoi Addisonia, miten tämä olikaan niin pirun houkuttelevan näköinen. Malec tekisi mitä vain että Addison olisi onnellinen.

Kuinka ironista oli että siinä he istuivat, kun viimeeksi kun he olivat olleet siellä, Malec ja Addison olivat seisseet suurkaupungin lavasteiden edessä ja uskoneet haaveiden käyvän toteen. Toisaalta, miksi ei ne voisi... vai voisiko?

   "Malec?"

   "Se ei ole niin helppoa Addison. Meidän piti odottaa, muistatko?"

Keskustelu oli alkamassa menemään siihen suuntaan ettei Malec pitänyt siitä. Ei varsinkaan julkisella paikalla.

   "Ei tapella... En halua jutella siitä täällä. Mennään meille. Jutellaan takapihalla vaikka."

Malec ja Addison istuivat jonkin aikaa aivan hiljaa, katsellen edessä kohoavia vuoria sekä kirkasta taivasta.

   "En minäkään tahdo tapella. Mutta tahdon vain tietää missä mennään Malec."

Malecin rintaa puristi. Hän tahtoi tehdä kuten oli oikein, mutta sydän huusi samaan suuntaan kuin Addisonin.

Addison tahtoi seurata isänsä jalanjälkiä ja ryhtyä elokuva-ohjaajaksi. Malec vuorostaan tahtoi ryhtyä näyttelijäksi. Mutta se ei onnistunut kummallakaan siinä kaupungissa, sen piti tapahtua Bridgeport cityssä ja vain heidän suvun `kirous´ esti sen. 

   "Voimmehan me aina palata tänne jos tai kun se tulee sinulle..."

Malec vilkaisi Addisonia. Miten hän olisikin niin fiksun ja ihanan poikaystävän saanutkin!

   "Olet ihan oikeassa. Niin voimme. Ainoa asia on vain kertoa se sitten isälle..."

Samassa taka-ovi aukeni, jolloin molemmat kohdistivat katseensa tulijaan. Devon hymyili molemmille.

   "Kun teille kyyhkyläisille sopii, niin ruoka on valmiina."

 

** **

Semmoinen osanen. Toivottavasti piditte. Nyt on hiukan ns."takki tyhjä" enkä tiedä mitä sanoa tähän loppuun. 

Yritän aina kun kerkiän ja jaksan tulla julkaisemaan uutta osaa (mikäli tätä vielä joku lukee). 

Vaikka omaksi iloiksenihan minä tätä aikoinani aloitin ja unelmissa vieläkin on saada tämä päätökseen sinne kymmenenteen sukupolveen niin silti olisi mukava kuulla mitä pidit jos luit osan. :) 

-Phoenix-