torstai 25. helmikuuta 2021

Osa 78- Anna mahdollisuus

 Heipä hei! Tässä kuunnellut uutisia ja totesin että pakko saada jotain muuta ajateltavaa kuin mitä uutisista kuulee. Toki hyvä että tautia yritetään saada taltutettua mutta alkaa heijastumaan pelottavasti omaan opiskeluun nämä nyt tulevat rajoitukset.. Joten mikä sen parempi kuin laittaa uutta osaa, sillä saapi ainakin jotain muuta ajateltavaa!

Eli lukuiloa!

Kaikkia vaistojani kuuntelematta, en etsinyt Allisonia. Kunnioitin tämän päätöstä lähteä. Se miksi hän lähti, sitä en ymmärtänyt. Tuntui tyhjältä palata työpäivän jälkeen tyhjään asuntoon joka oli hetkeä aiemmin raikunut Allisonin raikkaasta naurusta. Kirjan lukeminen oli tylsää kun ei voinut kertoa välillä Allisonin kysymyksille mitä tarinassa tapahtui.


Viikot vierivät ja tyhjä olo ei hävinnyt, ei vaikka miten yritin hukuttaa itseni työhön. Kanta-asiakkaat olivat alkaneet kaikkoamaan, enkä enää välittänyt asiasta. Eihän minulla ollut taloudellisesti enää mitään hätää, kun olin saanut ensimmäisen osan perinnöstäni. Olin taloudellisesti vakaa, mutta henkisesti täysin hajalla.


Viikot muuttuivat kuukausiksi ja kerta toisensa jälkeen huomasin meneväni nukkumaan Allisonin huoneeseen. En kyennyt nukkumaan omassani. 

Samalla silti meno huoneeseen joka tuoksui naiselta, raastoi rintaani niin että välillä oli vaikea jopa hengittää.


Niinpä vietin useasti iltani kävellen kaupungin katuja. Vailla päämäärää. Vailla haluja palata takaisin tyhjään kotiin. Koti- Allison oli tehnyt siitä kodin.

Kuin luontoäiti tietäen tunteeni, tämä sillä kertaa päätti aukaista hanansa ja päästää taivaan auki. Vesisade sai muut ihmiset juoksemaan minne olivatkaan menossa.


En välittänyt sateesta. Koko tämän ajan lappu jäytäen mieltäni annoin vain jalkani viedä.

Älä etsi minua.

Älä etsi.

Etsi.

Samassa kun viimeinen ajatus oli tullut päähäni, tunsin kuinka kykyni etsiä voimallani aktivoitui ja tunne kuinka voimani veti minua suuntaan jossa Allison oli voimistui.


Olin yllättynyt miten lähellä Allison loppupeleissä asui. Siinä seisoin. Olin varma että nainen asui täällä, sillä tunne, voima joka oli vetänyt minua kyseisen talon eteen, oli todella voimakas ja sykkivä. Tiesin että se tunne ei loppuisi ennen kuin menisin ovelle ja kohtaisin naisen joka ei tahtonut tulla löydetyksi.


Talo oli suhteellisen hyvässä kunnossa mutta alue...

Slummi. Tiesin että alue oli köyhää aluetta, mutta onneksi en löytänyt Allisonia jälleen kodittomana, kuten olin meidän kohdatessa ensi kerran sitten sisäoppilaitoksen.

Samassa ovi aukeni ja henkäisin kuuluvasti, enkä ollut ainoa.

   "Devon!?!"


Allison oli kutsunut minut sisälle taloon, jonne olin vaitonaisena kävellyt. Asunnossa ei ollut montaa huonekalua, mutta selvästi Allison oli jotain saanut kerättyä kasaan.

Tunsin kuinka nainen vilkuili minua vähän väliä, kuin odottaen minun räjähtävän, tai saaden ajatukseni järkytyksestä kasaan. En tiennyt kumpaa.

   "Meinasitko koskaan kertoa minulle?"


Katsoessani viimein Allisonia, tämä laski katseensa käsiinsä jotka lepäsivät hänen reisiensä päällä.

   "En tiedä miten olisit reagoinut. Muistan kun kerran kysyin ja vastasit että et halua koskaan hankkia perhettä..."

   "Muistan kuinka ensi kerran juoksin oksentamaan asuessani vielä luonasi. Muistan kuinka luulin syöneeni jotain sopimatonta. Mutta kun kuukautisiani ei kuulunut... Aloin epäillä. Silloin taisin kysyä sinulta asiaa ja vastasit että oma lapsuutesi oltua niin kamala, et voisi tuoda maailmaan lasta."


   "Tein testin heti seuraavana päivänä, odottaen että se olisi negatiivinen. Mutta se ei ollut. Mietin pitkään mitä tehdä. Mutta jotain niin ihanaa kuin pieni ihmisen alku sisälläni. Pala sinua kasvamassa sisälläni. En kyennyt ajattelemaan että käskisit minut- Älä käsitä väärin Devon, minä yritin... Minä kävin sairaalassa ja olin jo odotushuoneessakin, mutta- en vain kyennyt siihen."


      "Niin päätit lähteä?"

Katsoin sivusilmällä Allisonia ja tämän mahaa. Mahaa jossa kasvoi jälkeläiseni, perilliseni... Samassa tajusin mitä muuta tämä kantoi. Ihmisen alku Allisonin mahassa kantoi merkkiä, sukumme kirousta. Tunsin kuinka väri pakeni kasvoiltani.


Katsoimme pitkään ulos olohuoneen ikkunsata sanomatta toisillemme sanaakaan. Tunsin kylmyyttä, kauhua, paniikkia. Samassa tajusin että Allison ei tiennyt mitään sukumme historiasta, saati siitä miten löysin tämän, kyvystäni.

    "Mietit varmaan miten löysin sinut?"


Allison ponkaisi pystyyn, niin nopeasti kuin pystyi mahansa takia. Nousin itse tämän perässä, hiukan hitaammin.

   "Miten sinä löysit minut?! En ole missään rekisterissä!"

Huokaisin syvään, syteen tai saveen. Minun olisi pakko kertoa totuus, uskoi Allison sitä tai ei.


Tämän oli hyvin vaikea uskoa sitä mitä kerroin, mutta lopulta sain Allisonin uskomaan. Sillä että todistin sen, etsimällä tämän vanhemmat maailman kartaa apuna käyttäen. Se ei ollut helppoa, enhän ollut käyttänyt kykyäni pitkiin aikoihin. Yksi puhelin soitto Allisonin tädille ja tämän lopetettua puhelunsa nainen uskoi minua.

   "Mitä tämä merkitsee pienokaiselle? M-miten... ei Devon- En voi, en pysty tulemaan asumaan kanssasi. E-"

Annoin Allisonin kasata ajatuksiaan, meillä oli onneksi vielä aikaa kolmisen kuukautta suunnitella miten toimisimme.


Se oli yksi sateisimmista kuukausista mies muistiin! Melkein joka päivä satoi. Jos ei satanut niin taivas oli pilvessä. 

Olin vastahakoisesti suostunut siihen että Allison asuisi omassa asunnossaan ja minä omassani. Kävin vähintään kerran viikossa naisen luona, sillä tämän ehdottamana olin alkanut vaihtaa alaa. Allison oli keksinyt kyvylleni mitä oivallisen tavan hyötykäyttää sitä. Sen toteutuksen läpiviennissä oli jos jonkinmoista kurssia käytävänä joka vei aikaa auttaa Allisonia.


Itsepuolustuskurssi oli ollut lastenleikkiä, sillä vaikka en ollut käyttänyt taitojani niin ne palautuivat mieleeni kuin pyörällä ajo, kehoni lihakset muistivat mitä piti tehdä.

Allison oli antanut avaimen asunnolleen, sillä jostain syystä tällä alkoi olemaan todella vaikeaa liikkua paikasta toiseen. Vhän kuin minulla sillä hetkellä mutta se johtui kurssista ja lihaksista jotka ilmoittivat olemassa olostaan.

Olin esittänyt huolen Allisonin vaivalloiselle liikkumiselle, mutta sairaanhoitaja oli vain sanonut sen kuuluvan asiaan.


Sisääntullessa tunsin kumminkin kohteliaisuudeksi ilmoittaa tulostani.

   "Allison? Minä tulin..." 

*Thump*

Kova tömähdys sai askeleeni kiihtymään ovelle joka oli kiinni, ääni oli tullut sieltä!


Avattuani oven, en nähnyt muuta kuin tajuttoman Allisonin jolloin sydämmeni jätti lyömättä ja ripein mutta värisevin käsin kaivoin puhelimen taskusta.

   "Hätänumero, kuinka voin auttaa?"

   "Haloo?! Puolis- tai siis tyttöyst- äh! Viimesillään oleva nainen, lapseni äiti makaa tajuttomana maassa! Toivoisin ambulanssia osoitteeseen Wilburstreet 7B"


Ambulanssi oli tullut kymmenessä minuutissa, mutta se oli tuntunut ikuisuudelta. Hätäkeskus oli kysellyt mitä oudoimpia kysymyksiä mutta samalla tärkeitä. Hengittikö Allison, olinko paikalla kun tämä pyörtyi, löikö tämä päänsä kaatuessaan, monennella kuulla hän on jne.

Ensihoitajat olivat laskeneet onneksi minut mukaan kyytiin niin että pystyin kulkemaan Allisonin mukana sairaalalle.


Allison oli kiirehditty päivystykseen jonojen ohi, sillä tämän tajuttomuus oli kestänyt koko sen ajan mitä ensihoitajat olivat olleet tämän asunnolla sekä puolet ambulanssin ajon ajan. Lääkäri oli tullut todella nopeasti ja ohjannut Allisonin vietäväksi tutkimuksiin heti paikalla, sillä tämän tajuissaan pysyminen horjui vähä vähältä. 

Minut ohjattiin odottamaan odotustilaan. En kestänyt ajatusta Allisonin ja pienokaisen ahdingosta.

Silloin tajusin viimein että rakastin tuota naista enemmän kuin mitään muuta!



** ** **


Semmoinen osa.. hiukan lyhyempi, mutta koin että tämä piti katkaista tähän. 

Se mitä Allisonin ja pienokaisen käy ja miten Devon kestää sen että joutuu odottamaan toimettomana sivussa niin selviää seuraavassa osassa.

Kommentit tervetulleita, kuten aina. <3

<3

Phoenix


2 kommenttia:

  1. Sori, rankka työviikko jne, mut halusin jättää kommentin ennenku ehdit TAAS julkaista uuden osan ennen ku ehdin ees reagoida :D

    Koska JOS NYT MENET JA TAPAT ALLISONIN KUN DEVON ON JUURI TUNNUSTANUT SUUREN RAKKAUTENSA, niin en enää ikinä tee sulle poseja.

    Okei, kyllähän mä teen silti, mut... mulkoilen pahasti niin tehdessäni. :(

    (Kiitos lukukokemuksesta ♥)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos thero kommentista, eikä mitään vaikka et kerkiäisi vastaamaan jokaiseen osaan :) <3
      Mie en tiedä miten vastata kuin että *vihellen poistun paikalta vähin äänin että en spoilaa mitään... ;) :D
      Kiitos hymyn tuottavasta kommentista <3

      Poista