Osa 30- Mullistuksia

Heipä hei! Kuten lupailin niin välipäivinä tulee osa.. no välipäivät ovat menneet tässä eteenpäin ja tänään tajusin että huomennahan on jo uuden vuoden aatto! Joten mikä sen parempaa kuin uusi osa tähän vai mitä?! =) Niinpä, pidemmittä puheitta, lukuiloa!

Kuvia yhteensä 49

 Roaring Heights.. Uusi kotikaupunkini..
Matka oli ollut uuvuttava, mutta sen arvoinen!

 Varsinkin kun nyt katsoin valmista olohuonettani. Tiesin että seuraavaksi minun pitäisi hakeutua töihin.
Mutta jostain syystä en vain ole mistään ammatista kiinnostunut.. Rahaa ei ole paljoa joten jotain kaiketi pitäisi keksiä ja pian!

 Isäni työmatkalta Ranskasta ostetut mehumestarin- sekä nektariininvalmistuskirjat saivat nyt luvan tuottaa tulosta sillä muutakaan en keksinyt. Onnekseni isä oli jättänyt ne minulle ja teininä bileiden jälkeen minulla oli ollut illat aikaa niitä lukea ja opiskella kaikki salat. Nyt ne vain koristivat isoja kirjahyllyjä olohuoneessa.

 Kävelin lähimpään juottolaan jossa minua katsottiin liian somaksi, niin etteivät edes kyselleet tietämystäni!

 Seuraavassa paikassa pidettiin liian nuorena, onko mitään paikaa joka ottaisi minut?!

 Huoh.. Itäosa.. Itse siis asun länsiosassa.
Ja autoa en tietenkään vielä omista, vain pyörän. Mutta sillä tänne puolelle ei kyllä tultaisi.. Matka tuli nimittäin testattua eikä jalat suostuneet toimimaan sen jälkeen.
Joudun siis käyttämään julkisia.. kiva..

 Toiseksi viimeinen paikka oli tahtonut nähdä mitä osaan ja omistaja oli vaikuttunut. Kysyessäni miksi tämä oli antanut mahdollisuuden näyttää osaamiseni, tämä oli tokaissut että ulkonäköni takia.. Taidon voisi opettaa mutta ulkonäköä ei. Toisin kuulemma asiakkaita. Ei olisi pitänyt kysyä.
Niinpä niin.. nyt siis olin mehumestari Roarin Heightsin itäosassa sijaitsevassa baarissa..

 Ei se paras ammatti ole, mutta ainakin saisin tehdä päivisin sitä mistä tykkäsin, nimittäin puutarhanhoitoa.. Vielä puutarhani oli alkeellinen mutta koska olin joutunut tekemään sen alusta asti, niin olin jo hyvässä vauhdissa!

 Aika tuntui menevän siivillä ja pian sain huomata että oli syksy ja talvi teki tuloaan. Sinä iltana ollessani työvuorossa huomasin sään totisesti kylmenneen, sillä asiakkaat tulivat sisälle käsiään hieroen.

 Melkein joka toiselle jouduin tekemään hotdrinkiksi kutsutun kahvijuoman. Muuten asia ei olisi haitannut ollenkaan, mutta päivävuorolaiset olivat käyttäneet melkein kaiken caramel-siirapin niin että jouduin myymään jos jonkin sorttisen makuista, pomo ei tulisi tykkäämään kuullessaan siitä.

 Kiire tosin alkoi hiljalleen onneksi helpottamaan niin että kerkisin alkaa tekemään muitakin hommia kuin annostella juomia. Ei mennyt aikaakaan kun tunsin että minua katseltaisiin. Toki olin siihen tottunut mutta tämä tunne oli aivan erilainen.

 Pääätäni aikani käänneltyäni pysähdyin kuin seinään. Lasit joita olin kantamassa oli kaatua lattialle.
SE oli hän!

 Jouduin laskemaan katseeni jotta sain lasit tukevasti tarjottimelle jonka laskin vieressäni olevalle baaritiskille.
Nostaessani pääni tämä oli kadonnut!

 Vuosien takainen Cristelin kotibileet nousivat mieleni pohjukoista ja se kuinka tämä hävinnyt mies oli pelastanut minut Danielin kynsistä. Muisto oli tullut nopeasti ja poistui vielä nopeammin kuin oli tullut.

 Sillä eteeni tuli hyvin tutuksi tulleet "häirikkö"asiakkaani.
Tämä kaksikko oli käynut jo kuukaukauden, juoden aina samaa appelsiinimehua jäillä, ilman alkoholia.

Joka käynnin aikaan nämä utelivat mitä omituisempia asioita minulta, mutta joka kerta sieltä tuli yksi sama kysymys, koska pääsisin töistä. Meitä työntekijöitä oli ohjeistettu ettemme saisi kertoa asiakkaille mitään henkilökohtaista, ja varsinkaan emme saisi kertoa pääsyn ajankohtaa sillä se oli turvallisuusriski, enkä todellakaan edes halunnut kertoa kaksikolle mitään. Joka kerta kun nämä utelivat, tunsin selkäpiiressäni vilunväreitä, en ymmärtänyt miten paikan selväpäisimmät saattoivat käyttäytyä kuin olisivat olleet juovuksissa.

 Koko loppu vuoroni tunsin itseni hyvin rauhattomaksi, enkä edes tajunnut kelloa ennen kuin työkaverini kysyi aikoisinko lähteä kotiin.

 Kiitin työkaveria ja varmensin tältä että hän pärjäisi, jonka jälkeen lähdin pukukaapeille vaihtamaan vaatteita.
Tuntui hyvältä päästä pois korvia pauhaavasta musiikista ja simien puheensorinasta hiljaiseen pukuhuoneeseen.
Tietäen että viimeinen bussilinja oli jo mennyt aloin vaihtaa vaatteita ihan rauhassa. Niin ja tietäen että metrotunneli oli muutamien kortteleiden päässä, pihalle meno hyiseen kylmään ilmaan ei houkutellut

 Astuessani takaovesta ulos en ollut tunnistaa kujaa samaksi jonne olin päivällä astellut. Hento lumi vaippa peitti jalkakäytävää tuoden myös samalla valoa yleensä hyvin hämärälle kujalle.

 Kylmä tuuli nostatti vilun väreitä iholleni, joten kiihdytin hiukan vauhtia pysyäkseni lämpimänä.
Korttelin käveltyäni aloin tuntemaan kumminkin aivan erilaista tunnetta, kuin minua olisi seurattu.
Vilkaistuani jokaiseen suuntaan totesin että kuvittelin vain kaiken, kuka nyt minua seuraisi.

 Metroasema, huoh.. En tykännyt yhtään kävellä yksin näin myöhään mutta ei ollut vaihtoehtoja.
Hmm..6H-linja..6H.. Miettiessäni kelloa ja metrolinjaa joka mahdollisesti veisi minut kotiin en jaksanut vaivautua kääntää päätä vaikka kuulin että askeleita takanani.

 Taas joku juhlijaporukka oli näemmä potkittupihalle jostain menomestasta ja nyt suunnistivat kohti kotia, kuten minä.

 Kuulin kuinka askeleet kaikuivat metrolattiaa vasten ja lähestyivät minua sekä metron aikatauluja. Kääntyäkseni lähteäkseni oikealle laiturille tunsin yhtäkkiä kuinka voimakkaat kädet tarttuivat minuun takaapäin.

 Ennen kuin tajusin reagoida tähän yllättävään tapahtumaan, tunsin kuinka hiuksistani tarrattiin ja niistä lähdettiin minua repimään.

 Pakokauhu valtasi kehoni ja tuntui kuin ääneni olisi tuon takia hävinnyt kokonaan. Vaikka kipu oli kova pystyin aukaisemaan silmäni, silloin vasta näin että ainakin toinen hyökkääjäni oli se samainen asiakas joka aina uteli minulta henkilökohtaisuuksia, tai ainakin melkein. tämän silmien väri oli muuttunut ruskeista mustiksi!

 Samassa kun tajusin ketkä olivat hyökkääjäni löysin tahdon voimani rimpuilla näitä hyökkääjiä vastaan.
Huusin, kiljuin ja riuhdoin, jolloin hiuksista pitäjä manasi vihaisesti, kääntyi ja löi. Tunsin kasvoillani iskun ja samassa kun sen tunsin, korvissani helisi ja silmissäni näin kimmeltäviä tähtiä.

 Kaaduin iskun voimasta maahan, tunsin kuinka toinen hyökkääjistä alkoi nostaa minua hiuksista, mutta yhtäkkiä päästikin irti työntäen samalla, niin että pääni heilahti niin lujaa että se osui kovaa betonilattiaa vasten.

 Parahdin kivusta samalla huomaten että näkökenttäni alkoi sumeta. Avasin ja suljin silmiäni kykenemättä liikkua, olinko alkanut näkemään kaiken kahtena? Näin neljät jalkaparit kahden sijasta.. Tunsin kuinka huone lähti pyörimään vaikka makasin kylmällä lattialla, pian kumminkin kaikki sitten pimeni.

    "Meinasitko jättää hänet tuohon? Tuossa kunnossa?!"
   "Oli sinun ideasi pelastaa hänet, ei minun.. sitä paitsi, minä olisin halunnut hoidella ne jo siellä      kujalla.."
   "Tietämättä oliko niitä kenties enemmän?"
   "Eli käytit häntä syöttinä? En olisi sinusta uskonut, varsinkaan mitä tapahtui siskolleni.."
   "En tiennyt että hän oli täällä! Tiedät etten tee sellaista! Äläkä ala kertoa Angelinasta sellaista mitä   tiedän! Hän oli minun vastuulla.. minä tiedän että se oli syyni.."
   "huoh.. tiedän ettet ole sellainen ja ei.. se ei ollut sinun syysi mitä tapahtui Angelinalle.. tule mennään jo."
   "Odota!"

 Tunsin kuinka kylmälattia hävisi altani, samalla kuin lämpimät käsivarret kietoutuivat ympärilleni. Mieleeni nousi hyökkääjät jolloin paniikki iski. Tunsin että pääni oli todella sekaisin siihen kohdistuneesta iskusta, mutta sain sen verran voimia että rupesin sumein silmin rimpuilemaan ja tartuin kantajani olkapäähän puristaen tätä niin lujaa kuin vain kykenin.

    "Perhana! Auta!"
   "Mitä? Haha! Taitaa kuule luulla olevansa vielä isojen pahojen susien luona.."
   "Joo joo, auta!"

 Tunsin pienen piston käsivarressani, kuin ampiainen olisi pistänyt. Korvissani alkoi surista ja päässä heittelehtimään, tajusin samassa että minut oli huumattu!


*****

 Availin ja suljin silmiäni yrittäen tajuta mitä näin.
Katto, valkoinen katto.. ja lamppu..kyllä.. se se oli..

 Käänsin hiukan päätäni, ohimossani tuntui ilkeältä niin että irvistin.
   "Varovasti..."

 Hätkähdin säikähtäneenä sängyllä, kuultuani tuntemattoman mies äänen puhuvan minulle.
Siirsin katseeni ääntä kohti, siinä tämä oli, istui sängyn viereen tuodulla nojatuolilla.

 Yritin muistella, mutta lopputulos oli sama joka kerta. En tuntenut tätä miestä!

    "Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää, pään siirtäminen vain näytti niin kivuliaalta.. saitte aika pahan tällin päähänne."
   "Missä olen?"
Ääneni oli todella käheä niin että jouduin selvittämään kurkkua ja kysymään mieheltä uudestaan.
   "Pyörryitte joten toimme teidät turvaan, kotiini.."
   "Kotiinne... ja te olette?
   "Oi, pahoittelen töykeyttäni! Nimeni on Will Barrel ja kyllä, toimme kotiini.. emme voineet jättää teitä tajuttomana sinne makaamaan."
   "Puhutte monikossa.."

 Ennen kuin Williksi esittäytynyt mies kerkisi vastata minulle, avonaiselle ovelle tuli varjo ja samassa kuulin toisen miehen puhuvan.
   "Täällä siis ollaan herätty.. kuulinkin puheensorinaa.."
Käänsin pääni kohti oviaukkoa katsoakseni tulijaan, ensimmäisenä katseeni kohtasi jalat.

 Kohotin katsetta niin että näin tulijan ottaneen mukavan asennon nojaten ovenkarmia vasten.
Seuraavaksi siirsin hitaasti päätäni tämän kasvoihin, jolloin kohtasin ne tutut kasvot ja tutut silmät mitkä monesti olivat tulleet jopa uniini kummittelemaan. Huomattavasti nuorempana tosin, nyt ne olivat nuoren aikuisen kasvot.

Mies kääntyi hiukan ja kohdisti katseensa sen jälkeen minuun.
    "Terve, miellyttääkö?"
Katsoin hetken hämilläni miestä, jonka jälkeen käänsin pääni pois päin punastuen täysin.

 Miehen heleä nauru täytti koko huoneen ja huomasin että vatsan pohjani muljahti samalla hetkellä...
   "Max!"
Willin murahdus sai minut katsomaan häntä.
   "Pahoittelen Maxin käytöstä, tämä ei ole ollut oma itsensä sen jälkeen kun löysi Karneborit.. Mikä on nimesi?"
Olin aukaisemassa suuni kun Willin kutsuma menneisyyteni haamu Max kerkisi ensin, jättäen minut katsomaan tätä hämilläni.
   "Hänen nimensä on Anabel Quint, vai mitä?"
Max oli selvittänyt nimeni! Samassa tajusin myös sen että monen vuoden kummittelu nimettömänä pysytellystä henkilöstä olisi kuin olisikin selvinnyt Aleqilta, tämähän oli miehen serkku! Nyökkäsin varovaisesti osaamatta suhtautua tähän uuteen käänteeseen.
   "Tunnetteko toisenne? Ja sinä meinasit jättää hänet sinne!
Max irvisti samalla kun otti parempaa asentoa.

    "No Anabelilla tuppaa olemaan tapana päätyä hankaliin tilanteisiin vai kuinka?"
Kiukku sisälläni roihahti, tämä omahyväinen sika sai sen kuulostamaan siltä että hain ongelmia ympärilleni!
   "En ole pyytänyt näitä "hankalia tilanteita" yhtään sen enempää kuin en ole pyytänyt SINUN pelastusta!"
Will ja Max jäivät katsomaan suu auki kun olin ponkaissut lauseen aikana sängyltä, nyt ohittaen Maxin poistumis tarkoituksella. Ovesta päästyäni pinkaisin juoksuun etsien ulospääsytietä.

 Käytävällä huomasin että ulkoovi sijaitsi käytävän päässä, kun kuulin Willin sanovan Maxille.
   "Pysäytä hänet.. meidän täytyy jutella hänen kanssa.."

 Tunsin rinnassani huojennusta kun olin aukaisemassa ovea, mutta seuraavaksi näin miehen käden työntävän sen kiinni edessäni.
   "Mitä ihm...?!"

 Seuraavaksi huomasin istuvani olohuoneessa sohvalla katsoen kiukkuisesti Maxia joka seisoi edessäni.
   "Meidän täytyy jutella.."
   "Ja hitot täytyy! On ollut pitkä päivä/yö, tahdon lähteä kotiin!"
Will istuitui rauhallisesti edessäni olevalle nojatuolille, samaan asentoon jossa oli ollut herätessäni. Tämän läsnäolo toi outoa rauhallisuutta muuten hyvin kipunoivaan ilmapiiriin.
Otin vastalauseen ilmaisevan asennon sohvalla katsomatta kumpaakaan mieheen.
Max oli ilmeisemmin aukaisemassa suutaan koska Will puhutteli tätä.
   "Max.. anna minun.."

 Max siirtyi tuolin taakse, katsoin miestä hyvin kylmästi kunnes siirsin katseeni kohti lattiaa.
   "Max yritti tuossa äsken kertoa että nyt on hiukan vaarallista mennä kotiisi.."
Miehen sanoista kohotin ihmeissäni katseeni tähän.
   "Vaarallista? Miksi?"
   "Katsos.. Ne hyökkääjäsi, en tiedä miten paljon muistat hyökkäyksestä mutta ne eivät olleet tavallisia simejä.."
Samassa kun Will mainitsi asian, silmiini nousi toisen hyökkääjän mustat silmät.
   "Mitä ne oli?"

 Miehet katsoivat toisiaan jonka jälkeen Max aukaisi suunsa.
   "Karneboreja, otat suhteellisen kevyesti uutisen.. Oletko ollut jonkun "otuksen" kanssa tekemisissä ennenkin?"
Katsoin hiukan jännittyneenä kaksikkoa, mitä nämä tuumaisivat jos saisivat kuulla että olen vampyyrisukua? Että suonissani liikkui vampyyrin verta?! Minulla ei ollut vielä tullut merkkiäni mutta oli vain ajan kysymys milloin se tulisi!
Nämä selvästi metsästivät yliluonnollisia asioita, en voisi mitenkään kertoa, vai voisinko?!?




 Kertooko Anabel taustaansa, mitä karneborit ovat ja milloin Anabelille ilmestyy merkki vai ilmestyykö?! Selviää seuraavissa osissa..


Näin pääsimme uuteen kaupunkiin ja tapaamaan uusia hahmoja (näistä tulee jossain vaiheessa tietoja tuonne hahmot osioon joten seuratkaahan sitä mikäli nämä herrat herättivät kiinnostusta..).
Pahoittelut niille jotka saivat sydämmen ylilyöntejä tuosta hiukan tapahtuma rikkaasta kohtauksesta ja sitten päästäänkin kysymyksiin..
Tahtoisitteko että kerron joka osan kohdalla jossa tapahtuu hiukan väkivaltaisempaa, vähäpukeisempaa yms olevista kohtauksista tuossa ylhäällä kirjoittamassa alkujuonnossa vai voinko jättää sen laittamatta jotta tulee yllätyksenä? Pähkäilin tämän asian suhteen monta minuuttia ja lopulta päätin tällä kertaa jättää sen pois.. sama pätee myös noiden posejen kohtauksissa.. tahtoisitteko että kerron että niitä on käytetty? Nimittäin jotkut niistä tykkäävät kun tuovat hiukan väriä kohtauksiin (itseäni se helpottaa tarinamaisen kirjoituksensa kannalta huomattavasti kuin se että tappelen pelin omilla toiminnoilla joissain kohdin..) ja on myös kumminkin niitä lukijoita jotka eivät niistä tykkää.. mutta kaikkia ei voi miellyttää.. ei edes joka kerta.. joten pidän poset mukana (tiedoksi niille jotka niistä ei tykkää) mutta yritän laittaa niitä vain niihin kohtiin joissa ne ovat välttämättömiä.

Näihin kysymyksiin ja näihin tunnelmiin voinkin lopettaa tämän loppu monologini ja toivottaa kaikille erittäin hyvää uutta vuotta! Ensi vuoden puolella tavataan taas seuraavan osan merkeissä! <3

-Phoenix-