Osa 26- Noloja tilanteita

Huh.. kiirettä on pitänyt! Hyvä että olen kerinnyt edes vilkaisemassa kommenttejanne ja irviksen huimaa tahtia tuottamia osia! Kiitos tasapuolisesti kaikille mukavista kommenteistanne, ovat olleet rakentavia ja erittäin mielyttäviä lukea! Saa ja täytyy jatkaa sitä! =)

Sitten itse osaan.. Nyt ollaan harpattu muutama vuosi eteenpäin sillä Anabel neitinen onkin jo teini-iässä.. oli hyvin vaikeaa keksiä mitään järkevää osaa neidin lapsuudesta joten päätin pelata peliä eteenpäin ja kasvattaa neitiä.. no näette ja luette lisää osassa joten pidemmittä puheitta, lukuiloja!

Kuvia yht. 51

 ”Isä!”
”Ai taivas! Anna anteeksi! En tajunnut että olit suihkussa.. minä vain..”

”No älä ny herran tähden käänny! Odota että puen pyyhkeen ympärilleni!”
Jep.. siinä sitä oltiin.. ei sitten ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinen.. Isä oli lampsinut väsyneenä kylpyhuoneeseen tajuamatta että olin juuri lopettanut peseytymisen. Eihän se muuten vaivaisi mutta kun enää en ollut mikään lapsi..

Niin.. osa ystävistäni ja koulutovereistani olivat kasvaneet kun taas joillakin oli lähipäivinä syntymäpäiviä.. Itselläni oli ollut viikko sitten..

Vuodet tosiaan olivat menneet huimasti eteenpäin sillä isäkin oli edennyt urallaan huimia harppauksia! Tämän palkka alkoi olla ihan kiitettävissä luvuissa niin että tämä pystyi antamaan jopa kunnollista viikkorahaa.

Mutta ei, siitä huolimatta elelimme samassa vanhassa suotalossa jonne sumuhöyryt nousivat aika ajoin. Yksi asia oli tosin muuttunut parempaan suuntaan ja se oli isän kokkaustaidot! Tämä oli kehittynyt roimasti siitä mitä tämä oli silloin kun muutimme Twinbrooksiin. Tosin työpäivän jälkeen tämä yleensä teki meille vain erilaisia salaatteja joka toisaalta tällaiselle teinille kuin minä oli ihan hyvä.

Twinbrooksin kohokohta oli sen iltaiset syntymäpäiväjuhlat jotka järjestettiin torilla parhaalle ystävälleni Cristelille! Tämän vanhemmat olivat tosiaan kaupungin rikkaimpiin kuuluvia simejä joten olettaa saattoi että näiden tytärkin sai teiniksi kasvamiseen parhaimmat juhlat. Oli valospotteja, kojuja, eri-ikäisille simeille erilaisia toimintoja, juhlat muistuttivat huimasti kesäriehaa mutta paljon suuremmassa mittakaavassa! Illan päätteeksi oli suurin ilotulitusnäytös jota olen koskaan nähnyt!

Kun juhlat olivat ohi, suunnistin kulkuni kotiin jossa isä oli torkahtanut sohvalle.
”Isä? Tulin jo..”
”Mmm.. aa.. aivan.. tuota… taisin torkahtaa..”
”Miksi sinä siinä nukut? Menehän sänkyyn..”
Katsoin kuinka isä availi hämillään silmiään selvästi uupuneena sen päiväsestä työpäivästä. Kun tämä heräili, suunnistin itse jääkaapille, en ollut syönyt juhlissa muuta kuin sitä hulppeaa kakkua joka Cristel oli saanut.

”Anabel.. odota..”
Käännyin katsomaan isää oudoksuen tämän äänen sävyä huomaten että tämä oli noussut sohvalta katsoen minua oudosti.

Kävelin tämän luokse kysyen oliko kaikki hyvin.
”Meidän täytyy jutella.. Tiedäthän sinä miksi jouduimme muuttamaan ja mikä sinua nuorena aikuisena varmaankin odottaa, olenhan sinulle totuudenmukaisesti kertonut kaiken vaikka helppoa se ei ole ollut. En ole tahtonut sitä taakkaa laskea sinulle mutta samalla minun on ollut pakko.”
”Eikä se haittaa isä.. tiedän ettet tahdo pahaa, enkä minä koe sitä raskaaksi, tai no.. kyllähän se on raskas tavallaan mutta..”

”niin.. no muistatko kun kerroin siitä kirjasta jonka takia olimme muuttamassa juuri Riverwieviin? Löysin viimein Vera Blackburnin.. tämä oli muuttanut pois Appaloosa Plainsista joten kesti näinkin kauan löytää hänet..”
”M-muistan… mitä hänestä? Hänhän on vampyyri, tämän takia muutimme ja menetimme.. no tiedäthän..”
En pystynyt sanomaan äidin ja sisarusteni menetystä vieläkään. Oli niin monta kertaa kun olisin kaivannut äidillisiä neuvoja ja tukea!
”Mentäisiinkö istumaan?”

Menimme istumaan sohvalle ja kuuntelin kuinka isä kertoi Veran kanssa käydystä keskustelusta ja kuinka naisen mielestä olisi minun kannalta todella tärkeätä ymmärtää mennyttä niin että voisin vaikuttaa tulevaan.. En ymmärtänyt puoliakaan mitä isä selitti..

”Tämä tarkoittaisi että minun pitäisi lähteä Veran matkaan etsimään tätä kirjaa ja jättää sinut tänne turvaan.. pystynkö tekemään sen? Sano vain jos et halua, silloin jään tänne ja emme tiedä mitä kaikkea tarvitsisimme tietää jotta sinun elämä Quintien perillisenä olisi helpompaa..”

Katsoin eteenpäin pitkään hiljaa tietäen että isä katsoi minua tutkivasti, selvittääkseen mitä ajattelin. Tiesin että isäni kaipasi enemmän vastauksia siitä kirjasta kuin minä, miten minulla olisi oikeus riistää ne tiedot isältäni?

Tunsin kuinka puna kohosi poskipäissäni ja silmiäni kuumotti kyyneleiden kirvoitellessa niiden pinnalla.
”Kai me pidämme yhteyttä?”
Isä kaappasi istualtaan minut kainaloonsa johon käperryin turvallinen olo kohotessa sisälläni.
”Tietenkin muru! Et sinä minusta pääse eroon vaikka haluaisitkin, tulemme pitämään yhteyttä eritavoin. Mutta tässä on yksi mutta.. emme voi kertoa Twinbrooksilaisille todellista syytä poissa ololleni..”

Katselin talomme kuistilta kuinka musta auto ajoi pihaan ja vanha nainen vilkaisi hymyssä suin minua nyökäten jolloin vetäydyin muutaman askeleen taaemmaksi. Vera Blackburn ei ollut muuttunut mihinkään vaikka itse olin kasvanut ja isä vanhentunut aikuiseksi. Hyvästelimme jonka aikana yritin pitää tyynen olemuksen yllä vaikka pinnan alla kuohuikin.
Lopulta katselin takavaloja kun Vera Blackburn käänsi auton ympäri ja lähti ajamaan pois isä kyydissä kohti Riverwieta ja sitä kauan etsittyä kirjaa, ilman minua ja sukuni ”kirousta” etsiminen tulisi olemaan pitkä ja vaivalloinen mutta isän mielestä emme pystyneet ottamaan riskiä että minut löydettäisiin.


Viikkoja eteenpäin..

Tuntui todella oudolta kun vastasin itse itsestäni ja hoidin talouden kaikkia osa-alueita. Onnekseni en ollut avuton vaan osasin pitää huolta itsestäni ja kodista.
Se mitä olimme isän kanssa sopineet että kertoisin kaikille tämän lähteneen työmatkalle, oli mennyt kaikille läpi. Ei se osittain edes ollut valetta sillä isä teki etänä töitä samalla luoden kontakteja eri kaupunkeihin firmalle ja mikäli projekteja tuli.. sitten muut ottivat ne hoitaakseen.

Silti tuntui inhottavalta olla kertomatta edes parhaimmalle ystävälleni todellista syytä yksinelooni ja usein tämä löysikin minut kaupungin puutarhasta kun meidän omalla tontilla ei pystynyt suon takia kasvattamaan mitään.

”Siis niinku oikeesti Ann! Etkö vois jo lopettaa, ton kattelukin jo väsyttää..”
”No voithan sinä aina jo lähteä edeltä.. tulen perässä kunhan olen valmis..”

Tunsin ystäväni niin hyvin että tiesin tämän muljauttaneen silmiään kommentilleni joka nosti osittaisen hymyn huulilleni.
”Yksin!? Hei haloo! Ihan sama tylsistyä tässä ja jutella kun se että tylsistyisin koulunpihalla ja olisin yksin!”
”No anna minun sitten hoitaa tämä omenapuuraasu loppuun.. Kaveri on ihan nuukahtanut..”

Kuulin kuinka puinen penkki narahti ja kuulin muutaman askeleen tulevan lähemmäksi minua.
”Se on puu… ei sims.. sitä paitsi.. jos sinä hoidat nuo niin mitä puutarhan työntekijät tekee? Niille maksetaan siitä että ne hoitaa tätä puutarhaa joten anna niiden tehdä työnsä.”
”Pidän tästä ja tiedät sen.. huoh.. hyvä on.. lähdetään sitten.. kerron vain Gerrylle että hoidin tämän niin voivat jatkaa sitten kunhan kerkiävät tuosta toisesta..”
”Oot toivoton tiesitkö sen?”
Hymyilin ystävälleni samalla kun tökkäsin tätä kyynärpäälläni.

”Oliko tänne siis tulossakin porukkaa? Autiolta tämä minusta näyttää.. en ymmärrä miksi meidän pitää vapaapäivinäkin tulla tänne koulupihalle, ihan kun ei nähtäisi koulun seiniä viikolla ihan tarpeeksi..”
Cristel vilkaisi kelloaan jonka jälkeen potkiskeli muutaman kiven jalkojen juureltaan pois.
”Kyl ne tulee.. odota nyt.. ja jos itselläs on parempi idea kohtaamispaikaksi niin anna tulla vain..”

”Miten ois vaikka ranta? Puisto? Puutarha? Mikä muu tahansa kun tämä..”
”Miten muuten ne bileet?”
Tunsin pahanolon taas muljahtavan sisälläni ystäväni painostavasta kysymyksestä.

Onnekseni en joutunut vastaamaan kun ensimmäinen kaverimme tulikin jo pihalle huikaten tervehdyksensä. Simon.. poika jonka olin ensimmäisenä tavannut tänne muuton jälkeen…
”Moi Simon..”
”Moi Bells..”

Simonin moikkaus minulle oli ollut hyvin lyhyt mutta ystävällinen tämän suunnistaen kulkunsa lähemmäs kohti Cristeliä.
”Terve Cristel..”
”No mitäs Simon? Joko isoveli on päässy armeijasta?”

Tiesin vuosien aikana kerätystä tiedosta että Simon oli ollut monta vuotta pihkassa Cristeliin joka taas tykkäsi siitä syystä härnätä poikaa kysellen tämän isoveljestä aina kun nämä näkivät. Olin itsekin ollut joskus ala-asteella ihastunut tähän mutta se ihastus oli muuttunut hyvin läheiseksi kaveruudeksi.
Siitä syystä en tykännyt kuinka Cristel leikitteli tämän kanssa, kuten tämä leikitteli kaikkien muiden toista sukupuolta olevien kanssa.

”Missä muut ovat?”
Onnekseni sain Simonin huomion tämän alkaessa selittämään muiden hiukkasen myöhästymisen. Juttelimme keskittyneesti kun Cristel äkkäsi muiden tulevan koulunpihalle. Tämä huikkasi minulle ja Simonille menevänsä edeltä näitä vastaan.

Kun lopulta pääsin juttelusta Simonin kanssa lähdin Cristelin ja Shionin luokse jotka olivat koulu etupihan puolella. En kerinnyt kysyä miksi nämä täällä olivat kun kuulin jo kiivasta keskustelua näiden kahden välillä.
”Entä sitten vaikka pukeudun näin?! Itse pukeudut kuin mikäkin halpamainen katunainen! Jatka samaa rataa niin olet kohta käynyt kaikki tämän kaupungin miehet läpi iästä välittämättä!”

”Shion! Et voi tarkoittaa tuota!”
Shion vilkaisi minua jonka jälkeen kääntyi ja vilkaisi vielä Cristeliä joka tuijotti hiljaisena toisen poistumista.
”Tiedän kyllä milloin minua ei kaivata, minä häivyn ja kyllä! Tarkoitin joka sanaa! Olet halpa Cristel ja sellaisena kaikki sinua pitävät, helppona saaliina!”
Muut eivät tienneet sitä mitä minä tiesin, vaikka Cristel pukeutui ja antoi sellaisen vaikutteen että tämä liehitteli jokaisen miespuolisen simin, niin tämä oli vieläkin neitsyt. Tämä ei ollut koskaan mennyt pussaamista pidemmälle!

Ilta oli jo laskeutunut kun hyvästelimme muun porukan ja lähdimme Cristelin kanssa kahden meidän salaiseen piilopaikkaan. Tämä oli Shionin kanssa käydyn riidan jälkeen mennyt hiukan normaalia hiljaisemmaksi.
”Älä anna Shionin typerien puheiden vaikuttaa, tämä ei tiedä mistä puhuu…”
”Mistä oikein puhut?! Tietenkään en anna! Itse ei tajua että näyttää ihan nunnalta siinä koltussa!”

Annoin asian olla ja kysyin seuraavaksi toiko Cristel äitinsä lyhdyt mukanaan..
”Kuten aina… oota niin sytytän ne..”
Siinä ne olivat, loistamassa meille hiukan valoa kun muuten pihalla ei loistanut yksikään valolamppu.

Olimme valloittaneet piilopaikaksemme hylätyn talon pihamaan sillä vaikka kuinka olimme monesti yrittäneet, emme päässeet taloon sisälle. Koska emme osanneet murtautua sisälle olimme vallanneet pihan ja joka kerta kun olimme siellä, toimme Cristelin äidiltä lainatut lyhdyt mukanamme. Tuoli oli ollut valmiina etupihalla joten sitä meidän ei ollut tarvinnut raahata mukana.

Se oli meidän kahden yhteinen salaisuutemme ja pakopaikkamme. Olimme jo monta vuotta istuneet sillä kyseisellä tuolilla ja jutelleet kaikesta mahdollisesta. Olin monesti jopa tokaissut että kun kasvaisin nuoreksi aikuiseksi tulisin ja ostaisin tämän paikan niin että lopulta näkisimme millainen talo oli sisältä. Tietty olimme vilkuilleet ikkunoista sisälle, mutta pimeässä oli todella vaikeata erottaa mitään..

”no niin.. nyt kun vihdoin voimme jutella niin ala kertoa.. miksi et järjestä niitä bileitä!? Nyt olisi täydellinen tilaisuus kun isäs on poissa työmatkalla!”
Huokasin syvään, miten selittäisin Cristelille sen mitä tämä jo tiesi varsin hyvin.
”Juuri siksi…”

”Mitä sä pelkäät? Että isäs saa tietää? Voidaan vain kutsua kaikki lähimmät kaverit..”
Se olikin se jota pelkäsin, sillä Cristelin ja minun yhteen laskettu kaveri määrä hipoi lähelle kahtakymmentä-kolmeakymmentä simiä!
”Et sinä ymmärtäis…”
”Pistä minut ymmärtämään..”

Silloin keksin sen! Keinon jolla voisin välttää ystäväni painostamat bileet, kertomalla totuuden.
”Olet käynyt meillä! Miten sinä luulet että kehtaan kutsua sinne suomurjuun ketään!? En edes kehtaa pyytää sinua kylään kun hyvin harvoin! Olen pyytänyt isää muuttamaan, ties kuinka monta kertaa.. en vain kehtaa Cristel.. älä pakota minua..”
Annoin ääneni hiljentyä tarkoituksella..
”Ou.. niin joo… unohdin.. Se kyl on ihan totta.. anna anteeksi Ann..”

Samassa kun tiesin keskustelun viimein saaneen pisteen, talon kuistin lamppu räpsähti päälle. Samassa kun lamppu syttyi, molemmat meistä hyppäsivät tuolilla säikähdyksestä!

”Mitä ihmettä!? Milloin tää talo on myyty?! Millon me Ann käytiin täällä viimeeks?”
Tunsin samalla pientä paniikkia kun samalla tunsin ahdistusta sillä olin kuin olinkin tosissani talon ostamisessa. Olihan talo ollut jo monta vuotta tyhjillään.

Nousin nopeasti tuolilta kääntyen Cristelin suuntaan.
”Mitä väliä sillä on.. talo on myyty ja meidän ei kuuluis olla täällä! Kohta kumminki talon väki soittaa poliisit, me ei saataisi olla enää ulkona, lähdetään!”

Cristel yllätyksekseni totteli ja nousi tuolista samassa kun terassilla oleva ovi aukeni ja askeleet kumahtelivat lautaterassia pitkin.
”Oota.. joku tulee..”

Cristel vilkaisi oikealle ja nyökkäsi minulle että sitä kautta pääsisimme nopeasti livahtamaan kun askeleet lähestyivät portaiden juurta.

”Olette yksityisalueella! Lähtekää tai soitan poliisit!”
Jähmetyimme paikallemme kun hiukan matalahko ja käheä ääni puhui meille. Tulija oli meidän ikäisemme poika!

Olimme pitkään hiljaa, kunnes Cristel otti askeleita kohti terassia. Nostin käteni estääkseni tätä kun kohtasin tuon uuden pojan katseen.

Tämä käänsi katseensa kohti terassia kävelevään Cristeliin joten kohotin käteni samalla alkaen puhumaan.
”Olemme todella pahoillamme, emme tienneet että talo on myyty! Poistumme tuossa tuokiossa..”

Cristel vilkaisi minua olan yli samalla kohottaen kulmia ja katsoen hiukan vihjailevana. Voih.. tämä oli kiinnostunut tästä uudesta asukkaasta! Kiva!
Tietäen mitä seuraavaksi tulisi laskin hitaasti käteni ja suljin silmäni samassa kuullen kuinka Cristel aloitti hunajaisen kehräyksensä.
”Voi olemme tosiaan pahoillamme, mutta olisiko mitenkään mahdollista että pääsisimme hetkeksi sisälle lämmittelemään? Täällä on todella kylmä ja pelkään että vilustumme kohta jos jatkamme matkaa ennen lämmittelyä..”

Yllätyksekseni kuulin myöntävän murahduksen tältä salaperäiseltä pojalta kun taas Cristelin suusta kuului ylitse vuotava ylistys ja kiitokset mukamas meidän pelastajalle! Kuin me kaipaisimme tuntemattoman pojan pelastusta!

Huokasin syvään ja lähdin hitaasti kävelemään kohti terassia kun Cristel oli jo terassilla menossa sisälle.
”Ala tulla jo! Mitä oikein kuhnit?! Olethan sinä aina halunnut nähdä sisälle, no nyt näet! hih!”

Siinä me olimme… Olohuoneen nojatuoleilla jonne tämä tuntematon poika oli meidät ohjannut ja antanut meille kuumat kaakaot vastahakoisesti käsiimme kun Cristel oli niitä pyytänyt. Tämä selvästi ei tahtonut meitä sinne ja se huokui tästä.
Cristel ei joko huomannut tai sitten tämä ei välittänyt siitä miten vaivautunut hiljaisuus oli yllämme, itseeni se vaivasi samalla kun se että olohuoneen valaistus oli niin huono että itse olin varjonpuolella, en pitänyt siis pimeästä sitten yhtään!

Tuntui kuin pimeys olisi ottanut minut syleilyynsä ja rutisti niin ette saanut henkeä. Huomasinkin pidättäväni hengitystäni samalla kun kuuntelin kuinka Cristel yritti luoda keskustelua ylle.

Samassa kun Cristel erehtyi kysyä pojan nimeä ja mistä tämä oli tullut tänne, tämä nousi sohvalta jossa oli istunut tokaisten että meidän olisi aika poistua talosta.

Odottamatta meidän nousemista tämä kääntyi mennäkseen keittiöön josta oli hakenut kaakaot. Vilkaisin Cristeliä meinaamassa sanoa että meidän pitäisi oikeasti lähteä kun kuulin kuinka laukussani pirahti, joka tarkoitti vain sitä että multitäppärille oli tullut jotain.

Kaivoin täppärin laukusta ja avasin sen samalla kun kuulin Cristelin syvän huokaisun.
”Eikö hän olekin ihana?! Tuota kaveria olen odottanut koko ikäni!”
Tuhahdin ystäväni kommentille.
”Olet kuusitoista, et ole edes elämäsi puolessa välissä joten älä sano sellaista mitä et voi oikeasti tietää todeksi..”
"Pitääkö aina olla niin aikuinen puheillasi?!..ilonpilaaja..."

Cristel aukaisi ristissä olleet jalkansa ja liikkuen niin että tämä oli nousemaisillaan samalla syvään huokaisten ihastuksissaan. Itselläni juolahti samalla mieleeni että mahtaisimmeko nähdä poikaa koulussa jos tämä oli kerta juuri muuttanut? Mikä oli oikeasti pojan nimi ja miksi emme olleet nähneet sisällä ollessa tämän vanhempia?!

”Voi rähmä!”
Cristel käänsi päänsä vastahakoisesti samalla kysyen mikä minulle oli tullut.
”Isä oli yrittänyt soittaa lankapuhelimeen ja nyt oli lähettänyt viestin että oli pyytänyt poliisipartiota katsomaan miksi kukaan ei vastannut kotona! Voinko sanoa sille että olen tämän yön teillä yötä?”
Huomasin ystäväni ilkikurisen virneen samalla kun nousimme tuoleilta mennäksemme ulko-ovelle. Siellä ollessamme käännyimme sen verran että kiitimme poikaa vieraanvaraisuudesta ja toivotimme yhdessä äänessä hyvät yöt. Oli tosiaan aika lähteä Cristelin luokse nukkumaan.



Kuka on tämä mysteeri poika ja miten käy Cristelin ehdottamalle bileille? Ne ja moni muu selviää seuraavissa osissa!

Siinä se sitten jälleen olikin.. itse tykkäsin osan alusta mutta jostain syystä tuo loppu tökki ja tökki pahasti, en tykännyt itse.. tai no tuo Anabelin lähi kuva (6 viimeisin..).. <3 Oli pakko laittaa vain jo sen takia se tuonne kun tykkään siitä itse niin paljon! Ainoa oli että vaikka kuinka yritin lisäillä valoja tytön ympärille, tämä vain pysyi pimeässä.. joten pahoittelut yli muokkaamisesta tai liian pimeistä kuvista (yritin parhaani..).. tämä osa on vielä pelattu vanhalla koneella joten siitä syystä peli ei edes toiminut kunnolla.. sellaiset seitsemän kertaa jouduin pelkästään tämän osan kanssa avaamaan pelin uudelleen kun kaatuili. Mutta, nyt jätän teidät kirjoittamaan minulle niitä mukavia,rakentavia, opettavaisia kommenttejanne ja palataan taas kun kerkiän kommentteihin vastauksia antaen ja uuden osan myötä! Nyt pitää jatkaa päivää, Phoenix kiittää ja kuittaa! =D

Ps. Seuravaksi laitan Cristelistä pientä tietopakettia tuonne hahmot osioon joten jos kiinnostaa lukea tytöstä lisää suosittelen käymään siellä (neitiä kun nähdään tulevissa osissa aika paljon..)