Osa 25- Uusi alku

No niin! Vihdoin blogger suostui toimimaan niin pidetään peukut ja varpaat pystyssä ja ristissä että tämä myös jatkuu! Pidemmittä puheitta, lukuiloa!

Kuvia 67

"Iskä.. Mikä tuo kaupunki allamme on?"
Ennen kuin isäni Benjamin Quint surullisin kasvoin kerkesi vastata, lentokoneen kapteeni puhui kaiuttimiin.
"Hyvä matkustaja, tervetuloa Twinbrooksiin, olkaa ystävälliset ja kiinnittäkää turvavyönne.. laskeudume hetken kuluttua."
Istuin ikkunapaikalla mutta en tuntenut riemua kun ajattelin uutta alkuamme tässä kiehtovan näköisessä kaupungissa..

Niin.. Olimme kahden.. Isä ja minä.. Benjamin ja Anabel Quint.. Olimme matkalla uuteen kotikaupunkiimme kun se tapahtui. En muista paljoa onnettomuudesta mutta sen muistin että Mathew oli viimein ruvennut puhumaan, mutta huutamalla ja kiroilemalla.. Seuraava jota muistin oli se että heräsin sairaalasta, isä toisessa sängyssä itkien. Etsin katseellani muita mutta hyvin nopeasti tajusin ettei heitä ollut siellä..

Lentokone kaartoi kaupungin yllä kunnes alkoi laskeutua kohti lentokenttää.
Tunsin rinnassani puristusta ajatellessani sitä kuinka varttuisin tässä kaupungissa ilman äitiä, siskoa sekä veljeä.. Vilkaisin sivusilmällä isää joka yritti kaikin tavoin piilotaa suruaan sekä punaisia silmiään, hänen takia minun pitäisi pysyä vahvana!

Kävimme kaupungilla hakemassa ruokatarvikkeita jonka jälkeen isä ajoi ajo-ohjeita vilkuillen uuteen kotiimme. Talo sijaitsi hyvin syrjässä kaupungin toisella puolella, en pystynyt kuin tuijottamaan suometsän keskellä rakennettua mökkiä, tämä siis tulisi olemaan meidän kotimme?

"No, mitä sanot?"
Käännyin varovasti katsomaan isää kyyneleitä pidätellen. Mitä voisin sanoa hänelle? Että tykkäsin siitä? Se olisi vale.. ei, en tykännyt.. tahdoin äidin, tahdoin perheeni, vasta sitten tykkäisin siitä! Isä oli sanonut että meidän piti olla huomaamattomia ja asua sen kaltaisessa kodissa, mutta tämä..

"Mm.. onhan se.."
Ääneni vapisi ja kuulosti pelkältä kuiskaukselta. Eikä se jäänyt isältä huomaamatta. Voih.. miten voisin helpottaa hänen oloa, kun pelkkä minuun katsominen muistutti häntä rakkaansa ja kahden lapsen menetyksestä!

"Ehkä se on kivemman näköinen sisältä.."
Loin tekohymyn tapaisen huulilleni joka meni selvästi läpi, sillä isä hymyili takaisin. Lähdin etenemään varovaisesti taloa kohti samalla katsoen olkani yli tuliko isä perässä.

"Tuo sivustalla oleva on sinun huoneesi, ajattelin että kaipaisit hiukan omaa rauhaa. Jos vaikka tuot luokkatovereita leikkimään kun opit heitä tuntemaan.."
 Yritin pidättää huokaisua, en minä ketään halunnut tuntea niin hyvin että toisin heitä tänne. Siitä huolimatta vaikka oloni oli kurja, päätin isäni mieliksi mennä tutkimaan millaisen huoneen tämä oli rakentanut. Sillä aikaa kun itse olin sairaalassa kuntoutumassa, isä oli hoitanut muutto asiat tänne. Minä kun olin saanut pahemmin vammoja onnettomuudessa, onneksi olin kumminkin parantunut täysin niistä kiitos kuntouttajani.

Astuessani ovesta seisahduin hämmästyneenä, isä oli todella ylittänyt itsensä! Tämä selvästi tahtoi minun viihtyvän ja olevan tyytyväinen nykyiseen elämäämme. Huone kuvasti selvästi luonnettani ja sitä mistä tykkäsin. Isä oli jopa laittanut joka ikisen yksisarvisesta tekemäni piirrustuksen korkkitaululle jotka olin tehnyt sairaalassa kuultuani että en näkisi enää meidän eläimiämme. Oli uulemma liian riskialtista yrittää siirtää eläimiä tänne kun edes muuttokuormiakaan ei voinut siirtää, meidän kun ei pitänyt tänne kaupunkiin muuttaa..

Siirryin työpöytäni äärelle johon laskin sormeni silittäen pöydän pintaa. Käännyin jolloin huomasin kirjahyllyn joka oli oven vieressä, tullessa sisälle sitä ei edes huomannut! Huone kuvasti minua kaikin tavoin, tykkäsin lukea kirjoja mutta en tykännyt mainostaa sitä kenellekään.

 Kierrettyäni kokonaisen kierroksen uudessa huoneessani, istuuduin sänkyni päälle. Magbeth olisi varmasti tykännyt tästä huoneesta myös.. Magi... Matt.. Äiti..
Päästin yhden kyyneleen vierähtämään poskelleni jonka pyyhkäisin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Ei,en voisi itkeä! Isän takia!

Poistuin huoneesta jolloin huomasin ilokseni, ettei minun tarvisisi kiertää etuovelle sillä vastapäätä huonettani oli ovi joka vei sisälle taloon.

Astuessani ovesta löysin itseni keittiöstä joka jatkui ruokailutilana, yhdistettynä olohuoneeseen. Kaikki oli samassa tilassa..

 Siirryin olohuoneen puolelle ja käännyin, katselin vaitonaisena huonetta joka oli jollain tavalla hyvin kolkko, siitä puuttui jotain. Vilkaisin viereeni johon isä oli tullut, tämä kanssa tuijotti eteensä kuin ajatellen samaa asiaa, huone kaipasi naisen kosketusta.. äidin kosketusta..
"Ensimmäinen ovi vie makuuhuoneeseeni ja toinen ovi, lähempänä ovea josta tulit, on kylpyhuone."

Siirryin katsomaan isäni huonetta ja sydäntäni puristi huomatessa että tämä oli hommannut yhden hengen sängyn itselleen, toisaalta.. parisänky vain muistuttaisi häntä siitä että äiti ei koskaan tulisi tämän vierelle nukkumaan.

 Kylpyhuoneeseen tullessa olin järkyttynyt, huone oli niin pieni! Katsoin alaspäin jossa sijaitsi vessanpönttö.. Toivottavasti isä tajuaisi kuinka ongelmallinen tämä tila tulisi vielä olemaan!

**

 Olimme asuneet viikon verran Twinbrooksissa kun ensimmäisen kerran uskaltauduin lähteä yksin kaupungille. Olimme hetkeä aiemmin tulleet ruokakaupasta ja isä oli menossa sisälle kun huikkasin tälle lähteväni tutkimaan kaupunkia.
"Älä ole myöhään.."

Isä oli hommannut pyörän jos tarvitsin liikkua yksin ja nyt se tosiaan tuli tarpeeseen. Isä yritti olla vahva mutta näin tämän lävitse. Tämän suru oli niin voimakas että se ei antanut yhtään hengittää.. tarvitsin ilmaa!

 Koska olimme viikon aikana liikkuneet autolla vain muutaman kerran kun olimme käyneet kaupassa, en ollut pistänyt merkille sillan kohdalla kuinka kivasti siitä näki kaupunkia! Mahtaisinkohan nähdä ikäisiäni lapsia siellä, olihan nyt kumminkin kesäloman viimeinen päivä..

 Kerkisin jättää pyöräni telineeseen ja kävellä muutaman metrin kun kuulin juoksuaskeleita ja jonkun huutavan.
"Hoi, odota!"
Käännuin katsomaan suuntaan josta huuto oli tullut, jolloin poika joka oli huutanut melkein törmäsi minuun.
"Hups! Anteeksi.. ei ollut tarkoitus törmätä näin.. Sinähän olet se uuden perheen tyttö etkö olekkin? Koko kaupunki puhuu uusista tulokkaista! Nimeni on Simon, mikä sinun?"

"M-mitä tarkoitat että koko kaupunki puhuu?"
"No ei tänne ihan joka päivä muuta väkeä.. en tosin tajua sitä että miksi ei.. onhan tää pieni mutta mukavaa väkeä kaikkinensa.. Mikä on nimesi?"
"Anabel.."

 Palasin kotiin tutustuttuani Simoniin ja tämän esiteltyä paikkoja minulle. Kun saavuin kotiin löysin isän seisomassa hellan edessä.

Oli tuskallista katsoa kuinka isä oli muuttunut siitä iloisesta hassuttelevasta isästä tuollaiseksi.. hiljainen, etäinen.. vakava.
"Mitä on ruokana?"
"Mmm? Oh.. tuota.. Olisiko nuudelit paha? Voisin tehdä vohveleita jälkiruoaksi?"
"Sopii.."

Kerkisimme syödä nuudelit kun kuulin auton ajavan pihaan. Ikkunasta vilkaistua näin kuinka vanha nainen astui terassillemme, kukahan tämä nainen oli?
"Iskä.. joku nainen on tulossa ovelle.."
"Tähän aikaan..?"

Isä meni naista vastaan ovelle joten ajattelin jäädä sisälle, minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta tavata ketään juuri sillä hetkellä.
Nainen tosin ei aikaillut kun alkoi esittelyn jälkeen selittämään kuinka oli kuullut että iskä oli muuttanut kahden minun kanssa ja kuinka tämän tyttö oli myös yksinhuoltaja äiti pienelle pojalle. Heti perään tämä jatkoi kuinka voisi järjestää sokkotreffit isälle ja tämän Tamara tyttärelle!

Isä sulki silmänsä tuskasta ja lopulta kertoi naiselle että ei ollut vapaasta tahdosta yksinhuoltaja vaan että oli menettänyt hetki sitten vasta vaimonsa, äitini.
Naisen kasvot muuttuivat järkytyksestä ja tämä horjahti hieman.
"Voi olen todella pahoillani! Antakaa anteeksi!! En minä tuota.. niin.. no kun.. anteeksi, unohtakaa mitä sanoin.."

 Niine hyvineen nainen poistui toivottaen hyvät illan jatkot, jonka jälkeen isä tuli sisälle. Huomattuaan että istuin sohvalla tämä tuli eteeni.
"Mitäs luet?"
"Jotain hassua kirjaa.. Se kertoo nektariinin valmistuksesta.."
Vilkaisin isää jonka kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi.
"Isä?"

Hiljaisuus.. vaivaantunut hiljaisuus oli laskeutunut yllemme kun isä oli repäissyt kirjan kädestäni, sanoen samalla etten saisi lukea sitä.
Niinpä söimme vohveleita vaivaantuneen hiljaisuuden ympäröimänä.

"Onko kaikki valmista huomista koulun alkua varten?"
Katsahdin varovaisesti iskää jonka ilmeestä ei voinut tulkita mitään.
"Juu, on kyllä.."
"No hyvä.. Anabel.. minä.. anna anteeksi se aikaisempi.."
En sanonut mitään, vain nyökkäsin vaikka en ymmärtänyt yhtään. Niinpä asia jäi siihen, kaipa siinä olisi ollut tilaisuuteni mutta en vain uskaltanut kysyä.

 Seuraava aamu.. Söimme aamupalan yhdessä jonka jälkeen koulubussin torvi tööttäsi merkiksi lähteä kouluun.
"Tulenko saattamaan?"
"Ei tarvitse, hei sitten.. hyvää työpäivää!"
Kiiruhdin bussin jossa istuuduin heti oven viereiselle tuolille. Vilkaisin vielä sivusilmällä taloa samalla tuntien jännittyväni koska olisin aivan yksin isossa koululla tuntematta ketään. Mahdettaisiinko minua kiusata myös tässä koulussa? Isä ei onneksi pakottanut pukea koulupukua joten vaatteista ei ainakaan minun pitäisi tulla pilkankohteeksi, mutta sopeutuisinko minä muuten sinne?

Pian lähtöni jälkeen isäni kimppakyyti tööttäsi jo pihalla. Tämä oli saanut oman alansa töitä toimistolta joka teki suurin piirtein samoja hommia kuin mitä isä oli tehnyt Appaloosassa joten työt olivat tuttuja vaikka paikka oli uusi. Työtunnit olivat isän mukaan kumminkin säädylliset joten tämä pystyi olemaan samaan aikaan töissä kun minä koulussa.

Tuijotin eteenpäin tajuamatta kuinka usein pysähdyimme, kävimme ensin kaikki sillä puolella olevat talot jonka jälkeen aloimme siirtyä kaupungin toiselle laidalle, vasta siellä tajusin että olimme siirtyneet rikkaammalle puolelle kaupunkia sillä talot olivat paljon hienompia mitä toisella puolella, eikä siellä ollut suoaluetta.

Twinbrooksin koulu. Bussi ajoi koulun eteen jossa oppilaat siirtyivät kohti koulua. Kaikilla oli kiire luokkiinsa sillä kello läheni yhdeksää.

Annoin muiden mennä edeltä ja itse kävelin rauhassa sillä isä oli sanonut opettajani tulevan etuovelle minua vastaan, josta tämä ohjaisi minut luokkaan.
Minun ei tarvinnut kauaa odotella kun pääovi aukeni ja sieltä tuli mukavana näköinen naisopettaja.
"Anabel? Tervetuloa Twinbrooksin kouluun, nimeni on Diana Hooks."

 Siirryimme sisälle käytäviin jossa tämä ohjaili ja kertoi koulun sääntöjä. Käytävät olivat kuin labyrintti ja aloin pelätä että en löytäisi koskaan sieltä pois!

 Tunnit osoittautuivat mahtaviksi! Olin jännittänyt ihan turhaan sillä luokka oli ottanut minut todella mukavasti vastaan! Luokalla oli Simon johon olin tutustunut edellisenä päivänä ja koska koko luokka osoitti kiinnostusta minua kohtaan, sain yhdeltä tytöltä joka oli noussut "rikkaiden" puolelta kyytiin ensin kylmiä katseita. Vasta kun oli ruokatunnin aika tämä tuli syömään samaan pöytään kanssani.
"Olen Cristel, Cristel Flynt."
"Anabel Quint.. etkö olekin samalla luokalla?"
"Joo.. Kuule.. jos haluut voisin näyttää sulle paikkoja joku kerta?"
"Se olisi kivaa."
"Meinasitko mennä kesäriehaan?"
"Mihin?"

Lounastauolla olin soittanut iskälle kysyäkseni että menisimmekö riehaan ja tämä oli vastannut myöntävästi! Siellä siis olimme.. Elämäni ensimmäisessä kesäriehassa!
Vilkaisin isää vieressäni joka katseli ihmeissään ympärilleen. Yllättäen tämä alkoi puhua niin että säpsähdin.

"Onko nälkä?"
"hi-hiukan.."
Tuntui mukavalta tuntea kuinka isä tarttui olkapäästäni kuten ennen ja ohjasi minut ruokakojulle. Pyysin ruoka-annoksen, mutta vasta kun sain annoksen ja olin kävelemässä pois tajusin ettei isä ottanut mitään.
"Etkö sinä syö?"
"Söin aika myöhäisen lounaan joten syö sinä vain, minulla ei oikein ole nälkä."

 Vietimme riehassa jonkin aikaa kun näin kuinka Cristel meni perheensä kanssa jonkin hassun näköiseen telttaan. Vasta kun nämä tulivat ulos pystyin kysymään tältä mikä se oli.
"Etkö ole koskaan käynyt kuvausloossiissa?!"
"Siellä josta tulen ei vietetty mitään riehoja.."
"No johan on! Ja minä kun luulin että meidän kaupunki on pieni!"

"Anabel, haluatko mennä?"
Katsahdin isää joka oli takanani. Tuntui kuin rintaani olisi puristettu kun ajattelin että menisimme kahden tuonne vaikka siellä yleensä käytiin perheenä. Katsahdin hintataulukkoa ja aloin haukkoa happea.
"E-ei meidän tarvii isä.."
Ennen kuin tajusinkaan, tämä oli ohjannut minut selästä käsin telttaan jossa kuvaaja alkoi asetella meitä kuvaa varten.

Rieha oli ollut ihan mukava loppujen lopuksi. Isän kanssa oli ollut ihan mukavaakin kun olimme päässeet alkuun. Kotiin päästyämme tämä oli vielä yllättänyt multitäppärillä! Olin yrittänyt sanoa etten tarvitsisi sitä mutta isä oli vaatinut. Iskä oli selittänyt että voisin tehdä jopa läksyni sillä, mutta ei se tuntunut oikealta. Tahdoin tehdä läksyni vanhalla perinteisellä tavalla, kuten Magi ja Matt oli tehneet..
Tehtävät joita opettaja oli antanut, oli äärettömän helppoja enkä voinut sille mitään että silmäni harhailivat kehyksissä olevaan kuvaan joka oli yöpöydälläni.

Kuva joka oli otettu riehassa, korosti yöpöytäni reunalla, tuntui hiukan oudolta katsoa kuvaa jossa oli vain minä ja isä. Pystyin helposti kuvittelemaan kuinka isäni vieressä olisi äiti ja minun takana olisi Magbeth ja Mathew.

Päivä oli ollut pitkä enkä voinut mitään sille että silmäni alkoivat painua kiinni. Koska uusi koti oli selvästi edellistä kylmempi ja kosteampi kiitos suoalueen, pukeuduin pitkähihaiseen, jotten heräisi yöllä siihen että käsiä kylmäsi.

Painoin pääni tyynyyn ja suljin silmäni. Päivän tapahtumat vilistivät silmissäni mutta siitä huolimatta nukahdin yllättävän nopeasti pehmoinen tyyny pääni alla. Mutta vain kohtaakseni jälleen samat rauhattomat unet joita olin alkanut näkemään herättyäni sairaalasta ensimmäisen kerran.

Päivät menivät eteenpäin samalla painolla, joka aamu isä nousi minua aiemmin tekemään aamupalaa, siitä oli tullut jonkin näköinen tapa tälle. Kaipa isä tahtoi luoda samanlaisia aamupaloja kuin äiti oli tehnyt.

Itse nousin myös yleistä aiemmin tekemään kotiaskareita ja tarkistamaan kotiläksyt. Olin jo alkanut tottua että kaapissani oli erinäköisiä mekkoja ja housuja sillä isä jostain syystä tunsi palavaa tarvetta hemmotella minua. Kumpa tämä tajuaisi, etten kaivannut materiaalia vaan häntä!

Petasin normaaliin tyyliin petiä kun kuulin outoa rapinaa sänkyni alta.. Pala kurkussa ja sydän kiivaasti hakaten rinnassa kumarruin katsomaan sängyn alle mikä siellä mahtoi pitää sellaista ääntä.

Iloinen kiljahdukseni taisi olla todella kova, sillä ei mennyt hetkeäkään kun isä oli jo hädissään kysymässä mikä oli hätänä.
"Katso! Kilpikonna! Voi saanhan minä pitää sen isä?! Saanhan?!"

Tämä ei ollut vastannut mitään, ottanut vain kilpikonnan sanoen ettei se lattialla voisi olla. Jotenkin tiesin että tämä ei varmasti antaisi minun pitää sitä, sillä eihän Ralston, hepat ja matelijatkaan saaneet tulla tänne.
Cristel huomasi koulussa hiljaisuuteni, kun tämä lopulta kysyi mikä oli vialla kerroin kilpikonnasta, mutta sitä en voinut kertoa että meillä oli joskus ollut muitakin eläimiä.

 Niinpä kun tulin kotiin ja menossa omaan huoneeseeni olin pudotta koululäksyni! Ulkopuolella huonettani oli ilmestynyt terraario jossa löytämäni kilpikonna katseli minua!
"Oih!"
Tunsin kuinka olkani päälle laskeutui lämmin ja turvallinen käsi, vilkaisin kyyneleisin silmin isääni.
"Taisit luulla ettet saisi pitää sitä? Tietenkin saat, olen rakas pahoillani siitä ettei eläimemme saaneet tulla.. Kaipaan heitä itsekin, mutta se olisi vaaraksi meille.. Emme tiedä mikä lopulta aiheutti onnettomuuden.. Se saattoi olla vahinko mutta.. niin.. Tämän otuksen saat pitää jos lupaat pitää siitä huvää huolta."
"Oi minä lupaan! Kiitos iskä!"
Halasin isääni pitkään ja lujaa, niin lujaa kuin vain pystyin!

 Seuraavana päivänä kun muut luokkakaverini tulivat koululle kerroin vuolaasti kilpikonnasta jonka nimeksi olin antanut Leo! Vasta kun olin katsellut aikani ympärilleni kysyin Chelseyltä missä Cristel on.
"Ai Cristel? Se lähti vanhempiensa kanssa Isla Paradisoon, sen porukat lähtee yhtenään reissuihin ja ottavat sen mukaan.."
Tässä huomasin kuinka erilaisia perheet oikeasti olivat..

Tultuani kotiin löysin isän juttelemassa puhelimessa, tämä kieltäytyi useasti jostain josta en saanut selvää, jonkin ajan päästä kun olin tekemässä läksyjä tämä tuli pää ja hartiat painuneena luokseni.
"Haittaisiko sinua jos kävisin työasioilla? Pitäisi käydä tekemässä eräs työjuttu joka ei voi odottaa huomiseen.."
"Tottakai.. ei minulla ole mitään hätää.. Kaapissa on ruokaa ja tässä on vielä jonkin verran läksyjäkin tekemättä."
"Reipas tyttö! No minä menen sitten, soita jos tulee jotain.."
"Juu soitan, heippa!"

Saatuani läksyt tehdyksi otin esiin kaapin kätköistä ainoan esineen joka minulla oli edellisestä elämästämme jäänyt jäljelle.. Nukke jonka isä oli hankkinut kun olin syntynyt. Se oli ainoa asia jonka olin piilottamalla saanut säilytettyä kun isä oli heittänyt poliisin tuomista tavaroista kaiken muun pois. Se oli ainoa josta sain lohtua yksinäisyyteeni ja äidin kaipuuseeni, se jostain syystä vieläkin tuoksui äidiltä niin että huomasin halailevani sitä hyvin usein vain sen takia että sain haisteltua siitä äidin tuoksua.

En ollut kuullut auton ääntä joten kun oveni avattiin ja isä käveli siitä, olin pudottaa nuken lattialle.
"Anabel, minä tul... mitä ihmettä?"

"Anabel, minä selitin sinulle sairaalassa miksi emme voi ottaa mitään entisestä elämästämme mukaan. En voi ottaa sitä riskiä että meidät jäljitettäisiin ja menettäisin myös sinut! En kestäisi sitä jos menettäisin myös vielä kaiken tämän jälkeen myös sinut.."

 Käänsin pääni pidätellen kyyneleitä.
"Säästithän sinäkin ne kirjat.."
"Tutkin kirjat hyvin tarkasti läpi ja ne ovat tärkeitä nykyisessä työssäni.. Niitä ei saa täältä, ostin e aikoinani Ranskasta kun olin siellä työmatkalla.. Mutta emme me nyt keskustele kirjoista vaan siitä että pidätit minulta tietoa, meillä ei ole salaisuuksia Anabel."

 Pidin katseeni poissa isän kasvoilta mutta annoin kyyneleiden valua. Kun aloin puhua, puheeni oli pelkkää kuiskausta.
"Nukke on ainoa joka muistuttaa äidistä, se tuoksuu äidiltä.. En voinut antaa sitä pois.. SE on ainoa asia joka yhdistää minut äitiin.. SE on ainoa asia jonka säästin.."
"Voi rakas, miksi et kertonut?!"
"Koska et kuunnellut.."

Isä kaappasi minut halaukseen jossa pysyin pitkän aikaa, ensimmäisen kerran muuton jälkeen tunsin lämmön ja rakkauden sekä huolenpidon meidän välillämme, niin että olin pahatua onnesta.
"Sovitaanko ettei enää salaisuuksia? Tästä edes kerromme suoraan totuuden? JA kyllä, saat pitää nuken.. sillä ehdolla että saan aina välillä käydä nuuskaisemassa sitä jos se kerta tuoksuu äidiltä.."
Tirskahdin hymyssä suin ajatukselle kuinka isä olisi nukkea haistelemassa mutta nyökkäsin hyväksyntäni.

"Miten olisi, haluaisitko että lukisin sinulle iltasadun?"
"Voi se olisi ihanaa!"
Tunsin ensimmäisen kerran oikean ja sydämmestä asti nousevan hymyn huulillani sitten onnettomuuden ja riensin vaihtamaan yöpukua päälleni sillä aikaa kun isä meni kirjahyllylleni valitsemaan kirjaa.

"Kaikki valmista?"
"Juuh, valmista on!"
Asettauduin mukavasti sänkyyni samalla odottaen isää istumaan reunalle.

"Mikä kirja luetaan?"
"Heh, odotahan että kerkiän edes istumaan tähän.."
Virnistin innostuneena meidän rentoon keskusteluun joka oli tullut sen jälkeen kun olimme jutelleet nukesta. Tuntui että olin viimein saanut sen isän takaisin joka oli hävinnyt onnettomuudessa.

Kuuntelin lumoutuneena isäni tuttua turvallista ääntä kun tämä luki mukaansa tempaavalla tavalla minun ikäiselleni sopivaa kirjaa Sims tyttö ja yksisarvinen.

Hiljalleen isäni muutti äänensävynsä pehmeäksi ja rauhallisemmaksi. Ei aikaakaan kun silmäni alkoivat painua kiinni vaikka yritin taistella unta vastaan..

"Kauniita unia rakas, olet niin tärkeä minulle.. Anna anteeksi, tästä edes en laita taakkaani sinun harteille.. Rakastan sinua.."

"Mmmmmm..."
Olin niin lähellä unta etten pystynyt vastaamaan isälle, pystyin vain mumisemaan vastauksen tälle.

Hiljaa oveni aukeni ja meni vielä hiljempaa kiinni kun isä aukaisi ja sulki sen. Uneni oli sitten onnettomuuden jälkeen ensimmäisen kerran levollista enkä nähnyt painajaisia sinä yönä!

Ehkä meidän pienen kahden hengen perheemme sittenkin voisi toimia, vaikka tulisimme koko elämämme kantamaan sydämmissämme äitiä, Mathewta ja Magbethiä. Vielä me jonain päivänä heidät näkisimmekin mutta nyt oli aika elää täysi painoista elämää nauttien siitä niin paljon kuin vain pystyisimme!



Näin saivat Quintien kahden hengen perhe uuden alun aloitettua, mitä jatkossa tapahtuu se selviää seuraavissa osissa!

Loppu juontoja ei nyt oikein tule kun pää lyö tyhjää, jouduin nimittäin kirjoittamaan tämän tänne enkä kopioimaan koska Officen word kokeiluversion vanhentumisen takia lakkasi toimimasta niin se ei anna kopioida tekstejä.. niin siis jouduin kirjoittamaan sanasta sanaan kaikki tänne uudestaan.. mutta tulipahan jälleen kerran oikoluettua osa ja samalla korjailemaan omasta mielestäni huonoja lauseita parempiin! =) eli jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin! =D
Kommentit enemmän kuin tervetulleita! Hyvää viikonlopun jatkoa!

-Phoenix-