Osa 14- Surua ja uusia tuttavuuksia

Mmmm... mitä tähän nyt sanoisi.. kiirettä siis pitänyt mutta samalla olen yrittänyt saada seuraavien osien kuvia järjestykseen sillä kuvia on tuhansia! Osien kuvia on nyt käyty läpi sinne osaan 22 joten kunhan kiireet hellittävät tulen julkaisemaan osia (niin kunhan kuville on siis tekstikin luotu..) niin että pääsisin hiljalleen tarinassa/pelissä siihen minne haluan.. Siitä ei tällä hetkellä enempää vaan menkäämme nyt lukemaan mitä Abigailille ja lapsille käy ilman Johnnya... lukuiloa!
Kuvia on huikeat 57, pahoittelut niille jotka tykkäävät lyhyemmistä osista (pahoittelut jatkossakin sillä seuraavat osat, 23 asti on myös pitkiä..)

Elin kuin horroksessa.. Arki tuntui vaikealta ja hankalalta, hyvä että jaksoin hoitaa vauvat. 

Huomasin meneväni aina vain aikaisemmin nukkumaan, ruumiini oli todella raskas ja silmäni olivat useasti itkusta turvonneina. Nytkin kello oli vasta kymmentä vaille kahdeksan mutta en vain jaksanut pitää silmiäni auki.

Magi ja Matt olivat vaistonneet olemukseni muutoksen enkä voinut heitä moittia siitä että nämä kiukuttelivat ja itkivät. Suruni huokui niin että se välittyi vauvoihin.

Tietty mitä enemmän Magi ja Matt kiukutteli, sitä pahemmalta minusta tuntui. Tuntui että olin epäonnistunut kaikessa.

Katsellessani sillä hetkellä Magia en voinut kuin hymyillä tytön sädehtiville silmille jotka katsoivat takaisin omiini. Tiesin että asioihin piti tulla muutos, en tahtonut että lapseni joutuisi kasvamaan talossa jossa ei ollut isää ja äiti joka poti vain sydänsuruaan, niin ettei huomioinut lapsiaan.

Jonkin aikaa siinä meni, mutta onneksi Magi alkoi pilkkiä niin että pystyin laskemaan tytön omaan sänkyynsä.

Saatuani molemmat nukahtamaan kävelin omaan huoneeseeni syvään huokaisten. Huone oli kauheassa siivossa! En tiennyt aluksi mistä aloittaa, joten pakko se oli vain jostain alkaa, niinpä aloitin urakkani sängystä.

Saatuani makuuhuoneen siivottua alkoi Magi ja Matt itkeä nälkäänsä. Matin syötettyäni siirryin Magin luokse ja huomasin samalla että molemmat olivat paljon tyytyväisempiä, eikä nitisseet syötettäessä kuten aamulla. Vaikka surin vielä, en siis voinut näyttää sitä ulospäin koska se vaikutti selkeästi lapsiin. Höpisin tytölle samalla tälle hymyillen. Tähän sainkin tytöltä hymyn ja jokellusta, vaikka sitä tämän ei olisi pitänyt tehdä, sillä Magbethillä oli samaan aikaan maitoa suussa.

Kaksosien nukahtaessa siirryin keittiöön jossa odotti kauhea näky! Miten olinkin voinut olla näin vastuuton?! Pahinta olisi ollut että joku olisi saanut tietää tästä ja ilmoittanut viranomaisille.. Matthew ja Magbethän olisi voitu vaikka viedä minulta!

Siivoamiseen meni kolme tuntia yhteensä, kun piti vielä siivota myös ulkoa Bennyn ja Freebirdin tekemät sotkut. Mutta sain kuin sainkin kaiken tehtyä ja nyt syödessäni kevätkääryleitä, silmiini osui sivusta tietokoneeni johon en ollut koskenut sitten Johnnyn kuolematiedon jälkeen.. Ei olisi kuin ajan kysymys koska kustantaja alkaisi soittaa vastauksia miksi en ole hoitanut yrittäjän velvollisuuksiani..

Viikot vierivät ja olin ollut oikeassa. Kustantaja oli seuraavana päivänä soittanut vaatien tilitystä, mutta kun tämä kuuli tapahtuneesta, langan toisessa päässä oli ollut hetken hiljaista. Hiljaisuuden jälkeen kustantajani totesi että saisin ottaa niin paljon aikaa kun vain tarvitsin jonka jälkeen tämä oli lopettanut puhelun.

Suruni oli nostanut pintaansa mutta olin jotenkin saanut sen pidettyä kurissa.. Tähän päivään asti.

Olin saanut puhelun Benjamin Schmidtiltä. Tämä oli pyytänyt tapaamista, en tietenkään aluksi suostunut mutta kun tämä oli kuulostanut puhelun edetessä yhtä surulliselta kuin itse tunsin sisälläni, en voinut kieltäytyä. Niinpä nyt istuin sohvalla katsoen uusinta Simlock Tolmesin jaksoa televisiosta oikeastaan ymmärtämättä yhtään mitä jaksossa tapahtui. Mielessäni pyöri vain se mitä tällä Benjaminillä oli asiaa ja miten tämä tunsi Johnnyn?

En ollut nukkunut kunnolla koko yönä, ja se tuntui kyllä luissa ja ytimissä. Onneksi oli olemassa sellainen kuin peitepuikko!

Benjamin Schmidt oli antanut puhelimessa osoitteensa, ainakin tämä asui suhteellisen vauraasti jos taloa oli katsominen..

Huokaisin syvään, rohkeutta hakien ja lähdin kävelemään ovelle. Soittaessani ovikelloa ovi avattiin melko pian, tuloni oli siis nähty.

Minut päästi sisälle parrakas mies johon en kiinnittänyt sen enempää huomiotani. Vasta kun katseeni haki isäntää talossa, niin tämä rykäisi selkäni takana.

Käännyin jolloin kohtasin tämän samaisen miehen ojentamassa kättään minulle.

”Benjamin Schmidt, kiitos että tulit Abigail luokseni näin lyhyellä varoitusajalla..”

Olin hyvin hämilläni tämäkö oli Benjamin Schmidt? Olin odottanut… no en ainakaan tätä kuka seisoi edessäni. Ääni oli hyvin samettisen pehmeä miehen ääni ja edessäni seisoi.. mieleeni nousi vain entisaikojen viikingit ensimmäisenä!

Katseeni siirtyi huoneistoon jossa keittiössä kolisteli mies, jonka olin joskus aiemmin nähnyt työskentelevän lähiravintolassa.

”Älkää antako Glausin häiritä.. hän asuu myös täällä. Voimme ihan hyvin puhua..”

Seuraavaksi katseeni siirtyi olohuoneen sohvalle jossa koira nukkui hyvin tyytyväisenä. En ollut koskaan omistanut koiraa vaikka muistan lapsena pyytäneeni vanhemmiltani sellaista, sitä kumminkaan saamatta.

Kuulin Benjaminin sanovan minulle ettei koira tekisi pahaa, näin että koira oli narttu joten kun mies sanoi koiran nimen, olin purskahtaa nauruun. Ralston? Tyttö koiralle..

Kun katseeni oli harhaillut tarpeeksi ja todettuani että pystyin puhumaan miehen kanssa, käännyin tämän puoleen.

”Saanko kysyä yhtä asiaa herra Schmidt.. mistä tunsitte Johnnyn ja miksi tahdoitte nähdä?”

Katsoin Benjaminiä jonka katse kääntyi surullisesti poispäin, kuin tämä olisi katsonut jonnekin kaukaisuuteen… menneisyyteen.. Tunsin myötätunnon pistävän sisälläni, sillä tämän ahdistus oli käsin kosketeltavaa..

”Katsokaas… Johnny… Perheeni…ääh…”

Ei vain näyttänyt vaan tästä näki että mies oli surun murtama.

En tiennyt miksi mutta ojensin käteni lohduttavasti miehen oikealle käsivarrelle. Mies vilkaisi pikaisesti minuun jolloin laskin käteni takasin.

”Miten Johnny ja perheesi liittyvät toisiinsa?”

Benjamin katsoi jälleen kaukaisuuteen ja aloitti kertomansa.

”Kauan sitten minut huostaan otettiin biologisilta vanhemmiltani ja tuotiin Appaloosa Plainsiin. Jouduin ensin lastenhoivakotiin josta minut sitten sijoitettiin… Johnssoneiden perheeseen… kyllä.. Johnnyn perheeseen.. Tietyn aikaa olin sijoitettuna kunnes eräänä päivänä Johnnyn vanhemmat päättivät adoptoida minut. Olen sitä kautta ns. Johnnyn veli…”

Kuuntelin järkyttyneenä miehen kertomusta, veli?!

”e-ei Johnny koskaan puhunut mistään veljestä!”

mies naurahti kolkosti.

”ei varmasti… Johnny ei hyväksynyt adoptiota ja oli sen jälkeen hyvin vähän tekemisissä perheen kanssa… minuun kaikkein vähiten.. siksi olinkin ihmeissäni että tämä oli ilmoittanut töihinsä minun numeroni, mikäli tälle kävisi jotain!”

”mmm.. miten tämä kaikki liittyy minuun?”

”Meillä oli eilen perunkirjoitukset.. kyllä… ennen hautajaisia… Johnny oli kirjoittanut niin testamenttiinsa että näin piti toimia, outoa jos minulta kysytään..”

”Nyt on niin että tämä oli suurimman osan rahoistaan yms. testamentannut sinulle, Matthewlle ja Magbethille. Osan tämä jätti Damienille.”

”Meille?”

”Niin… vanhempamme ei oikein tykännyt asiasta, mutta heillä ei ollut vaihtoehtoja kun tämä oli Johnnyn viimeinen toive. Ei siinä mitään… Ainoa asia joka järkytti kaikkia, paikalla olijoita oli se että Johnny oli kirjoittanut hautajaisistaan testamenttiin..”

Katselin miestä hämilläni, miten se liittyi minuun?!

”Johnny… Johnny oli tehnyt ehdon jossa mainittiin että jos hautajaiset järjestettäisiin, niin sinun pitäisi järjestää ne…”

”Minun?!”

Vierailuni Benjaminin, Johnnyn adoptio veljen luona oli ohi. Seisoin kodin edessä tuijottaen kotia jonka Johnny oli meille rakentanut. Miksi mies oli tehnyt sellaisia testamenttiinsa? Ja milloin tämä oli ne tehnyt?! Mutta yksi oli varmaa, tämä oli kuin olikin rakastanut minua ja lapsia!

Vaihdoin vaatteeni ja menin vapauttamaan lasten hoitajan. Kun pääsin lastenhuoneeseen, sydämeni oli pompata ulos rinnasta. Lastenhoitaja oli jostain syystä siirtänyt vauvojen nuket pois näiden sängyistä niin että säikähdin nukkejen valon tuomaa hehkua.

Saatuani nuket takaisin omille paikoilleen Magbeth päätti osoittaa mieltään kiukkuamalla.

Kuin iskusta Matthew yhtyi itkuun mutta tämän itku oli paniikinomaista jostain syystä. Saatuani molemmat rauhoitettua, näin sivu silmällä ikkunasta jotain mistä en tykännyt.

Freebird tepsutteli etujaloillaan paikallaan kuin kohtauksen saaneena ja katsoi korskuen lastenhuoneen ikkunaan päin. Lähdin juosten ulos katsomaan mitä siellä oli tapahtumassa, valmiina soittamaan eläinlääkärin apuun.

Ulos päästyäni näin kuinka Benny oli sulkenut surusta silmänsä ja näin kuinka viikatemies tuli noutamaan vanhaa rakasta hevosta pois luotamme. En voinut kuin puhjeta itkuun. Ensin Johnny ja nyt Freebird.

Tuntui kuin viikatemies ei tahtoisi minun pitävän mitään mikä oli Johnnyn. Kuulin kolkon mutta rauhoittavan sävelmän joka lähti viikatemiehen hupun alta tämän halatessa Freebirdiä. Olisin tahtonut riuhtaista kuolemanenkelin pois mutta en uskaltanut.

Viikatemies hyppäsi Freebirdin selkään jolloin tämä nousi takajaloilleen samalla kimakasti hirnuen. Samassa Benny ravasi pois tilanteesta, näistä kahdesta kun oli tullut todella hyvät ystävykset.

Seuraavaksi kuulinkin kuinka viikatemies korskui rätisevällä äänellä.

”Johnnyn omaa, Johnnyn luokse.. älä huoli, sinä et sitä koskaan ollut, etkä tule mukaani…”

En ymmärtänyt mitä tuo kuoleman olento sanoillaan tarkoitti mutta seuraavaksi näin kuinka puun taakse muodostui musta usvapilvi jonne kaksikko laukkasi ja hävisi.

En voinut kuin itkeä. Kuinka ihmeessä tässä oli näin käynyt!? Miksi viikatemies sanoi tuollaisia kolkkoja sanoja! Tottakai olin Johnnyn.. sydämeni ainakin jos en muuten. Ja nyt tuo olento oli vienyt Freebirdin minulta vieden tämän Johnnyn luo.

Katsoessani jäljelle jäänyttä hautakiveä en voinut sille osittaiselle tunteelle mitään että tunsin rauhaa ajatellessani sitä että Freebird oli Johnnyn luona. Olihan hevonen ollut vanha, sitä ei voinut olla kieltäminen mutta miksi Johnny kun tämä taas oli ollut niin nuori ja pienten lasten isä?!

Benny lähestyi minua ja tunki turpansa kainalooni. Otin yksisarvisen halauksen vastaan, olimme molemmat menettäneet jonkun ja tunsin kuinka saimme molemmat sillä hetkellä lohtua toisistamme.

Päivät eteni eteenpäin ja lapsien hoidon lisäksi tapasin Benjaminia hautajaisjärjestelyjen tiimoilta. Samalla opin myös tuntemaan miestä hiukan enemmän. Ben, kuten tämä oli itseään kutsuvan, osoittautui todella mukavaksi ja kaverustuimme todella nopeasti.

Samaan aikaan annoin myös Bennylle enemmän ja enemmän huomiota sillä tämä tuntui olevan Freebirdin lähdön jälkeen hyvin yksinäinen. Samalla kun lohdutin yksisarvista, tunsin puristusta rinnassani, Johnny nousi joka kerta mieleeni ja sydämeeni puristamaan.

Sinä päivänä päätin tehdä jotain mullistavaa, Bennyn että itseni kohdalla. Yksisarvinen katsoi korvat hörössä uteliaana mitä olin keksinyt kun taas oma sydämeni pamppaili jännityksestä.

Satulaa minulla ei ollut joten en sitä pukenut Bennylle joten tyydyin vain pukemaan suitset tämän päähän ja hyvin varovasti päätin nousta tämän selkään! Kunpa olisin ottanutkin niitä oppitunteja Johnnyltä!

Siinä olin! Bennyn selässä pitäen suitsia käsissäni, tietämättä mitä tehdä seuraavaksi.

”Otetaan nyt ihan rauhassa Benny.. onko selvä?”

Yksisarvinen ei tuntunut kuuntelevan käskyäni vaan lähti rivakkaa käyntiä kohti tietä. Olin kauhusta kankeana tietämättä miten saisin yksisarvisen tarvittaessa pysähtymään!

Heti kun olimme tiellä, tämä pisti raviksi jolloin tuijotin vain kauhusta eteenpäin ja pitäen harjasta kiinni niin etten vain putoaisi! Samassa kun olimme ihmisten ilmoille, tunsin kuinka monien katseen kääntyi yksisarviseen, kiva.. tätä vähiten kaipasin.. Huomiota kun en edes tiennyt miten ohjata! Ei auttanut muuta kuin pyytää apua..

”auttakaa! en tiedä miten tämä pysäytetään!”

Näin tutuksi tulleen Kim Marshalin ulkoiluttamassa koiraansa ja nyrpistävän nenäänsä kohdallamme.

”Kyllä pitäisi ensin opetella ratsastamaan ennen kuin nousee tuollaisen otuksen selkään!”

En kerinnyt kuulla muuta naisen valituksesta kun Benny päätti pistää laukaksi!

”Ra-a- u-u-hoi-tu Benny! En o-osaa v-vie-ie-lä ra-a-t-sash-taa!”

Puheeni takkuili yrittäessäni suullisesti saada yksisarviseen kontaktia.

Bennyllä ei ollut aikomustakaan kuunnella, vaan tämä piti minua perunasäkkinä selässään. Minua kirjaimellisesti sattui joka paikkaan, mutta onnekseni huomasin että yksisarvinen oli alkanut kääntyä kohti kotia! Pian pääsisin pois sen selästä! Voi Johnny! Miksi en kuunnellut sinua!?

Vaihdettuani vaatteet päätin soittaa lastenhoitajan ja mennä Benjaminin luokse. Tuntui että pystyin puhumaan miehen kanssa mistä vain, joten ratsastus kauhun jälkeen kaipasin jälleen kuuntelijaa.

Meillä vierähti jälleen muutama tunti pelkästään jutellen Johnnystä ja ratsastus kokemuksestani. Kotiin päästyäni näin Bennyn laukkaavaan vapaasti kuin tuulispää pihalla, mistä ihmeestä se keräsi tuon kaiken energian?! En meinannut huomata aluksi mutta seurattuani hetken yksisarvisen vauhdikasta menoa näin tämän perässä pursuavan sinisen puhtaan energian jolloin taas muistin. Benny oli yksisarvinen.. siitä se sai energiansa! Olento oli täyttä puhdasta energiaa!

Suuntasin sisälle jossa annoin lastenhoitajalle rahat ja menin lastenhuoneeseen. Säikähdyksekseni näin jälleen kuinka lasten nuket istuivat huoneen lattialla! Tästä olisi pakko vielä jutella lastenhoitajan kanssa! Tuntui karmivalta kun lähtiessäni ne olivat molempien sängyissä ja tullessani pitkin huoneen lattiaa!

Jos nuket ei olisi tulleet Johnnyn sukulaisilta, ne olisivat jo lentäneet talosta kirpputorille!

Nostin Magbethin sängystä jolloin tyttö otti ja kikatti iloisesti. Tunsin puristusta rinnassa tietäen ettei Johnny koskaan saisi kuulla tytön naurua. Jutellessani tytölle tämän katse kääntyi minuun ja olin pudottaa koko tytön kun tämä päästi suustaan..

”äätä”

Tiesin ettei Magi varmasti sen ikäisenä osannut hakea sanoja mutta omaan korvaani se kuulosti hyvin lähelle äitiä! Kyyneleet lähtivät valumaan poskiani enkä voinut sille mitään että tarvitsin kuuntelijaa juuri sillä hetkellä.

Kaivoin sumein silmin tyttö toisessa kädessä taskustani puhelimen ja näppäilin Benin numeron.

”Abigail? Onko kaikki hyvin? Vastahan olit täällä..”

Niiskaisin kuuluvasti aloittaessani puhumaan

”Tiedän, anna anteeksi Ben.. voisitko tulla tänne? en yksinkertaisesti voi olla yksin juuri nyt ja lastenhoitajan lähetin hetki sitten pois..”

”Olen tulossa..”

En tiennyt mistä Ben tiesi osoitteen mutta tämä oli kuin olikin hetken päästä ovella ja päästin tämän sisälle.

Mies ei ollut edes kunnolla päässyt sisälle kun käännyin ympäri vuodattaen kaiken surun ja pahanolon tämän niskaan selittäen mitä hetkeä aiemmin oli käynyt ja kuinka en jaksanut tätä kaikkea mitä elämässäni oli tapahtunut.

Ben ei varmasti ymmärtänyt puoliakaan sanomisestani, mutta kun olin lopettanut kertomuksen, tunsin murtuvani täysin, jolloin tämä otti minut halaukseen.

”Shh.. ei mitään hätää.. olen tässä…”

Kuulin Benin hiljaisen rauhoittavan äänen ja tunsin kuinka sisälläni alkoi hitaasti olo rauhoittuakin..

En tiennyt mikä minuun meni mutta en vain tahtonut irtaantua miehen syleilystä. Oliko se siinä että tajusin mitä olin puheen keskellä mennyt tekemään ja paljastanut miehelle muistavani kaiken ja kertonut tälle jopa klaanin uhkasta! Samalla kun rutistin Beniä en nähnyt tämän myötätuntoista ilmettä joka oli tullut kertomukseni jälkeen tämän kasvoille.

Hitaasti Ben kumminkin veti minua irti itsestään katsoen varovasti minuun.

”Abigail… onko tuo kaikki totta?”

Purin alahuultani ja päätin puhua miehelle totta.. nyökkäsin varovasti myöntääkseni että se oli. Tuntui toisaalta hyvältä että olin viimein kertonut suurimman salaisuuteni jollekin. Sitä en tiennyt että oliko se virhe mutta en välittänyt, tarvitsin nyt vain hyvän ystävän tukea ja ymmärrystä.

”Selvä.. uskon sinua.. ja nyt teemme jotain mistä et varmasti tule pitämään..”

Seuraavana päivänä takapihallemme ilmestyi pieni leikkimökin näköinen talo, en voinut kuin ihmetellä miehen nopeata toimintaa. Tämä oli ottanut asian yllättävän helposti.. Aivan kuin Ben olisi tiennyt mitä maailmassa liikkui simien lisäksi..

Ralston jölkötti suoraa päätä Bennyn luokse hyvin rauhallisen päättäväisesti ja jäimme Benin kanssa katsomaan taustalta kaverusten tutustumista. Benny näytti jopa piristyvän uudesta tuttavuudesta, oltuaan niin surullinen Freebirdin pois menosta.

”Sopiihan tämä varmasti sinulle? En vain tahdo että teillä kolmella olisi turvaton olo ja Ralstonia parempaa vahti koiraa saa hakea, sen lupaan!”

Hymyilin miehelle hyväksyntäni. Kun totesimme että kaksikko pärjäisi, Ben lähti kotiinsa vaihtamaan työvaatteitaan päälle ja itse päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä kirjoittamaan romaaniini jatkoa.

Olin omaksi yllätyksekseni saanut kirjoitettua jopa viisi kappaletta hyvän laatuista tekstiä kun näin oven suun aukeavan Ralstonin tullessa sisälle, lehti suussaan!

Varovasti tämä laski lehden lattialle nostaen katseensa minuun päin jolloin laitoin koneen tallentamaan tekstiä ja nousin tuolilta pois.

”Hyvä tyttö Ralston! Kiitos lehdestä.. Olet sinä kyllä suloinen tapaus…”

Koira selvästi piti kehuista ja huomiosta jota sai osakseen joten jäin pitkäksi aikaa silittelemään ja rapsuttelemaan tätä. Ehkä elämä saattoikin jatkua ja jopa toisi uusia mukavia tapahtumia eteemme, kuka sitä tietää? Nyt ainakin oli suhteellisen hyvä olla vaikka Johnnyn hautajaiset olivatkin vasta tuloillaan, kuten suru jota olin vasta alkanut prosessoimaan..

Näin siis perhe sai uuden tulokkaan Ralston koirasta.. Seuraavassa osassa seuraamme Johnnyn laskua viimeiseen lepoonsa ja kuinka elämä menee eteenpäin hautajaisten jälkeen.. Seuraavaan kertaan!