Osa 43- Liika on liikaa

Nyt kun arki on hiljalleen palannut (mitä nyt flunssan kourissa koko talon väki..) niin voisin laittaa uuden osankin ihan vain sillä ajatuksella että voisin yrittää keksiä raon pelaamisellekin. Kiireinen kevät siis on tiedossa, varoitan jo nyt joten katsotaan miten tiuhaan näitä osia sitten ilmestyy. Mutta se tulevasta, keskitytään nyt tähän hetkeen joten..

Lukuiloa!

Kuvia yht. 34 (tiedän tyypilliltä vähemmän, mutta tämä on tärkeä ennen seuraavaa osaa..)

Meni viikkoa, meni toinenkin mutta Halley ei näyttäytynyt ikkunan eteen. Koulussa tämä katosi piiloon välituntien ajoiksi ja kun summeri soi hän meni tunnille katsoen kohti lattiaa kuulokkeet korvillaan.

Oli lopulta mennyt yhteensä neljä viikkoa kun Nathan oli uskaltanut mennä koputtamaan Halleyn huoneen ovea, mutta vastaus ei ollut sellainen mitä Nathan oli toivonut.

Ovesta oli kuulunut vaimea naksahdus, tarkoittaen sitä että Halley oli lukinnut oven toiselta puolelta.

   ”Eikö sinulla ole muuta tekemistä? Kuten vaikka lukea Gretan kanssa pääsykokeisiin?”

   ”Ja jättäisin ihanan laatuaikamme väliin?”

   ”Laatuaika? HAH! Minä olen tietokoneella ja sinä näpräilet sormiasi.. Äiti lähetti sinut eikä vain?”

   ”Myönnetään, ollaan kaikki huolissamme. Nathan on käynyt ties kuinka monta kertaa kyselemässä sinua. Mitä teidän kahden välillä on tapahtunut?”

   ”Olet täysi riesa, mene pois! Anna minun tehdä hommiani!”

   ”Olen isosiskosi, tehtäväni on olla riesanasi, alahan kertoa. Tekikö se hunsvotti jotain? Mikä kenkä puristaa?”

Samalla kun Bria uteli, tämä töni selällään.

   ”Lopeta! Lakkaa tönimästä! Ei mitään sellaista mitä sinun tarvitsisi tietää! Painu pois ja anna minun tehdä juttujani rauhassa! Nämä on tärkeitä!”

   ”Shakin peluu tärkeää?”

   ”Miten? Kurkitko sinä selkäni takaa?!”

   ”Mahdollisesti, no alatko kertoa vai pitääkö minun..”

Molemmat hiljenivät kun tabletin ääni pirahti jälleen kerran.

   ”Monesko tuo oli?”

Halley nytkähti taaksepäin kun Bria oli noussut istumaan sängyn reunalle katsoen tablettia samalla.

   ”Luuletko että pidän kirjaa? Kai jotain seitsemäskymmenes. Tänään.”

   ”Tänään!? Taivas! Nathan muuten katsoo ikkunastaan tännepäin.”

   ”Katsokoot ja nyt häivy, tahdon lukea maantiedon kokeeseen!”

Bria nousi sängystä samalla kun Halley laittoi tietokoneensa kiinni ja otti maantiedon kirjan sänkynsä reunalta.

Brian ohittaessa ikkunaa tämä kohautti olkapäitään jolloin Nathan tiesi että Halley ei ollut kertonut mitään eikä Bria ollut onnistunut rikkomaan jäätä Halleyn ja Nathanin välillä.

   *Anna anteeksi Halley että epäilin. En olisi saanut epäillä, tiedän sen nyt. Mitä voisin oikein tehdä hyvittääkseni kaiken pahan mitä sanani ovat tehneet sinulle?!*

Nathan nappasi tabletin vielä kerran käteensä ja näppäili sen päivän viimeisen viestin Halleylle.

-----

   - En tiedä luetko näitä vai poistatko lukematta. Toivon että luet. Sanat eivät kerro sitä vääryyttä jonka tein sinulle kun uskoin niitä huhuja. Tiedän ettei ne pidä paikkansa, et ole sellainen. Anna anteeksi. En kestä jos menetän ystävyytemme! –N-

Syvään huokaisten hän painoi lähetä nappia ja laski tabletin pöydälle ristien kätensä uudelleen rinnalleen ja kohdistaen katseensa kohti vastapäistä ikkunaa.

Tietäen sisimmissään kumminkin sen, että oli tullut loukatuksi sanoillaan toista, niin ettei olettanut tämän tulevan ikkunan eteen tablettinsa luokse.

Kuukauden kuluttua

Liikuntatunti, mitään sen inhottavampaa ei voinut olla. Joutua ensin samaan pukuhuoneeseen muiden tyttöjen kanssa ja sitten vielä sen jälkeen kaksi tuntia kestää muiden valituksia kuinka hikiseksi siellä tuli.

   ”Tänään on kiipeilyä, otetaan lämmittelyt tuolla palomiehen tangolla ja se joka pääsee tuonne ylös asti tankoa pitkin saapi pitää tilan itsellään niin kauan kuin teillä on koulua vielä tässä oppilaitoksessa jäljellä, kyllä vain, melkein kaksi vuotta.”

Vuorotellen jokainen yritti, kyseessä oli vapaaehtoinen lämmittely. Ne jotka lopuksi eivät olleet tangolla lämmitelleet, saivat kuulemma lämmitellä liikuntasalia juoksemalla. Se kuulosti omaan korvaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Varsinkin kun luokka nauroi jo toistensa suorituksilleen. Jokainen epäonnistui, jopa pojat.

Jasminen tultua tangosta alas, luokka nauraa räkätti tämän yritykselle.

   ”Pihkura! Eihän tuota voi kukaan päästä ylös! Sehän on valeltu jollain! Aika epäreilua!”

   ”No niin luokka, rauhoitutaan sitten. Halley taisi olla ainoa joka ei lämmitellyt tangolla joten saat juosta salia seitsemän kertaa ympäri. Muut seuratkaa minua kiipeilytelineeseen tai vaihtoehtoisesti menkää tangolle vetämään leukoja.”

Muiden mennessä jo edeltä seisahduin, kuullessani muiden naljailuja siitä etten edes yrittänyt.

Käännyin turhautuneena ympäri. Niin tai näin, sain aina kuulla!

Katseeni kohtasi tangon jolloin nostin katseeni katossa olevaan reikään. Mitäpä jos?

Tartuin kiinni tangosta joka oli muiden hiestä märkänä. Puuhin tankoa niin pitkältä kun pystyin hihaani ja nappasin rennon mutta tukevan otteen tangosta. Kiedottuani jalat tangon ympärille lähdin nousemaan, hitaasti mutta varmasti jolloin kuulin opettajan yllättyneen mutta iloisen äänen.

   ”Kappas!”

   *Minä tein sen! Minä olin se joka pääsi huipulle asti!?! Olin ainoa joka onnistui siinä!*

   ”Erinomaista Halley! Olet ansainnut tilat puhtaasta suorituksesta. Saat loppu tunnin vapaaksi ja nauti tiloista, kun kutsun, tule alas!”

Katsoin hymyillen opettajaamme joka oli tullut tangon alapäähän onnittelemaan minua.

Käännyin katsomaan mitä olin voittanut suorituksellani ja olin pudota reiästä alas. Tilassahan oli kaikki mitä minun kaltainen opiskelija tarvitsi! Tuoli jossa istua, sen vieressä kirjahylly täynnä oppikirjoja, maalausteline, käsikonsolipeli sekä sähköpiano! Se miten kaikki oli toimitettu sinne oli mysteeri, mutta mitä siitä kun tällainen palkinto oli kyseessä!

Katsoin haltioituneena tiloja kun se iski tietoisuuteeni. Olin oikeasti onnistunut kiipeämään ainoana tänne! Olin päättänyt yrittää muiden naljailuista huolimatta, välittämättä mitä muut sanoisi!

Jos haluaisin pärjätä tulevaisuudessa niin oliko minulla oikeasti varaa siihen että herkistyn joka kerta kun joku sanoo jotain pahaa minulle?! Briaa oli kiusattu, Briaa oli naljailtu ja tämä oli päättänyt olla välittämättä niistä.

Minun olisi aika päättää antaisinko muiden sanojen vaikuttaa elämääni niin paljon että pilaisin sillä mahdollisuuden onnelliseen elämään..

Opettaja oli kiivennyt tankoa pitkin onnittelemaan vielä kerran siitä että olin onnistunut nousemaan ja tämä oli pitänyt samankaltaisen puheen mitä olin itse nousun jälkeen miettinyt. Oli minusta itsestäni kiinni miten onnistuisin elämäni kaikilla osa-alueilla.

Pukuhuoneeseen mentäessä olin yhtä hymyä, mikä tyrehtyi kuultuani tutut äänet kaappien takaa sanoen minun ja Nathanin nimet.

   ”Tietysti ne ovat perättömiä. Minähän ne pistin alulle. Oli aika pistää sen ja Nathanin ystävyydelle stoppi, miten kuvittelette käyvän jos nämä olisivat vielä valintoja tehdessä ystäviä? Nathan valitsisi varmasti saman yliopiston kuin se ja jäisin yksin Glarionin yliopistoon, ei käy!”

   ”Olet Chloe nero!”

   *Ei voinut olla todellista!!*

Minulla napsahti, napsahti todella pahasti.

Kävelin kolmikon luokse raivoa täynnä! Olin kuin olinkin ollut oikeassa! Chloe oli se joka oli levittänyt ne huhut ja saanut minun ja Nathanin ystävyyden rikki!

Susie katsahti minuun joka sai Chloenkin kääntymään juuri sopivasti siihen että kohotin käteni ja iskin!

Käännyin kannoillani raivoa täynnä huutaen tälle raivoisasti

   ”Ja uskallakin laverrella koulutaholle siitä että olin minä joka iskin!”

Sen sanottuani lähdin tuntien kiukkua, ei vaan raivoa täynnä.

Viha siihen että minua oli kaikki nämä vuodet nälvitty ja haukuttu, jätetty muiden ulkopuolelle enkä edes tiedä vieläkään syytä siihen! Mutta erityisesti suuttumus Nathania kohtaan oli suuri, sillä tämä oli uskonut niitä huhuja joita TÄMÄN tyttöystävä oli pistänyt liikkeelle!

Puoli vuotta eteenpäin..

Kevät! Ah kuinka olin kaivannut ihania leuto säitä, soraa jalkojeni alla ja lintujen iloisia viserryksiä ympärillä! Kuukausi sitten oli alkaneet soveltuvuus kokeet jotta jokainen alkaisi hahmottaa mitä mahdollisesti haluaisi tehdä koulun jälkeen. Itselläni oli itsestään selvyys että hakisin yliopistoon opiskelemaan.

Ajatukset tulevaisuudessa en aluksi kuullut kuinka takana kuului kiivaat juoksuaskeleet. Kun havahduin niihin, ne kuuluivat jo todella läheltä. Se mitä kuulin seuraavaksi oli odottamatonta.

   ”Puuh, Halley! Odota.. puuh”

Pysähdyin nähdäkseni vain äärettömän hengästyneen Nathanin lähestyvän minua, nyt kumminkin kävellen. 

En ollut vieläkään sopinut tämän kanssa.

   ”Et antanut vaihtoehtoa, joten minun oli viimein pakko! Tahdon tietää..”

   ”Tietää!?! Tietää! Niin minäkin haluaisin tietää vaikka mitä Nathan! Vaikka sen kuinka voit olla niin tyhmä että uskot minusta heti jotain sellaista ilman että kysyt ja katsot minua silmiin uskoen vielä senkin jälkeen! Voisit hiukan kuunnella minuakin etkä vain niitä joiden ajatuksissa on jotain aina taka-ajatuksena!”

En tiedä mikä minuun iski! Kaipa kaikki paha olo jota olin kaiken tämän ajan padonnut sisälleni. Annoin kaiken tulla ulos, vihdoin annoin niiden tulla ulos. Tosin sillä seurauksella että huomasin lopussa töniväni Nathania samalla kun huusin tälle.

Kun huutoni viimein loppui ja laskin käteni viereeni, Nathan katsoi minua neutraalisti kysyen vain yhden kysymyksen.

   ”Löitkö oikeasti silloin Chloea?”

Tuijotin hetken Nathania kunnes tuhahdin.

Vihdoin sisälläni tuntui helpolta, olin viimein antanut kaiken tulla ulos ja juuri oikealle henkilölle. Käännyin ja lähdin juoksemaan kohti mäkeä jonne olin alun perinkin ollut suuntaamassa. Tunsin selkäni takana katseen jonka Nathan loi selkääni.

Kymmenen juoksuaskelta, sen verran otin. Kunnes pysähdyin.

Käännyin katsomaan Nathania jonka kasvoilla oli hämmentynyt, miettiväinen että samalla kysyvä katse.

En voinut sille nykimiselle mitään joka tuntui poskissa kun katsoin toista, hymy meinasi väkisin tulla mutta en antanut sen kumminkaan tulla, sen sijaan kysyin Nathanilta.

   ”No, tuletko vai et?”

Nathanin huulille oli noussut mitä ihanin hymy mitä olen koskaan tämän huulilla nähnyt. Se raukaisi meidän puhumattomuuden ja toi takaisin sen tutun tunteen jota koin ollessani Nathanin seurassa.

   ”Mistä, puuh, lähtien, puuh, olet juossut näin hiton lujaa?”

   ”Ole hiljaa ja juokse.”

Nathan oli todellakin rapakunnossa! Vaikka tämä pelasi vieläkin jalkapalloa! Sovimme että alkaisimme juoksemaan yhdessä, treenaten tämän kestävyyttä paremmaksi. Tuntui hyvältä saada taas puhua toiselle, olin kieltämättä kaivannut sitä.

Suihkun jälkeen puin puhtaat vaatteet ylleni ja suunnistin omaan huoneeseen.

Hyvä että olin kerennyt huoneen sisälle kun tuttu piipahtava ääni pääsi oman pöytäni juurelta jossa tabletti makasi. Kuinka usein olinkaan ollut menossa piipauksen jälkeen pöydän äärelle mutta pahaolo oli siihen vaikuttanut, niin etten mennytkään. Yli puoli vuotta on pitkä aika olla juttelematta jollekin josta välität.

Nyt hymyssä suin menin seisomaan ikkunan luokse jossa näin että vastakkaisella ikkunalla Nathan seisoi odottavaisesti ja kun tämä näki minut, tämän huulille nousi iso säteileväinen hymy.

Istuuduin omalle tuolille hymyssä suin ja katsoin mitä toinen oli kirjoittanut.

   -Oli todella mukavaa juosta kanssasi, kiitos siitä. Voitko antaa tällaiselle uunolle anteeksi?

Purskahdin herskyvään nauruun sillä uuno oli ollut yksi niistä haukkumanimikkeistä joksi olin tätä rannalla kutsunut.

   -Mikäli tuollainen uuno tästä edes kysyy suoraa minulta ennen kuin uskoo muiden keksimiä huhupuheita

Katsahdin Nathanin ikkunaan kun olin painanut lähetä nappia ja näin kuinka tämän huulille nousi hymy samalla kun tämä vastasi viestiin.

   -Ehdottomasti! Tästä lähtien kuuntelen sydäntäni enkä muiden sanomisia. By the way, löitkö sinä oikeasti Chloeta?

Pyörittelin päätäni, minkä takia tämä uteli sitä jo toistamiseen tämän päivän aikana.

   -miksi et kysy sitä Chloelta..

   -Tämä ei kerro..

Olin yllättynyt, selvästi olin vihdoin saanut jonkin asteisen hajuraon tyttökolmikkoon kun eivät edes Nathanille kertoneet. Mikä oli vain hyvä, jos Chloe ei kertonut, en kertoisi minäkään, viesti oli mennyt perille silloin pukukopissa.

Hetken ajateltuani asiaa en ollut aiemmin varmasti asiaa huomannut koska olin mennyt välitunneilla puumajaan Nathanin takia, mutta olin saanut puolen vuoden aikana olla suhteellisen rauhassa.

Viikon päästä elämämme mullistus tuli, Bria ja Greta kirjoittivat hyväksyntänsä lähetettyihin yliopiston vastaanottopapereihin. Heidät oli hyväksytty Ramada yliopistoon, yliopisto johon itsekin ajattelin hakea. Olin toki heidän puolesta iloinen mutta ikävä tulisi vaikka Bria oli viime aikoina ottanut tehtäväkseen härnätä minua, opiskelin kuulemma liikaa. Mitä ikinä se nyt sitten silläkin tarkoitti.

   ”Tulettehan käymään lomilla?”

   ”Mikä kysymys tuo on!? Todellakin, et kuule pikkusiskoseni pääse minusta niin vähällä! Kirjoitan aina kuin kerkiän meidän kuulumisista, sopiiko?”

Hymyilin ja otin askeleen taaksepäin jotta Bria pystyi nostamaan viimeisen matkalaukun käteensä ja lähteäkseen Gretan luokse, joka jo odotti muuttoautossa.

Tuntui haikealta mutta samalla odottavalta. Ei menisi kauaa kun minäkin pakkaisin kaikki vaatteeni ja hankkimani huonekalut ja ottaisin suunnan kohti yliopistoa. Olisiko se Ramada, se jäisi nähtäväksi kun aika koittaisi.

Tälläinen osa siis tällä kertaa, Halley kyllästyi, otti ja tirvaisi sitten Chloea suoraan naamaan.. Kuvia ei ole mutta kerrottakoon tähän loppuun että Chloella oli kaksi viikkoa toinen puoli naamasta aika mustana. 

Seuraavassa osassa mennään Brian ja Gretan matkaan yliopistoon! Kyllä vain! Emme unohda heitä koska heidän elämä on hyvin tärkeässä osassa tätä tarinaa, se onko neitonen perillinen.. en kerro.. =D

 Näette myöhemmin.. (tiedän että olen ilkeä mutta pitäähän jokin jännitys olla tässä.) 

Sitten kysymyksiin:

1. Miten veikkaatte Chloen suhtautuvan Halleyn ja Nathanin palautuneeseen ystävyyteen?

2. Uskotteko että tyttökolmikko yrittää keksiä jotain ja miten Halley siihen suhtautuu?

3. Miten Brian ja Gretan elämä yliopistossa lähtee käyntiin? 

4. Uskotteko rakkauspakkaus kaksikon valmistuvan sieltä? 

Yliopiston kuvat ovat melkein otettuna mutta muutama sitä seuraavan osan lavastukset ovat hankkimatta joten tästä syystä osaa hiukan joutuu nyt odottelemaan, kun on tämä muukin elämä tässä elettävänä.. =P 

Mutta kyllä sitä hiotaan, jos ei muuta niin päässä ja sieltä se aikanaan tulee myös ulos, joten pitäkää vain silmiänne auki.. =)

-Phoenix <3

ps. Näköjään ongelmat bloggerin kanssa eivät ole mihinkään poistuneet.. eli tallentaessa/julkaistaessa teksti: "Viestisi tallentamisessa tai julkaisussa tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen." jatkuu joten saapi nähdä miten näiden oikein käy kun alan kirjaimellisesti olemaan kypsä tätä samaa herjausta.. Osia mielelläni tekisin mutta voitte kuvitella kun joka hiton kerta herjaa tuota samaa tekstiä, ei anna tallentaa.. ei anna julkaista.. niin alkaa into julkaisemiseen mennä.. olen pahoillani.. tämä on suurin syy miksi julkaisu tahti on niin heikkoa ollut viime aikoina.. noin.. se tuli sanotuksi.. tämän takia.. jos joku keksii niksin miten saan tuon ongelman korjatuksi niin olen enemmän kuin kiitollinen mutta vielä ei ole tullut apua, joten.. Palautetta on lähetetty bloggerille (viidesti) ja apua pyydetty mutta turhaan, Aina sama sävel.. mutta katsotaan.. en luovuta tämän takia tarinan kirjoittamista.. motivaatio julkaisuihin vaan on tällä hetkellä mitä on.. 

Turhauttavaa.. 

Kirjoitan tämän loppu höpinän siksi kun herjailee tällä hetkellä todella paljon ja en haluaisi kirjoittaa koko osaa uudestaan, vain siksi että blogger saisi herjattua jälleen kerran.. mutta... yritetään.. =/

HUOM! Tarina ei siis missään nimessä ole päättymässä tämän takia! Ei todellakaan! Julkaisu tahtiin vain vaikuttaa! Ei muuhun! 

Aa! loppuun vielä kysymys niille jotka tänne asti ovat tätä loppu höpinää jaksaneet lukea että kuinka moni lukee tuon otsikon ja päättelee siitä mitä osassa mahtaisi tapahtua?? Itse tajusin nimittäin tänään että teen itse todella paljon johtapäätöksiä muiden tarinoiden otsikoista! =D Siksi tahtoisin tietää että olenko ainoa vai onko maailmassa muitakin jotka niin tekevät..? =)