Osa 97- Kannan vastuuni

Viime osa jäi melkoisen kutkuttavaan kohtaan joten pidemmittä puheitta, lukuiloa!

 

Devonin kasvoilla kävi ensin hämmennys, jonka jälkeen kiukku ja nämä kaksi tunne tilaa vaihtoivat paikkaa kunnes Devon sai sanotuksi ajatuksensa sanoiksi kylmästi töksäyttämällä ne.

   "Mutta tuossahan täytyy olla jokin virhe! Eihän tuo voi pitää paikkansa jos ehdokkaina oli vain Michael ja Jacob! Soitan lakimiehelle ja-"

Rosien ääni oli kuin ohutta lasia joka säröili kun vähänkään koski kovemmin.

   "Testi tehtiin kolmesti. Tulos ei valehtele kuulemma-."

 

Devon ja Rosie olivat niin keskittyneet toisiinsa että Aidenin lähestyminen heitä kahta jäi kokonaan huomaamatta.

   "Jos kumpikaan ei ole isä, niin kuka sitten Rosie!? Mitä jätät minulle kertomatta!?"

Aiden huokaisi syvään isänsä äänen korotukselle. Rosien kädet tärisivät tämän vieressä. Hän oli siis päätynyt samaan tulokseen kuin Aiden.

 

Vaikka Aidenin mieli ja sydän teki omiaan, tämän ääni oli yllättävän rauhallinen ja tasainen.

   "Lapsi on minun."

Devon kääntyi katsomaan poikaansa.

   "Mitä-?"

Rosie ei kyennyt katsomaan Devonia silmiin Aidenin toteamisen jälkeen. Totuus oli vasten hänen kasvoja.

Siksi vauva oli ultrassakin ollut isompi mitä olisi pitänyt... Totuus oli- EI- ei voinut!

 

   "Rosie? Aiden- Selittäkää tämä... Jos vain yrität Aiden pelastaa siskosi nahan sanomalla moista, se ei ole edes mustalla huumorilla hauskaa, se on-"

   "Totuus isä."

Devon vain tuijotti suu yhtenä viivana Rosieta, jonka kasvoille nousi puna mitä pidempään Devon häntä katsoi.

 

   "Isä- Me tiedämme että emme ole verisukua. Rosie ja minä... Malec löysi Rosien syntymätodistuksen jo aikoja sitten. Minä ja Rosie ei olla koskaan tunnettu vain sisaruksellisia tunteita toisiamme kohtaan. Asia johti toiseen ja- no... tässä sitä nyt sitten ollaan... suossa."

Devon katsoi järkyttyneenä Rosieta. 

Tämä oli tiennyt niin kauan eikä ollut sanonut mitään! Devon oli päättänyt olla kertomatta, mutta nyt se oli ilmoilla. Voisiko hän tuhota Rosien koko maailman kertomalla kaiken- Koko totuuden?

   "Kuka äitini on?"

 

Devon huokaisi. Rosiella olisi oikeus tietää.

   "Istuisimmeko?"

   "Kerro Devon."

Devon, ei isä- se sattui. Mutta se oli oikeutettua. Sillä Devon tiesi että Rosie ei liikkuisi mihinkään ennen kuin saisi tietää taustansa. Ei hän voinut muuta kuin kertoa. Sanat, muistot palasivat sanoilla mieleen kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Hetkeen kun hän oli ottanut sieltä nuhjuisesta tilasta Rosien kapalossa syliinsä.

Tarinan edetessä punaisuus katosi Rosien kasvoilta, häpeän, hämmennyksen ja inhon puna nousi tämän poskipäille mutta muuten Rosien kasvot valahtivat kalpeiksi.

 

Kumpikin lapsista horjahtivat askeleen kun Devon pääsi tarinassa kohtaan, jossa hän kertoi Mickin teosta Rachelia kohtaan. Tämän monen vuoden piinasta, Rosien alusta.

Kumpikin katsoivat epäuskoisena Devoniin, mitään sanomatta.

Pala Aidenin kurkussa nousi ja halu tarttua Rosien kädestä oli suuri. Kumpikaan heistä eivät olisi osanneet edes kuvitella moista kuuna päivänä. Heidän arvelut miksi Devon oli salannut kaikki nämä vuodet totuutta oli olleet monesti keskustelun aiheena. Mutta totuus oli että se mikä Devon kertoi oli pahempaa mitä he olisivat koskaan voineet arvata.

Aiden lähti liikkeelle samassa kun Devon oli pääsemässä kohtaan, jossa tämä kertoi kirjeestä, jonka Rachel oli jättänyt.

   "Voitko pysähtyä Aiden? Hermostutat minua, enkä pysty kertomaan loppua."

Aiden pysähtyi.

   "Anteeksi isä."

 

   "Ymmärrätkö Rosie miksi en voinut kertoa? Miksi pidin tiedon itselläni. En halunnut että luulet että et kuulu tähän perheeseen tai että et ole haluttu. Olet yhtä rakas lapseni kuin pojat ja ei ole päivää että en ajattele äitiäsi, poikien äitiä- sekä Malecia. Rakastan teitä kaikkia."

Rosie oli hiljaa, mutta vain hetken.

   "M-missä äitini on? Ethän sinä voinut olla etsimästä häntä. Sinun täytyy isä-"

Devon pudisti päätään surullisena.

   "Äitisi- Rachel. Etsin hänet kyllä, mutta-."

Devon pudisti jälleen päätään laskien sen lopulta surullisena, jolloin Rosie otti askeleet pois miesten luonta.

 

Vasta päästyään kirjahyllyn luokse nurkkaan, Rosie antoi kyyneleiden valua poskille. Aiden ei tiennyt mitä tehdä.

Kaikki oli ollut vielä muutama tuntia aiemmin hyvin. Hänellä oli ollut kaikki palaset kasassa ja nyt tuntui että joku oli vienyt ne palaset ja hävittänyt. Hän ei tiennyt miten olla ja mitä tehdä. Kaikki oli niin sekavaa!

   "Aiden? Kaikki hyvin poika?"

Aiden vilkaisi isäänsä.

 

Aidenin ääni oli pelkkä kuiskaus normaalista.

   "Etkö voisi hänen vuoksi etsiä Rachelia ja-"

Devon katsoi Rosieen kuten Aidenkin. Rosie silitti mahaansa kuin lohtua hakien.

   "Rachel riisti oman henkensä euroopassa. Vuosi lähtönsä jälkeen."

 

Samassa Devon kääntyi saaden Aidenin täyden huomion. Aiden tiesi mitä tulevan pitäisi.

   "Miksi ette kertoneet että tiesitte, tai osittain tiesitte-? Olisin voinut kertoa jo aiemmin."

Aiden yritti hymyillä mutta hymy jäi puolitiehen. Häntä hävetti. Nolotti suorastaan. Vaikka hän ja Rosie ei ollutkaan sisaruksia biologisesti, niin he silti olivat kasvaneet saman katon alla koko lapsuuden. Oliko heidän tunteet ja halut olleet oikeutettuja, sallittavia sittenkään? Miten tämä uusi tilanne tulisi vaikuttamaan heidän yhdessä eloon nyt kun-

 

Samassa Aiden sisäisti sen.

*Ei perkele!*

 Hän, Aiden Quint... Rosien syntymättömän lapsen isä! Tällä hetkellä hänen tuleva perillisensä, ellei hän saisi Sophien-

Sophie!

   "Mikä hätänä poika?"

Aiden oli sulkenut silmänsä.

   "Minun täytyy kertoa totuus Sophielle-."

 

** ** **

Aiden

** ** **

Sophie oli yllättynyt kun soitin hänelle, mutta iloinen siitä että pyysin häntä tulemaan ulos kanssani. Olin ottanut auton alleni ja jätimme sen marketin parkkiin.

Olimme kävelleet pitkin katuja, Sophien samalla iloisesti höpötellen, huolen häivää mielessään.

Tuntui raastavalta tietää että kohta tämän iloisuus muuttuisi johonkin aivan toiseen. 

Sormus kimmalsi tämän nimettömässä auringon valosta. Olisiko tämä valmis jatkamaan elämäämme yhdessä sitten kun tämä saisi tietää kaiken mitä minulla oli hänelle kerrottavana? En tiennyt-.

En myöskään tiennyt miten aloittaa kertomaan tai mistä aloittaa kertomaan!

 

Nousimme vesivallin näköalapaikalle. Tiesin että Sophie tykkäsi paikasta, sillä siinä oli kaunis näköala kylää ympäröivään järveen.

Tiesin että Sophie myös haaveili asunnokseen vastarannalta taloa.

   "Kuulin Theresalta että tuolta olisi tulossa myyntiin piakoin asunto, joka sopisi vaatimuksiimme. Mitä mieltä olet? Kannattaisiko meidän käydä katsomassa sitä? Theresa sanoi että hän voisi järjestää ensin näyttelyn pelkästään meille-"

 

Sophien puhe puuroutui korvissani. Tämä tuskin ajattelisi kohta samoin kun kääntyisin ja kertoisin mitä minulla oli kerrottavana.

Oli epäreilua että olin löytänyt Sophien elämääni, joka sai kaiken tuntumaan normaalilta. Oikealta ja nyt joutuisin särkemään hänen sydämen, sekä omani siinä samassa.

   "Aiden?"

Sophien äänessä oli epävarmuutta. Tämä siis vaistosi että kaikki ei ollut hyvin.

Huomasin huokaisevan syvään. Käännyin ympäri sillä minulla ei ollut vaihtoehtoja kuin kohdata toinen. Sophien kasvojen ilme muuttui odottavaisesta toiveikkuudesta yhtä epäröiväksi kuten hänen puheensa oli.

   "Olet ollut kovin hiljainen koko tämän ajan, siitä asti kun nousin autoon. Onko kaikki hyvin?"

Mistä aloittaa?! Miten voisin kertoa asian? Töksäyttämällä, ei. sitä en voisi.

   "Minun täytyy kertoa sinulle eräs asia-"

Pala nousi kurkkuun. Ei taivas! En tahtonut rikkoa Sophien sydäntä! Omani voisin, mutta en hänen.

Sophie otti yhden askeleen kohti, kuin rohkaisten minua kertomaan. Nojauduin itse taaksepäin, jolloin tämä onnekseni pysähtyi.

   "Sophie... Me- Minä-"

Miten tämä saattoikaan olla näin vaikeaa!

   "Ihan rauhassa muru, ota henkeä. Kaikki on hyvin."

Sepä se... Kaikki ei ollut hyvin.

Olisin niin halunnut jatkaa elämää kuten se oli viime aikoina ollut. Sophien kanssa.

Mutta se olisi mahdotonta, tiesin sen. En voisi jatkaa valheellista elämää tämän enempää. Ehkä olisi parasta aloittaa alusta.

   "En ole ollut täysin totuuden mukainen. Kukaan meidän perheessä ei ole ollut. Minulla on kaksoiveli. Tämä ei ole kanssamme, koska... Tämä halusi elämältään jotain muuta, enemmän ja soimme sen hänelle. Malec on biologisesti ainoa sisarus mitä minulla on."

Sophie katsoi minua aivan hiljaa, ilmekkään värähtämättä kunnes rupisti otsaansa ihmeissään.

   "Mutta Rosie-?"

   "Ei ole sisareni..."

Sophie horjahti uutisesta. Eikä ihme. Huomasin huokaisevani syvään. Pakko se olisi jatkaa.

   "Sophie-. Rosien lapsen dna-tulos tuli. Jacob ei ole isä-."

Nielaisin. Tässä sitä mentiin.

   "Eikä myöskään Michael-."

Sophie nosti kättään selvästi aloittaakseen hämmentyneen kyselyn miten kumpikaan ei olisi isä, kun tämän kasvoille tuli toisenlainen ilme. Tajunnan ilme, mitä yritin hänelle kertoa.

Tämä laski ensin kätensä hitaasti kunnes nosti sen uudelleen.

   "Te kaksi siis-"

   "Juttumme oli ohi sinä päivänä kun sinä tulit makuuhuoneeseeni yökyläilysi aikana."

Isku poskelle.

Olin ansainnut sen. Olin ansainnut kaiken mitä sain sillä hetkellä Sophielta. Jopa huudot jotka sain iskun jälkeen.

Ohikävelijät katsoivat uteliaina tapahtumaa, mutta en välittänyt. Olin ansainnut kaiken mitä Sophie sanoi minulle.

Sormus joka oli tämän sormessa lensi vasten rintaani. 

Kilahdus maassa kertoi sen että suhteemme olisi ohitse ennen kuin edes Sophie kerkesi sen sanomaan.

   "Jäin tänne tuppu kylään vain SINUN vuoksi! Mätäne helvetissä Aiden Quint! Sinnä sinä joudut!"

Yritin tarjota Sophielle kyytiä.

   "En halua sinulta mitään! En nyt enkä koskaan! Minä lähden pakkaamaan! Muutan Isla Paradisoon kuten olin aikonutkin ennen sinua!"

Yö oli laskeutunut Hollowbrooksiin kun saavuin viimein talomme eteen. Tältä sydän suru siis oikeasti tuntui.

Tuntui kuin en olisi saanut happea. Rinnassa puristava olo ja tunsin pahaa oloa samaan aikaan. Rosien kanssa välien katkaisu ei ollut tuntunut näin pahalta. Johtuikohan se siitä että olimme kasvaneet samassa talossa ja jouduimme sietämään senkin jälkeen toisiamme vai oliko se vain ollut hetken huumaa ja olimme tehneet sen vaikka suhde toisiimme oli tuhoon tuomittua jo alusta alkaen?
 En tiennyt.

Alakerrassa paloi vielä valot. Joku oli ilmeisemmin odottamassa minua...

 

Sisälle mentyäni, Rosie oli nojatuolilla odottamassa minua.

Sanaakaan sanomatta istuin toiselle tuolille. En kyennyt katsomaan Rosieta silmiin. Sen sijaan tuijotin vain sanaakaan sanomatta tämän mahaa.

Ensimmäistä kertaa minä katsoin tämän mahaa. 

Johtuiko se täysin siitä että hän odotti minun lastani eikä Jacobin? Minun lasta... Ajatus tuntui hullulta.

   "Hullua vai mitä?"

 

Kohotin katseeni Rosien silmiin. Mitä tämä mahtoi sanoillaan tarkoittaa?

   "Käytimme aina suojaa ja silti odotan sinun lasta... Hullua vai mitä?"

Sitä se tosiaan oli. Miten se oli mahdollista!? Olimme tosiaan käyttäneet aina suojaa!

Ääneni ei kuulostanut ollenkaan omaltani. Käheän kuivalta kuiskaukselta.

   "Miten se on mahdollista?"

 

   "Kysyin asiaa Devonilta ja tämän epäilys oli että jossain suojassa oli reikä. Ne kun eivät anna sata prosenttista suojaa... Ilmeisemmin isällämme on tietoa näistä asioista enemmän mitä tämä on meille koskaan kertonut..."

Kuuntelin asiaa hiukan yllättyneen huvittuneesti. Ajatus siitä että Rosie, joka oli ollut aina näissä asioissa se ujompi, oli mennyt kysymään isältä asiasta. Samassa kun huvittunut ilme oli käynyt kasvoillani, tunsin ihoni kiristyvän samalla kun mietin tulevaa.

 

Auringon ensi säteet alkoivat nousta horisontissa. Olimme jutelleet koko pitkän yön. Olin vältellyt kysymystä, mutta koska Rosie alkoi näyttämään levon tarpeessa, päätin että nyt oli viimeinen hetki kysyä asiaa.

   "Mites nyt?"

Rosien ilme muuttui vakavaksi. Totiseksi kuin että olisin kysynyt juuri sitä väärää kysymystä. Mutta minun piti saada tietää.

 Kaksi sanaa.

   "En tiedä."

 

** ** **

Näin saimme tämän mysteerin ratkaistuksi monien joukosta.

Onko jotain mysteereitä vielä aukaisematta teille lukijoille joita vielä pähkäilette mielessänne? Mielelläni kuulisin niistä spekulaatioiden kera miten kaksikon, tai sanoisinko kolmikon jatkon käy.

Se miten oikeasti siinä käy niin selviää seuraavissa osissa.

Ja loppuun kerrottakoon että ne jotka mahdollisesti tykkäsitte Sophiesta, niin tykkäsin minäkin ja hiukan harmittaa että hänestä piti näin luopua. Sivuhahmo jolle olisi voinut keksiä melkoisen paljon kaikenlaista mutta olin päättänyt jo häntä luodessani että hän on vain ohimenevä sivuhahmo jonka tehtävä oli vain sekoittaa pakkaa, mutta nyt jopa hiukan toivoisin että olisin ottanut eri suunnan tarinallisesti. Mutta tehty mikä tehty, toivottavasti ette liian pahasti tervaa ja höyhennä kun näitä sivuhahmoja tulee ja menee... Nyt kun mietin nimittäin asiaa niin sivuhahmot tässä tarinassa eivät kauaa useasti ole esillä. Mahtaakohan tämä kertoa minusta jotain tarinan tekijänä. :P XD

-Phoenix-