Osa 96- Dna ei valehtele

Anteeksi, anteeksi, anteeksi! 

Se siitä  että nyt julkaisen tiuhempaan osia, mutta elämä menee niin vauhdilla ettei ole vain kerinnyt julkaisemaan osia, josta tahdon pyytää nöyrästi anteeksi niille jotka täällä vielä lukevat osia! 

Kymmenen vuotta tuli ja meni kun tätä tarinaa on tehty! Huh! Se on pitkä aika ja sitä olisi pitänyt juhlistaa silloin kun päivä oli ja minulla olikin isot suunnitelmat sille, mutta koska se nyt meni ohitse niin kun tästä arjesta kerkiän niin teidän lukijoiden iloksi laitan tänne Malecin extran ilman että teidän tarvitsee sitä pyydellä erikseen. Eli Malecin extra tulee heti kun sen kerkiän julkaista mutta sitä odotellessa, menkäämme tarinaa eteenpäin...

... Lukuiloa!

Aiden oli pilannut suunnitelmansa täydellisesti jättäen sormuksen housujensa taskuun. Hänen kosintansa ei ollut onnistunut, sillä Sophie oli löytänyt sormuksen.

Naisen riemun kiljahdus oli särkenyt Aidenin korvia ja tämän hypättyä kaulalle oli sinetöinyt sen että kosintaa ei tapahtunut. Hyvin pelkistetty sormus sormeen pujotus ilman mitään kysymyksiä, ilman mitään tahdon sanoja.

 

He olivat lopulta päätyneet Aidenin huoneeseen kahden. Rosie ja Devon eivät olleet tietoisia heidän suhteen muutoksesta, mikä ehkä oli ihan hyvä asia.

Sillä Aidenin pitäisi keskittää huomionsa valmistumiseen, joka olisi Rosien lasketun ajan jälkeen.

Rosie oli neuvolassa saanut tietää että hänen mahansa oli niitä harvoja jotka putkahtivat näkyväksi kuin yhdessä yössä ja se tosiaan oli melkoisen paikkansa pitävänä tapahtunut viikossa.

Alakerrassa tekemässä jälleen juustoleipää himojensa taltuttamiseksi, Devon tuli keittiöön.

   "Aah, täällähän sinä. Juustoleipää? Taas? Hmmm... Haluaisin jutella kanssasi nyt kun Aiden ja Sophie ei ole täällä. Kun olet syönyt niin tuletko olohuoneeseen?"

Rosie katsoi Devonia hämillään, mutta nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

 

Devon oli odottamassa olohuoneessa takkatulen ääressä kun Rosie istui tämän seuraksi.

   "Onko kaikki hyvin isä?"

Devon katsoi Rosieta. Miten tähän oltiin päädytty? Devon ei voinut vieläkään uskoa että hän oli kasvattanut kolme lasta, mutta niin että tytär oli sotkenut oman elämänsä moisella sopalla.

 

   "Haluaisin jutella tilanteestasi. Oletko kertonut Jacobille totuuden?"

Rosie henkäisi kuuluvasti.

   "Sinänsä se ei kuulu sinulle-"

   "Kuuluu Rosie siten että sinä asut samassa talossa ja haluan ajatella parastasi, olet tyttäreni. Sinun täytyy tehdä isyystesti. Sinun täytyy kertoa Jacobille totuus-"

 

Rosie ei kestänyt kuunnella enempää Devonin suusta tulevaa moraalisaarnaa mitä hänen tulisi tehdä.

Michael oli kuollut ja haudattu aikoja sitten. Miksi hänen tulisi paljastaa totuutta kun Devon itse salasi hyvin isoa salaisuutta joka liittyi Rosieen itseensä!

   "Rosie, sinun täytyy kuunnella minua! Pyydät meitä muita valehtelemaan puolestasi. Isyystesti kertoo varmuudella kuka isä on!"

 

Rosie oli napannut roskispussin ovelta ja mennyt pihalle ovet paukkuen. Siellä hän saisi olla syytöksiltä rauhassa.

Rosie oli kysynyt lääkäriltä riskeistä ja semmoinen oli suuri, jos testi tehtäisiin vielä kun hän kantoi lasta.

   "Mikä mieltä painaa noin että saa kulmat kurttuun noin kauniissa kasvoissa?"

Rosie katsoi äänen suuntaan, eikä voinut kuin alkaa hymyillä. Jacob oli tullut juuri oikeaan aikaan.

   "En voi olla kauan kun vuoroni alkaa, mutta tahdoin nähdä miten kaunokaiseni pärjää maha-asukin kanssa..."

 

Aiden ja Sophie oli sillä välin saapuneet ja siirtyneet olohuoneeseen, jolloin Devon oli vaitonaisena siirtynyt taustalle lukemaan kirjaa.

Vasta kun tämä oli noussut ja lähtenyt tekemään ruokaa  viskoen kirjan takaisin hyllyyn turhautuneena, Sophie otti puheeksi asian joka vaivasi hänen mieltä.

   "Mikä kaikkia vaivaa tässä talossa? Kuulemme Rosien vähän välin korottavan ääntään kun emme ole samassa huoneessa ja nyt sitten isänne menee kireänä keittiöön. Äläkä sano Aiden että ei mikään. En ole tyhmä."

Aiden tiesi sen että Sophie ei ollut tyhmä, mutta miten hän voisi kertoa asian kun se ei ollut hänen salaisuutensa kertoa.

   "En tiedä... Olen yhtä ulalla kuin sinäkin."

Sophie katsoi pitkään Aidenia, jolloin tämän päätös pitää Rosien salaisuus omana tietona horjui.

 

Rosien tultua sisälle, tämä suuntasi kirjahyllylle katsoen Sophieta varovasti sivusilmällä.

   "Rosie kertoi ennen kaiken minulle-. Nyt tämä tuskin puhuu kanssani. Onko suhteemme hänelle näin vaikea niellä?"

Aidenin oli vaikea niellä kokonaan sillä hetkellä.

 

Rosie istui viereiselle sohvalle, katsoen Sophieta. Aidenin oli todella vaikea olla paikallaan.

   "Mukavaa kun tulit seuraksemme Rosie, emme ole pitkään aikaan jutelleet yhdessä. Miten raskaus etenee? Joko olette saaneet Jacobin kanssa ultra-ajan? Tämä on varmasti ihan innoissaan, olen aina tiennyt että tästä tulee mitä paras isä."

 

Aiden puristi kätensä nyrkkiin. Luulisi että Rosie olisi se joka ei koskaan kertoisi valheita kun tälle oli koko elämän ajan valehdeltu. Mutta tältä näytti luonnistuvan valehtelu pelottavan hyvin. Rosie näki Aidenin kireyden, jolloin nainen katsoi häneen vaikka vastasi Sophielle.

   "On Jacob innoissaan. Kävimme ultrassa, jossa kaikki näytti hyvältä. Anteeksi- raskausvaivat vaivaa..."

 

Rosie poistui vessaan Sophien ihaileva naurahtelu että tämäkin haluaa jonain päivänä kokea saman. Vaivoineen päivineen kuului viimeisinä sanoina kun Rosie laittoi oven kiinni.

Ei Rosieta oikeasti mikään vessahätä ollut, mutta hän ei kestänyt Sophien utelevia kysymyksiä ja Aidenin läpitunkevaa katsetta. Kyynel vierähtäen poskelle, Rosie tajusi että hän oli sotkenut asiat pahemman kerran itselleen ja samalla myös tajuten että lapsi jota Sophie haaveili, oli mitä todennäköisesti lapsi joka olisi Aidenin.

 

Saapuessa ruokailutilaan kuivattuaan kyyneleensä, muut olivat jo syömässä. Devon nosti katseensa ruoastaan nähden Rosien kasvoilta heti että tällä ei ollut kaikki hyvin. Kysyvän ilmeen avulla Rosie alkoi puhumaan, yrittäen unohtaa että kuulijoita oli Devonin lisäksi kaksi muuta korvaparia.

   "Voimmeko jutella ruoan jälkeen?"

 

** **

 

Devon oli jo odottamassa kun Rosie lopulta oli saanut syötyä oman ruokansa. Tämän sydän hakkasi hurjaa vauhtia, hän ei tiennyt oliko päätös sittenkään oikea.

   "Aiden ja Sophie lähtivät kävelylle. Aiden arveli että haluat jutella kanssani kahden- Tämä tuntee Rosie sinut todella hyvin."

Sen Rosie tiesi. Aiden tunsi hänet parhaiten, jopa vähän liiankin hyvin.

 

Devon hymyili rauhoittavasti hänelle.

   "Olen päättänyt kuunnella sinua isä. Minä kerron Jacobille- tällä- tällä on oikeus tietää. En halua elämääni salaisuuksia."

Mielessään Rosie lisäsi.

*Enempää mitä jo on...*

Devon  ei selvästi ymmärtänyt Rosien vihjailuja, vaan alkoi puhua tämän tekevän oikean ratkaisun. Niinpä Rosiekin jätti asian siihen, jälleen.

Devon oli kuljettanut Rosien ajalle, jonka tämä oli itse seuraavana päivänä varannut. Lääkärille puhuminen oli todella vaikeaa.

Vaikka sairaanhoidon henkilökunnalla oli vaitiolovelvollisuus, niin pienessä kylässä kuin Hollowbrooks, tuntui vaikealta puhua vastaavanlaisesta asiasta kun oman lääkärin näki keskustassa ja kaupoissa.

Takertelun jälkeen Rosie kertoi ongelmastaan jonka lääkäri Juan Garcia otti ammattimaisesti vastaan.

   "Voimme tehdä istukkatestin ensi viikolla, kunhan tiedät riskit Rosie. Tarvitsemme myös isien dna-näytteet, joten sinun tehtävänäsi on pyytää heitä käymään antamassa dna-näyte. Miehiltä tarvitsemme vain sylkinäytteet."

Rosie puri huultaan kunnes kertoi Michaelin näytteen olevan mahdotonta hänen pyytää.

   "Emmeköhän saa tämän näytteen hänen suvulta. Voimme pyytää tämän vanhempien näytettä, siitäkin saamme melko tarkan tuloksen onko sikiö verisukua Daltonin perheen kanssa. Voin tehdä puolestasi soiton jos haluat. Herra Dalton ymmärtää varmasti jos se on minä joka kertoo uutisen epäilystä."

 

** **

 

Rosien myöntyessä lääkärin ehdotukseen, oli Aiden vienyt Sophien neutraalille maaperälle. Katsoen että heillä ei ollut ulkopuolisia korvia kuuntelemassa, Aiden päätti kertoa Rosien tilanteesta. Ei olisi kuin ajan kysymys milloin koko kaupunki tietäisi.

   "Taivas! Mitä Rosie on joutunut kestämään ja aivan yksin!"

 

Aiden ei voinut kuin hymyillä naiselle. Miten paljon hän tunsikaan Sophieta kohtaan. Oli sinänsä onni että hän oli tavannut Sophien ja tilanne edennyt siihen mitä se oli nyt.

   "Olet mieletön. Joku toinen olisi alkanut sättimään siskoani, mutta sinä se et näe muuta kuin hyvää ja huolehdit Rosiesta. Tiesitkö mitä tunnen sinua kohtaa?"

 

He eivät olleet oikeastaan koskaan sanoneet toisilleen että he rakastivat toisiaan. Mutta miksi olisivat.

Heidän suhde oli vakaalla pohjalla. Yhteisellä ymmärryksellä, yhteisellä päämäärällä. Tuoden iloa toisillensa pelkästään läsnäololla. Sophie oli Aidenin parhaimpia ystäviä, jolle Aiden pystyi kertomaan kaiken.

Sophie sulki silmänsä ottaen auringon säteet vastaan ilolla.

   "Miksi sättisin toista joka selvästi käy läpi elämänsä mullistavinta aikaa, kantaen pientä ihmisen alkua sisällään. Ei ketään pitäisi syytellä kun Rosie selvästi yrittää järjestää asiat oikeaan uomaan pienokaista ajatellen. Lapsi on syytön vanhempansa seikkailuihin, siinä nostan Rosielle hattua että hän yrittää korjata virheitään ja ottaa vastuun teoistaan. Eniten minua säälittää vain Jacob. Tämä on ollut niin onnellinen."

 

** **

 

Rosie oli soittanut Jacobille lääkärikäynnin jälkeen ja pyytänyt tätä käymään. Siinä he istuivat.

Rosie ei tiennyt miten kertoa asiaa. Häntä jännitti miten mies ottaisi uutisen vastaan. Tai oikeastaan Rosie tiesi että uutinen särkisi Jacobin sydämmen, joka vielä sillä hetkellä hymyili onnellista hymyä kysellen hänen ja pienokaisen vointia.

 

   "H-hyvin kai-"

   "Sinä kävit lääkärissä. Tämä oli ylimääräinen käynti- tietääkseni? Miksi kävit jos kaikki on hyvin?"

Jacob nojautui eteenpäin yrittäen ottaa Rosien käden omaansa. Mutta Rosie ei pystyisi kertomaan asiaa jos mies saisi käden, joten toisin kuin yleensä, Rosie vetäisi käden pois. Ele sai Jacobin kulmat kurtistumaan ja vetäytymään takaisin nojaamaan selkänojaa vasten, hymyillen epävarmaa hymyä.

   "Mikä on Rosie? Kaikki ei selvästi ole hyvin."

 

Tuska kasvoi Rosien sisällä niin että kyynelkanavat kostuttivat silmät ja kyyneleet alkoivat muodostumaan silmänurkkiin. Yrittäen pidätellä kyyneleitä Rosie alkoi puhua värisevällä äänellä.

   "Muistatko Michael Daltonin? Sen paikallisen muusikon joka kuoli yliannostukseen vähän aikaa sitten? Minä- hän- olimme ystäviä etuuksien kera, jos tiedät mitä tarkoitan. Minä-"

 

Jacob kohahti nojatuolissa, jolloin Rosien nostaessa katseensa mieheen, tämä säpsähti Jacobin kylmää katsetta.

   "Yritätkö sanoa että samaan aikaan kun lämmitit vuodettani ja kävit kanssani ulkona, kävit myös puoskari Daltonin kanssa? Onko lapsi edes mun Rosie?!"

Jacob oli vetänyt oikeat johtopäätökset sanoista nopeammin mitä Rosie olisi toivonut.

Yrittäen saada äänensä normaaliksi, mutta tuloksella että se oli pelkkää kuiskausta.

   "S-sitä yritän sinulle kertoa, en kestä salaisuuksia. Lääkäri Garcia soittaa herra Daltonille dna-näytteestä ja-"

 

Jacob nousi ylös rivakasti samalla tuhahtaen Rosien olevan pelkkä pintaliitäjä.

   "Jacob, sinä voit silti olla lapsen biologinen isä, sinun tarvitsee käydä antamassa näytteesi ja-"

   "Oi kyllä minä käyn, mutta älä uskokkaan että olen tekemisissä kanssasi muuten kuin silloin jos lapsi tosiaan on minun. Aion vaatia huoltajuutta! Et ole selvästikkään kykenevä vanhemmaksi, et ainakaan minun lapselleni. Hyvästi Rosie."

 

Rosie ei kyennyt liikkumaan. Jacob meinasi vaatia huoltajuutta?! Mitä hän oli mennyt tekemään?! Ensimmäistä kertaa Devonin salaisuuden paljastuttua, Rosie ymmärsi osittain miksi tämä oli pimittänyt tietoja häneltä.

Jotkut salaisuudet suojelivat niitä joista välitti eniten.

 

** **

 

Päivät vierivät eteenpäin. Rosie oli saanut tietää että herra Dalton oli vasta lääkärin laatiman ja oikeuden sovittelijan ohjeistamana suostunut luovuttamaan dna-näytteen, joten tulos kesti tyypillistä pidempään.

Totuuden tultua ilmi, Rosie tunsi olonsa yksinäisemmäksi mitä koskaan elämänsä aikana. Vaikka talo oli täynnä ihmisiä, eikä heidän välillä ollut enää mitään mikä pidätti Rosieta puhumasta, varomasta sanojaan, hän ei voinut kuin katsoa tyhjän tunteen velloessa kuinka Sophie oli asettunut taloksi vaikka tällä oli kirjat vieläkin omassa talossaan.

 

Aiden oli saanut taulunsa valmiiksi ja odottaessaan sen kuivumista, opettaja oli arvoinut sen videopuhelun välityksellä. Hän oli saanut kiitettävän arvosanan kun oli selostanut löydetystä vedic art tekniikasta ja kuinka sitä pystyisi hyödyntämään opettajan asemassa lasten kanssa.

Ainoat jotka olivat esteenä valmistumisen suhteen oli yksi pedagoginen kurssi kuinka motivoida oppilaita jotka eivät osoittaneet kiinnostusta sekä musiikkikurssi.

Aidenin piti opetella kokonainen kappale ulkoa. Viimeinen harjoittelu oli ollut paikallisessa alakoulussa, josta taideopettaja olisi jäämässä eläkkeelle vuoden sisällä. Rehtori oli tarjonnut paikkaa Aidenille. Olisi siis täydellinen ajankohta valmistua sekä käydä reissulla Sophien kanssa ennen kuin työt alkaisi.

 

Aiden oli saattanut illalla Sophien kotiinsa ja jäänyt tämän luokse yöksi. Sitä oli tapahtunut yllättävän paljon viime aikoina että hän huomasi jäävänsä sinne yöksi. Olisi vain ajan kysymys milloin heidän pitäisi etsiä oma asunto. Ei ollut mitään mieltä hyppiä kahden asunnon välillä. 

Hyvästellessä amulla Sophien ovella, Aiden päätti kuiskata tämän korvaan asian.

   "Kunhan valmistun ja työni alkaa koululla- Voisimme alkaa miettimään oman asunnon etsimistä. Jos siis vain tahdot?"

Sophien iloinen hyppy kaulalle ja suudelman sinetöidessä päätöstä, Aiden tiesi että heidän tulisi varmasti jutella asiasta tarkemmin kun aika olisi sopiva.

 

Aidenin kävellessä kotiinpäin hymyssä suin, oli kotona aivan toisenlainen tunnelma. Rosien puhelin oli nimittäin alkanut soimaan ja näytössä oli lääkäri Garcian nimi välkkyen vihreän ja punaisen luurin yllä.

Tärisevin käsin ja jännittyneellä äänellä Rosie vastasi puheluun.

   "H-huomenta tohtori. Joko tulos tuli? Mmmm? Joo... aha...mitä?"

 

Devon ei kyennyt pidättämään itseään, vaan vielä puhelun aikana tämä oli jo möläyttänyt kysymyksensä.

   "Mitä hän sanoo??"

   "K-k-kiitos tohtori... juu, minä- e-ei, kyllä minä pärjään. tämä oli vain shokki. Juu, soitan jos tulee mieleen. Kiitos- hei."

Devon katsoi hiljaa tytärtään. Rosien kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi puhelun aikana. Tämä oli kertonut Devonille Jacobin uhkauksesta, joten tarkoittiko tämän kauhun ilme että-.

 

   "T-tulos oli tullut-"

Devon huokaisi syvään. Hänen pitäisi palkata asianajaja.

   "Jacob on kuin onkin siis lapsen isä?"

Aiden oli tullut sisälle, kummankaan huomaamatta sitä ja kuuli isänsä sanat. Aiden jähmettyi ovelle.

Hän tunsi inhon väreen piirtyvän jostain syystä selkärankaansa pitkin. Jacob lapsen isä...

   "E-ei."

 

Aiden katsoi yhtä hämmentyneenä Rosien selkää, kuin Devon katsoi naisen kasvoja.

   "Eli siis Michael on-"

   "Tulos oli negatiivinen kummankin osalta-. Kumpikaan heistä ei ole lapsen isä."

 

 

 

 

** **

 

 Ja ennen kuin kukaan alkaa miettimään järjellä niin tarinan kirjoittaja, eli minä otin pieniä vapauksia... En nyt täysin nimittäin laskenut kuukausia... Tiedän että raskaus kestää yhdeksän kuukautta ja tätä oikolukiessa alkoi tuntumaan että aikaa oli mennyt enemmän mitä yhdeksän kuukautta.. Toivon silti että piditte osasta tästä epäkohdasta huolimatta. Ja nyt joku tietty sanoo että meni taaksepäin lukemaan osaa uudelleen ja saa vaikutelman vain siksi että sanoin sen ääneen joten nyt suljen näppäimistön ja toivon että nautitte silti osan parissa.

Kiitos ja kumarrus jälleen jotka jaksoivat osan lukea. <3

-Phoenix-