Osa 91- Minkä taakseen yrittää jättää, sen edestään löytää

 Uusi osa olkaa hyvät. 

Lukuiloa.

 

He olivat kierrelleet pitkin keskustaa käsi kädessä jo muutamia tunteja. Ilman pelkoa katsoisiko joku heitä kieroon. Molempien kasvoilla onnellinen hymy ja lepattava tunne vatsan pohjassa.

Vanhempi naishenkilö oli todennut heille, että nämä olivat kaunis pari. Rosie oli hymyillyt naiselle punastuen. Aiden oli kiittänyt hymyillen vieläkin leveämmin mitä aiemmin.

He olivat lopulta päätyneet puiston kaltaiselle uimarannalle, jossa oli kylän tanssi paviljonki.

Aiden ohjasi Rosien paviljongin sisälle. Jostain syystä Rosie oli ollut koko kävelyn ajan varuillaan. Aiden toivoi tämän rentoutuvan ja nauttivan yhtä paljon heidän ulkona vietetystä ajasta kuin hänkin.

   "Saanko luvan?"

Rosie katsahti Aidenia hämillään.

   "Eihän meillä ole edes musiikkia."

   "Ei sitä tarvita, tule tänne."

Siinä he tanssivat hitaita, ilman musiikkia. Ainoastaan veden liplatus toi rytmiä heidän korviin.

   "Ymmärrätkö Rosie nyt mitä tarkoitin?"

Rosie irrottautui sen verran mitä Aiden antoi irtautua heidän syleilystä. Katsoessaan toisen silmiin Rosie tajusi mitä Aiden ajoi takaa.

   "Ymmärrän. Täällä kukaan ei tunne meitä vielä. Mutta Aiden, tämä on pieni kaupunki..."

      "Olkoonsa. Kunhan saamme isän puolellemme kertoessa että tiedämme adoptiostasi, tämä varmasti ymmärtää tunteemme. Siten hän ei kerro kenellekkään että olisimme sisaruksia vaan pari. Sopisiko se sinulle?"

Rosie tunsi onnen sydämmessään, se voisi ehkä sittenkin onnistua.

Aiden ohjasi Rosien tuolille ja kertoi suunnitelmistaan varmempana kuin koskaan.

   "Olen miettinyt että voisin käydä etäkouluna itseni musiikin ja kuvaamataidon opettajaksi. Eräässä yliopistossa on semmoinen mahdollisuus luotu ja haku aika on nyt päällä. Mitä mieltä olet?"

Rosie hymyili, Aiden olisi hänen mielestä täydellinen opettajana.

   "Kuulostaa ihan sinun kaltaiselta työltä. Muistatko mitä Malec sanoi? Tavoittele unelmaasi."

Aiden tunsi sillä hetkellä palavaa halua suudella Rosieta. Ilman ympärilleen vilkuilua, ilman pelkoa hän laski huulensa Rosien huulille ja sai huomata tämän vastaavan samalla tavalla takaisin. Ilman epäröintiä.

Irrottautuessaan Aidenin suudelmasta, Rosie hymyili onnellista hymyä.

   "Voisin niin tottua tähän."

   "Siitä vain. Mikä estää?"

Hymy leveni Rosien kasvoilla.

   "Ei mikään."

Paviljongista näki keskustan suuntaan vesivalliin. Näky oli Hollowbrooksin esitteistä tunnettu, eikä ihme. Samaan aikaan kun Aiden otti Rosien kainaloonsa, nauttien tämän seurasta. Keskustassa Devon oli kohtaamassa päivän toista asiakastaan.

    "Erittäin mukava tavata teidän viimein herra Dalton. Pahoittelut että olen myöhässä. Edellinen tapaamiseni venyi. Muutin vasta tänään niin en täysin tiedä katuja jotta löytäisin perille ilman opastusta."

Herra Dalton vaikutti järkevältä mieheltä, sillä tämä vain hymyili Devonille.

   "Ei se kuule mitään, näin arvelinkin. Mukavaa saada viimein kasvot nimelle. Miten tutkinta etenee?"

Devon hymyili miehelle ja onnistui pitää naamansa peruslukemilla. Oli vaikeaa ylläpitää kulissia vaikka kyvyllään hän olisi löytänyt helposti perille. Miehen asiakkuus oli ollut haasteellinen tapaus jonka vuoksi Devon oli tarvinnut kyseiset lisäminuutit.

   "Michael, alatkos tulla sieltä! Asia koskee sitä kitaraasi."

Herra Daltonin kutsuma Michael nousi tuolilta katsoen epäilevästi Devonia. Samalla herra Dalton kiinnitti huomionsa takaisin Devoniin.

   "Se on arvokas soitin herra Quint. Poikani tarvitsee sitä esiintyäkseen, eikä sitä noin vain korvata. Se on kustomoitu pojalle nimittäin."

Michael astui isänsä vierelle, aivan Devonin eteen.

   "Joko kitara löytyi?"

Devon nyökkäsi.

   "Kyllä vain. Se löytyi huutokaupasta mantereen toiselta puolen. Se lähetettiin turvamiehen saattamana juuri äsken koneeseen. Sen pitäisi saapua huomenna aamukoneella. Olkaa huoletta herra Dalton. Kitara on moitteettomassa kunnossa."

Michael Dalton hymyili samalla kun tämän isä paukautti Devonia olkapäälle iloisesti riemuiten.

   "Mahtavaa! Tiesin että teihin voi luottaa! Kerro vain summa niin laitan sen bonuksella tulemaan!"

Devon hymyili molemmille, samassa hetken mielijohteesta hän totesi.

   "Jos poikanne voisi ystävällisesti esitellä tyttärelleni paikkoja niin unohda bonukset ja laitan jopa alennusta tyypilliseen palkkiooni. Muutimme näet Michael tänne tänään emmekä tunne ketään alueelta. Tiedän että pyyntö on erikoinen mutta arvostaisin kovasti jos pystyisit näin tekemään."

Tyytyväisenä Devon suuntasi kulkunsa kotiin. Reissu oli ollut onnistunut.

Uuden asiakkaan tapaaminen sekä Daltonin kallisarvoisen kitaran anastus tapaus saatu päätökseen. Michael Dalton oli onneksi suostunut hänen pyyntöönsä että tämä esittelisi paikkoja Rosielle.

Devonin pitäisi vain vielä kertoa asia tytölle, mutta miten? Hän kun vain ajatteli lasten parasta.

Tietämättä Devonin tekemistä järjestelyistä, Aiden ja Rosie viettivät paviljongilla aikaa jutellen unelmista ja toiveista.

   "Mitä ajattelit alkaa tekemään täällä?"

Rosie mietti hetken Aidenin kysymystä ennen kuin vastasi.

   "No, ajattelin että jotta maapalsta ei menisi täysin turhaan käyttöön, voisin alkaa viljelemän kasveja ja myymään niitä nyt ainakin. Voisin tuottaa luomua niin sille olisi suurempi kysyntä varmasti."

Aiden ja Rosie eivät ensin tajunneet etteivät enää olleet kahden, kunnes korkojen kopse osui paviljongin puulattiaa vasten kuuluvasti.

Molemmat kääntyivät katsomaan tulijaan päin, eivätkä olleet uskoa silmiään.

Aidenin ote kiristyi Rosien olkapäästä kun tämä yritti irrottautua Aidenin kainalosta.

   "Olin kuin olinkin oikeassa! Katsoin ensin että ei voi olla, mutta sitten oli pakko tulla lähemmäs ja olihan se. Te täällä!"

   "Kaiken maailman paikoista ja ajatella että päädyimme samaan kaupunkiin!?"

Lizie Chipdale katsoi heitä ensin hymyillen, mutta tämän hymy alkoi hyytyä hämmennyksen ilmeeseen katsoessaan Aidenin pitelemässä Rosieta.

Rosie vilkaisi Aidenia, joka ei vieläkään tehnyt elettäkään irrottaakseen Rosieta otteestaan.

   "Sanos muuta, yllättävää nähdä sinut Lizie tälläisessä paikassa. Oletin aina että päätyisit Bridgeport Cityn kaltaiseen isoon kaupunkiin."

Lizie naurahti kun tämä kuuli kavereidensa huutavan kauempana.

   "No pitääpä tästä lähteä jatkamaan matkaa. Nähdään taas. Haluan kuulla kaiken ja kaikesta kaiken. Tämä kun on sen verran pieni kylä että kaikki tuntevat toisensa. Haluan kuulla kaiken mitä on teidän elämissä tapahtunut sen jälkeen kun muutin pois."

Huomatessaan että sanat eivät tehonneet, Lizie kääntyi suuntaan josta oli tullut eikä kuullut kun Aiden kuiskasi Rosielle, joka oli jo paniikin vallassa.

   "Shh, älä näytä että olisimme tehneet mitään väärää. Lizie varmasti muuten pistää oma versioiset huhut liikkeelle. Pysy Rosie ihan paikallaan. Ei mitään hätää..."

Lizien loittoneva selkä ei ollut Aidenille tarpeeksi, vaan tämä piti Rosieta otteessaan kuiskien tälle rauhoittavia sanoja. Aiden oli ollut vaistoissaan oikeassa, sillä jonkin matkan päästä Lizie kääntyi vielä katsomaan heidän suuntaan ja nostaen kätensä tervehdykseksi. Aiden nosti omansa kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut.

Lizie kohautti olkiaan ja lähti kavereidensa perään juosten minkä koroiltaan kykeni. Vasta siinä vaiheessa Aiden päästi Rosien otteestaan.

   "Miksi et päästänyt minua?!"

Aiden katsoi Rosieta joka oli kireä kuin viulun kieli vihasta.

   "Muuten olisimme saaneet sellaisen vyyhdin niskaamme Lizien aikaan saamana että et olisi ehkä kestänyt sitä. Halusin suojella sinua Rosie."

   "En kaipaa suojelusta vaan vapauden olla kanssasi ilman pelkoa ja puheita! Miksi en voi saada sitä!"

Sen sanottuaan Rosie nousi nopeasti ja lähti juoksemaan suunta kohti heidän uutta kotia.

   "Rosie!"

** **

Päivät vierivät ja sulautuivat toisiinsa. Aiden oli viimein ottanut rohkeuden ilmoittautua yliopistoon ja oli saanut sieltä paikan. Ilmoittauduttuaan kursseille, hän oli joutunut valitsemaan soittimen. Kitara tuntui soittimista luonnollisimmalta hänen kädessään sillä muina vaihtoehtoina olisi ollut rummut tai basso. Oppituntien jälkeen Aidenista tuntui että ei koskaan saisi kurssi tovereitaan kiinni, joten hän jäi monesti harjoittelemaan vielä pidemmäksi aikaa.

Aidenin päiväkurssit vievät hänen ja Rosien yhteisestä ajasta ison loven, mutta Rosie oli ostanut kasan siemeniä ja istutteli puutarhaansa niitä kunnes joka ilta Aiden kävi tämän hakemassa treffeille. Siten he saivat olla rauhassa kaupungilla, ilman Lizien katseita ja ilman että törmäisivät Devoniin joka kulki keskustassa harva se päivä.

Se ilta ei ollut poikkeus.

Aidenin askeleet narskuivat hiekalla kun tämä lähestyi Rosieta. Rosie oli hikinen mutta tyytyväinen panostukseensa kasveja kohtaan.

   "Valmis?"

Aiden nappasi Rosieta vyötäröltä takaapäin, jolloin Rosie katsoi olkansa yli toista tyytyväisesti huokaisten.

   "Kyllä."

Suudelman siivittämänä he lähtivät kävelemään kohti joenrantaa, jonne Aiden oli suunnitellut iltapala-piknikin.

Kotiinpaluulla molempien huulilla oli hymy leveimmillään. Sisälle ovesta päästyään Aiden ja Rosie seisahtuivat ovelle.

Devon oli heitä odottamassa.

   "Siellähän te. Tulkaahan tänne sohville juttelemaan kanssani."

Rosie vilkaisi varovasti Aidenia. He olivat päättäneet yhdessä että eivät pyytäisi Devonin hyväksyntää Lizien kohtaamisen jälkeen sekä Devonin kerrottua Michael Daltonin kohtaamisesta sekä heidän kahden tekemästä sopimuksesta. Sopimuksesta joka oli saanut Rosien kiukkuiseksi sanallisesti ja Aidenin sisältä vihaiseksi mustasukkaisuudesta.

Aiden kohteliaasti antoi Rosien ensin valita paikan ja istuutui tämän viereen.

   "Tiedättekö miksi pyysin teidät tähän istumaan?"

Aiden vaistosi kuinka Rosie jännittyi hänen vierellään, mutta vaikka houkutus oli laskea käsi tämän reidelle rauhoittaakseen tätä, Aiden ei sitä tehnyt.

Sen sijaan hän puhui heidän molempien puolesta.

   "Täytyypi sanoa että ei kyllä ole hajua."

Rosie pudisteli myös päätään saamatta sanaa suustaan.

   "Olen katsellut kuinka vietätte vain toistenne seurassa päivät ja illat. Ette sosialisoidu muiden ikäistenne kanssa vaikka siihen varmasti on mahdollisuuksia. Järjestin jopa niin että Michael Dalton näyttäisi sinulle Rosie paikkoja. Miksi siis on että kaupungilla puhutaan että eivät ole teitä siellä nähneet saati tutustuneet?"

Aidenin kurkkuun nousi pala ja Rosien kämmeniä alkoi hikoiluttamaan.

Devon odotti vastausta.

   "Eikö kummallakaan?"

Aiden rykäisi ennen kuin alkoi puhumaan.

   "Aikataulut eivät taida osua ikäistemme kanssa yhteen. Opintoni ja Rosien puutarhan hoito vie osan päiväämme. Yritämme vain tehdä sitä mitä halusit ja toivoit meidän tekevän kun muutimme tänne."

Devon oli hetken hiljaa.

   "Niinhän minä taisin toivoa."

Rosie oli se joka puhui seuraavaksi.

   "Näimme me tässä joku aika sitten Lizien, muistatko hänet? Hän oli kaveriporukoissani kun olimme nuorempia. Tämä muutti sitten pois perheineen. He ilmeisemmin muuttivat tänne."

Devon hymyili iloisena kuultuaan että kaksikolla oli tuttuja uudessa asuinympäristössä.

   "Oliko vielä muuta isä?"

Aiden oli nousemassa samalla kun kysyi asiaa.

   "Kunhan muistatte että rakastan teitä ja haluan vain teidän parastanne. Aiden. Sinun pitäisi oikeasti miettiä sitä toista asiaa myös josta puhuin muuton yhteydessä."

Aiden ei pitänyt puheenaiheesta sitten yhtään, mutta ei kerinnyt vastata kun Devon käänsi katseensa Rosieen.

   "Soita Michaelille Rosie, hän on ihan mukava poika."

   "K-kyllä... isä."

Ylimmän kerroksen tasanteella Rosie kääntyi toivottamaan hyvät yöt Aidenille.

   "Rosie, toivoisin että voisimme jutella mitä alhaalla äsken tapahtui."

Aidenin rintaa kivisti Rosien sulkien silmänsä. Tilanne selvästi ahdisti tätä.

*Pahus*

   "E-en usko Aiden että se on hyvä idea. Kuulit mitä i-... mitä Devon sanoi."

Rosie ei katsonut Aideniin päin avatessaan silmänsä uudestaan. Aiden silti näki kuinka tämän silmät olivat kostuneet.

   "Vain juttelemaan Rosie, ei muuta."

Rosie huokaisi myöntymisen merkiksi.

Molemmat olivat pitkään hiljaa. Huoneessa kuului vain digitaalisen kellon naksahdus ilmoittaessaan että numerot vaihtoivat tuntia ja minuutteja.

Aiden ei tiennyt miten aloittaisi puhumaan asiaansa.

Ennen kuin hän kerkesi aloittamaan, Rosie alkoi puhua

   "Kuulit mitä isä sanoi. Keskustassa on alettu puhumaan Aiden. Mitä me kuvittelimme? Että voisimme olla... Niin... Mitä me olemme Aiden?"

Aiden huokaisi. Ei tämä tiennyt. Sitä he eivät olleet koskaan saaneet selvittää, se oli heiltä riistetty kaikilla niillä valheilla joita heille oli syötetty koko heidän elämänsä.

   "En tiedä. Mutta puheisiin pitää saada loppu. Siksi sanonkin- Ei. Ehdotankin että näkisimme muita."

   "Mitä?!"

   "Kuuntele minut Rosie loppuun. Jos näkisimme muita, puheet ehkä loppuisi. Niillä ei olisi mitään pohjaa vaikka joku sellaisia puhelisi."

   "Miten voit edes ehdottaa tuollaista minulle Aiden?"

   "Onko sinulla parempaa ratkaisua?"

   "Minä en mene sänkyyn jonkun tuntemattoman kanssa vain jotta puheisiin tulisi loppu!"

   "Kuka puhui sänkyyn menemisestä? Sanoin tapaamisia, keskustassa pyörimisellä muiden kanssa."

   "Mutta entäs ne puheet perillisestä? Miten meinasit sen onnistua luovimaan?"

Aiden siristi silmiään, aihe oli vastenmielistä jopa ajatella.

   "Kuka sanoi että haluan saada lapsia?"

Sen sanottuaan, Rosie vetäisi kuuluvasti henkeä.

   "E-et halua lapsia?"

Vastaus oli Aidenilta lyhyt ja äänestä huokui kylmyys.

   "En."

Rosie nousi seisomaan, jolloin Aiden teki samoin. Hitaammin mitä Rosie oli tehnyt ja samassa tämä näki että Rosie oli hyvin järkyttynyt Aidenin paljastuksesta.

Pakkohan Rosien oli ollut se aavistaa hänestä.

   "Ei tämän olisi pitänyt tulla yllätyksenä Rosie sinulle. Miten voit ajatella että voisin tehdä lapsia kun sukuamme vainoaa tämä kirous? Vainoaa klaani. Haluaisitko itse langettaa tälläisen lapsesi harteille jos kantaisit merkkiä?"

Rosie ei sanonut mitään. Mitä tämä oli tosiaan ajatellut. Että he voisivat elää onnellisena ydin perheenä? Devonin hyväksyen heidän suhteen ajattelematta heitä veljenä ja sisarena kuten oli valheellaan sitä syöttänyt kaikki ne vuodet?

   "En tiedä Aiden, mutta en myöskään tiedä tuosta mitä ehdotit. Se ei tunnu oikealta."

Sen sanottuaan Rosien alahuuli alkoi täristä tämän pidätellessään kyyneliä. Sanomatta enää mitään, Rosie lähti kävelemään kohti ovea. Toivoen että Aiden pysäyttäisi hänet.

Kaappaisi syliinsä, estäen häntä menemästä itkemään itsensä uneen omassa huoneessaan.

Aiden ei sitä kumminkaan tehnyt. Tämä vain seisoi paikallaan sydän yhtä hajalla. Oliko hän sittenkään tehnyt oikeaa päätöstä? Oliko hän tehnyt virheen sanoessaan niin kylmiä totuuksia Rosielle? Miten kaikki saattoikin muuttua niin hetkessä?!

Aidenin ovi aukeni, merkiksi siitä että Rosie oli poistumassa hänen huoneesta. Aiden otti syvään henkeä, samalla sulkien silmänsä. Sydän huutaen suoraa kurkkua *mene perään idiootti*, Aiden ei antanut tunteelle valtaa. Oliko se sittenkään oikea päätös? Sitä hän ei tiennyt, mutta oven kolahtaessa merkiksi että Rosie oli poissa huoneesta, Aiden tiesi että oli liian myöhäistä mennä enää tämän perään. Aika vain näyttäisi mitä Rosie päättäisi.

**

Onko Aidenin järkyttävä toteamus lapsista Rosielle liikaa? Näemmekö Devonin ottavan ohjia kaksikon elämästä ehkä liikaakin omiin käsiinsä vai onnistuuko kaksikon taistella kaikesta huolimatta suhteensa eteen ja saada sen toimimaan?

Vanhoja, uusia tuttuja. Lizie pyörähti tarinassa yhdessä osassa jossa kotibileet olivat kolmikolla. Silloin en keksinyt naiselle oikein mitään käyttöä joten en ottanut häntä sen enempää tarinaan mukaan mutta tiesin jo silloin että tarvitsen jonkun lapsuudesta tähän hetkeen. Miten paljon Lizietä tullaan näkemään... No se selviää sitten seuraavissa osissa.

Kommentit ja spekulaatiot kuten aina enemmän kuin tervetulleita.

-Phoenix