maanantai 5. huhtikuuta 2021

Osa 81- Juuri ajoissa

 Toinen pääsiäispäivä... Mikäpä muukaan hyvä pääsiäispäivän vietto kuin julkaista teille ihanille lukijoille uutta osaa heti aamusta. Taka-ajatuksena se että voi hyvillä mielin mennä pelaamaan ja tekemään lisää osia itse pelissä. =) 
Joten pidemmittä puheitta, lukuiloa!


Olin tutkinut koko tilat hetkessä vauvaa näkemättä, mutta samassa kirjahyllyn seinän takaa alkoi kuulua vaimeaa itkua. Kävelin hyllyn luokse ja aloin tutkia nurkkaa tarkemmin.
Hylly oli painava ja ei liikkuisi ellen löytäisi vapautus vipua. Viskelin kirjoja pitkin huonetta kunnes yksi kirja ei irronnut hyllystä vaan taittui niin että koko hylly liikkui sujuvasti tieltäni.
 
Katsoin varovasti tilaan kuin odottaen jotain tapahtuvaksi. Elokuvissa nähtäviä sala-ansoja tai vastaavaa. Lopulta vauvan vaativa itku sai minut liikkumaan ääntä kohti. Miten joku voisi olla niin kylmä että ensin siittää pakolla naisen raskaaksi ja lopulta ilman sairaalahoitoa jättää tämän synnyttämään alkeellisissa oloissa, jonka jälkeen riistää pienokaisen tältä?!
Viha Mick Nickinsonia kohtaan nousi entisestään.
 
Nurkan takaa pysähdyin mutta vain sekunniksi. Tila ei ollutkaan vain yks kerroksinen.. Mies oli rakentanut varsinaisen sokkelon autotallin alle. Tuntui kuin olisin unessa painunut jonnekkin c-luokan jännärin juonen sisälle.

Laskeuduin tikkailla alas jossa paloi valo. Ilma oli todella paksua, ilma ei kiertänyt tilassa juuri ollenkaan. Oli suoranainen ihme että vauva oli elossa, sillä itselläni meni hetki haukkoa happea siellä.


Nostin Rachelin lapsen sängystä, jolloin tämän itku loppui. En voinut kuin hymyillä tälle pienelle vastasyntyneelle. Muistot poikien syntymästä nousi mieleeni ja muistin kuinka olin ollut silloin niin epävarma näiden hoitamisessa. 
Tilassa ei ollut muita lapsia. Kolme pinnasänkyä sekä kamera jalustassa.
 
Nousin tikapuilla ylös yksikätisesti samalla kun pienokainen nukahti syliini.

Samassa kun pääsin autotallista ulos, poliisit kaahasivat talon eteen. Näiden nähdessä järkyttyneinä mitä kannoin alkoi soitto ambulanssin kutsusta paikalle ja ohjasivat minut uteliaiden naapureiden katseilta poliisiautoon odottamaan ambulanssia.

 
Olin noussut ambulanssin kyytiin välittämättä että autoni oli jäänyt talon luokse, jossa naisia oltiin väkisin pidelty.
Sairaalassa oltiin valmiita ottamaan meidät vastaan ja toisin kaikkia vaistojani en päästänyt lasta silmistäni. Olisin sen velkaa Rachelille, joka ei itse kyennyt vielä huolehtimaan pienokaisesta heikon tilansa vuoksi.
Vasta kun lääkäri oli antanut puhtaat paperit tyttö vauvalle, olin tyytyväinen.
 
Tytön ollessa hyvässä hoidossa hoitajien huomassa, menin takaisin Rachelin luokse.
   ”Tyttö on kunnossa. Sain tämän pelastettua juuri ajoissa ja tämä on nyt lasten osastolla.”
Rachel näytti huojentuneelta, mutta samalla tämän silmissä paistoi jokin muukin.
 
   ”H-hän siis on tyttö?”
Nyökkäsin tuntien palan nousevan kurkkuuni. Minun olisi silti kysyttävä.
   ”Rachel, mitä sinulle tapahtui?”
Rachel vaikeni ja alkoi vain hysteerisenä itkemään.
 
Rachel ei puhunut moneen viikkoon. Stacy oli vapautettu sairaalasta perheensä huomaan ja herra Ciriago oli vuolaasti kiitellyt ojentaessaan shekkiä. Olin pyytänyt kirjaamaan sen Rachelille, joka varmasti tarvitsi sitä hänen ja pienokaisen tulevaisuutta varten enemmän kuin minä. Herra Ciriago oli todennut minun olevan hyvä mies ja tehnyt kuten olin pyytänyt.

Rachel tuijotti vain tyhjyyteen. Tämä oli jo edistynyt sen verran että pystyin istumaan tämän viereen ilman että tämän koko keho jäykistyi pelosta.

 
En pakottanut Rachelia mihinkään, kunnes eräänä päivänä tämä aloitti aivan itse kertomaan painajaista tarinaansa.
   ”Kun silloin erosimme, olin rikki. En tiennyt missä olin ja minne menin. Join itseni aivan liian humalaan. Mick oli juuri silloin kaupungissa ja näki minut…”
 
Katsoin kauhukseni Rachelia. Tämä oli ollut kaikki nämä vuodet Mickin armoilla?! Kuinka mones lapsi tämän hetkinen tyttövauva oli Rachelille?
En kerinnyt kysyä kun Rachel aloitti itse puhumaan.
 
   ”Olen saanut kuusi keskenmenoa ja yhden elävän pojan jonka Mick möi. Tämä ei tahtonut kasvattaa kuin tyttöjä. Jos sai pojan niin ne myytiin eteenpäin. Tytöistä saisi rahaa kun nämä kasvaisi sukukypsiksi…”
Rachel alkoi itkemään ja irrottamaan nesteytysneulaa käsivarrestaan jolloin jouduin kutsumaan hoitajan paikalle.
Viikot vierivät eteenpäin saman jatkuessa. Tämä tahtoi puhua asiasta mutta tietyn pisteen jälkeen saaden paniikkikohtauksia.
Varsinkin silloin kohtaukset olivat pahimpia kun hoitajat tai minä otimme puheeksi sen että Rachelin pitäisi kohdata lapsensa.

   ”Et ole edes Rachel antanut tälle nimeä. Jos vain-”

   ”Johan minä SANOIN! EI!”
 
Hoitajien antaessa jälleen rauhoittavia Rachelille menin itse lastenosastolle. En voinut kuin tuntea pienoista syyllisyyttä että Rachel oli joutunut kokemaan moista. 
Olinhan se minä joka oli ajanut tämän luotani pois. Mutta se että tämä ei kohdannut lastaan, omaa lihaa ja verta. Oli toki tässä Mick Nickinsonin verta myös mutta tämä lapsi oli siihen vieton. Kyllä Rachelin sen tajuaisi kun vain suostuisi kohtaamaan tämän.
 
Seuraavana päivänä Rachel ei edes katsonut minua. En pakottanut sitä häneltä.
   ”Huomenna olisi tytön lupa vapautua sairaalasta. Tämän tiedoissa lukee vieläkin vain tyttö Donavan.”
Näin kuinka Rachel katsoi minuun sukunimensä kuullessaan.
   ”Rosie”
 

Hymyilin osittain Rachelille. Edistystä. Vauvan askelin mutta silti askelin eteenpäin. Tämä oli viimein antanut lapselle nimen.

   ”Kaunis nimi Rachel. Kerron hoitajille tämän.”
Rachel katsoi kaukaisuuteen. Tämä ei selvästi halunnut puhua enempää. Tietäen rinnan kohoilusta että paniikkikohtaus ei olisi kaukana jätin asian siihen ja aloin puhumaan Aidenista ja Malecista. Pojista puhuessa Rachel yleensä rauhoittui mutta tällä kertaa tämän silmät kostuivat ja kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia.
 
Saapuessani kotiin, oloni oli kuin olisin valvonut viisi vuotta putkeen.
   ”Miten sairaalassa?”
Nanasta oli tullut iso olkapää ja tunsin kuinka tästä oli tullut enemmän kuin lastenhoitaja. Tästä oli tullut isoäitimäinen poikia kohtaan ja koin että voisin puhua tälle mistä vain.
 
   ”Rachel viimein antoi tytölle nimen. Rosie.”
   ”Onpa kaunis nimi.”
   ”Niin on.. Muuta tämä ei sitten sanonutkaan.. En tiedä Nana. Rosie kotiutuu huomenna mutta minne. Sosiaalitoimi on ottamassa tytön huostaan, sillä Rachel ei suostu tyttöä tapaamaan.”
 
Seuraava jota Nana ehdotti, sai minut vain katsomaan poikien touhuja.
   ”Olisiko se reilua poikia kohtaan?”
   ”Miksi ei?”
Niin, miksi tosiaan ei? Mutta suostuisiko sosiaaliviranomaiset siihen?
 
   ”Selvitä asiaa edes. Siten Rachelilla olisi edes mahdollisuus nähdä tyttöä. Jos Rosie päätyy huostaanotetuksi, niin Rachelilla on paljon matalampi kynnys olla näkemättä tyttöä kuin se että sinä olet se jolle tyttö menee.”

   ”Olet oikeassa.”

Nana hymyili lempeästi samalla kun kääntyi poikien puolelle, jättäen minut soittamaan viranomaiselle joka oli käynyt lastenosastolla sinäpäivänä.
   ”Hei herra Murthy, Devon Quint tässä. Tapasimme tänään Rosie Donavanin luona-”
 
Kahden lapsen yksinhuoltaja ja kolmannen sijaisvanhempi… Miten tässä oli näin päässyt käymään? Minulle... joka oli päättänyt, ettei koskaan hankkisi lapsia.
Hymyilin Rosielle samalla kun nostin tämän sängystä. Hoitaja hymyili vieressä luovutuspapereita pidellen.
   ”Olette hyvä ystävä ja täydellinen sijaisisä tälle pienelle prinsessalle.”
En voinut kuin hymyillä hoitajalle kiittäen tätä kaikesta. 
 
   "Mitä- teet- täällä- TUON kanssa!?! Vie- hänet- pois!”
Rachel oli selvästi rauhoitettu lääkkeillä, sillä tämän puhe oli takkuilevaa.
   ”Rachel, nyt riittää. Olet Rosien äiti. Et ole suostunut näkemään tyttöä kertaakaan. Rosie pääsi juuri sairaalasta pois ja tulee minun luokseni asumaan siksi aikaa kun sinä kuntoudut. Mutta sinun tarvitsee alkaa ajattelemaan mitä tyttäresi tarvitsee ja tämä tarvitsee sinua.”
 
Rachel katsoi vain eteepäin eikä suostunut katsomaan sylissäni olevaa Rosieta. Tämä ei selvästi pitänyt tilanteesta että toin Rosien mukanani. Tämän suupielet menivät yhdeksi viivaksi.

   ”Otan Rosien mukaani nyt, mutta tulemme käymään luonasi. En kuuntele vastaväitettä siitä. Tästä lähtien kun tulen, tulen Rosien kanssa.”

Rachelin raivokohtaus ei sinänsä ollut yllätys, mutta hoitajan poistaessa minua ja Rosieta, Rachelin heittämä tavara oli uutta tämän kohtauksissa. 

** **

 
Odotin muutaman päivän hoitajan ohjeistuksella, kunnes näiltä tuli soitto että voisin tulla käymään. Rachel oli tosin siirretty toiseen huoneeseen jossa oli ikkuna Rachelin sänkyä vastapäätä. Näin hoitajat pystyi tarkkailemaan potilaitaan.
Racheliin oli laitettu selvästi rauhoittavia juuri ennen tuloamme, sillä tämän katse oli lasittunut ja kasvoilla hymy vaikka naisen rinta kohoili kiivaasti.

   ”Mhene phois jja vie ttuo mukanash.”

   ”Rachel-”
   ”Mhene!”
 
Saapuessani kotiin Nana oli juuri tulossa vessasta Aidenin kanssa. Pojat olivat alkaneet harjoittelemaan potalla käyntiä säännöllisesti.

   ”Eikö vieläkään?”

Pudistin päätä lohduttomana. Mitä muutakaan voisin tehdä kuin käydä Rosien kanssa Rachelin luona. 
 
   ”Kyllä Rachel siitä toipuu. Ajattele miten paljon hän on joutunut kokemaan. Mieli järkkyy vähemmästäkin, saati sitten olla eristettynä muusta maailmasta väkisin jossain nuhjuisessa tilassa, pakotettuna ties mihin.”

Olin Nanalle kertonut vain pääpiirteittäin mitä oli tapahtunut jättäen yksityiskohdat kertomatta. Jos tämä vain tietäisikin…

   ”Toivon niin. Rosie ei ole syypää isänsä tekosiin.”
 
Sama jatkui päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Tilanne muuttumatta mitenkään parempaan suuntaan.
Rachel vain ei suostunut kohtaamaan Rosieta, joka jo alkoi hakea katsekontaktiakin.
   ”Olen alkanut etsimään isompaa asuntoa. Kun koet että olet valmis, niin ajattelin että voisit tulla ainakin aluksi asumaan meidän kanssa. Voisit siten tutustua normaaliin arkeen ja Rosieen. Tämä on itse enkeli.”
 
Saapuessani talolle Nana tuli kiihtyneen innoissaan.
   ”Kiinteistövälittäjä soitti! Tämä sanoi että talon omistajat ovat hyväksyneet tarjouksesi!”
Tuijotin Nanaa hämmentyneisyyttä tuntien. Hinta oli paljon alle sen mitä talosta pyydettiin, miten se saattoi mennä läpi. Nana pyyhkäisi hikeä otsalta.
   ”Kaikki hyvin?”
Nana nyökkäsi.
   ”Pojat juoksuttivat minua samalla kun puhuin välittäjän kanssa.”
Samassa puhelimeni pirahti soimaan.
 
   ”Devon Quint puhelimessa.”
   ”Herra Quint, täällä sairaanhoitaja Ngyied. Tapasimme kun kävitte neiti Donavanin luona.”
   ”Kyllä, onko kaikki hyvin?”
   ”No tuota- Neiti Donavana- emme löydä häntä mistään. Tämän sivupöydältä löytyi vain lappu osoitettu teille.”
Iholleni nousi kylmät vilun väreet. Nana huomasi muutoksen ja nappasi Rosien käsivarreltani.
   ”Tulen sinne heti.”
Minua kirjaimellisesti revittiin kahtia. Halusin auttaa Rachelia mutta samalla joka kerta kun olin sairaalassa se oli pois poikien luonta. Miten kauan ihminen kestäisi moista, sitä en tiennyt.
Saavuttuani sairaalalle hoitaja jonka kanssa olin puhunut puhelimessa ojensi kirjeen minulle jota aloin sillä samalla hetkellä lukemaan.
   ”Rakas Devon-”
 
   ”Olen kovin pahoillani että koet syyllisyyttä minusta ja siitä mitä minulle tapahtui mutta en syytä sinua. Syy on täysin Mickin. Tämä kaappasi minut ja teki mitä teki minulle. Mutta vaikka kuinka yritän niin en pysty ajattelemaan että kasvattaisin tämän tytärtä. En vain voi. Aina kun tuot Rosien luokseni en näe muuta kuin Mickin kamalat teot, mitä tämä teki minulle ja miten Rosie sai alkunsa. En vain kykene siihen mitä pyydät minulta…”
 
   ”Siksi päätän nyt karata, älä yritä etsiä minua. Käytän antamasi shekin siihen että aloitan elämäni jossain muualla, jossain missä kaikki ei vain muistuta minua siitä mitä minulle tapahtui…”
 
   ”Toivon että adoptoit Rosien ja kasvatat hänet omanasi. Sinä selvästi välität hänestä joten ole hänelle se rakastava vanhempi mitä minä en hänelle voi olla. Toki voit kertoa kuinka hän sai alkunsa mutta toivon että et tee sitä vaan kerrot että hänensä kuoli synnytyksessä, sitä minä osittain nimittäin tein. Koko odotus ajan toivoin että raskaus menisi kesken kuten aiemminkin mutta niin ei tapahtunut joten jotain minussa sisällä kuoli sinä päivänä kun Rosie tuli maailmaan. Olen kiitollinen siitä että yritit tuoda valoa elämääni mutta sitä ei voi kukaan tehdä, ei ennen kuin pääsen täältä pois. Sinulle ikuisesti kiitollinen -Rachel-”

 

Kiitin hoitajaa poistuessani sairaalasta tyhjä olo sisällä. Pääni oli yhtä sahanpurua koko kotimatkan ajan. Vasta perillä Nanan katsoessa minua tajusin että Rachel tosiaan oli lähtenyt ilman Rosieta ja olisin nyt isä kolmelle pienelle lapselle. Syvään huokaisten kaivoin puhelimen taskusta ja etsin kiinteistövälittäjän numeron.

Kuukausi eteenpäin ja entinen talo oli tyhjänä. Uudet asukkaat saisivat avaimet huomenna. Meidän elämä tässä talossa olisi tienpäässä. En tiennyt oliko se viisasta, jos Rachel tulisi toisiin ajatuksiin mutta kyllä tämä saisi selvitettyä yritykseni kautta miten minuun saisi yhteyden.

Tuntui haikealta katsoa asuntoa jossa olin saanut auttaa Allisonia ahdingosta, Allisonin tuoden asuntoon valoa ja iloa sekä tämän saaden tietää odottavansa minulle poikia. Niin paljon oli tapahtunut mutta oli aika kääntää uusi sivu elämässä, kolmen lapsen isänä.



**

Semmoinen osa siis tällä kertaa. Aika hyvin olette te lukijat jo oppineet tuntemaan minun tyylin juonenkäänteistä sillä tosi hyviä spekulaatioita oli edelliseen osaan tullut. Melkein kuin omasta suusta heitettyinä... Allisonin poismenoa olen itse alkanut katumaan sillä nyt tietäisin mitä tekisin toisin.. Jopa paremmin.. mutta tehty mikä tehty..

Miten lähtee Devonin elämä rullaamaan kolmen lapsen isänä ja samalla yrittäen vielä yritystä pyörittää sivussa. Ne ja moni muukin selviää hiljalleen kun tarinassa päästään eteenpäin. 

Lopuksi pahoittelut jos osa tuntui kiirehtivän... nämä on vielä niitä osia joita olin tehnyt jo pitkän aikaa sitten enkä löytänyt keinoa enää korjata niitä, joten revitään laastari ja se on sitten ulkona.

Kommentit jälleen tervetulleita kuten aina. :)


-Phoenix


2 kommenttia:

  1. Pffffttttttttt mun aikataulut on sekaisin, mutta ehkä ehdin tässä vaiheessa raapustella kommenttiakin. Tykkäsin nimittäin osasta! (Kuka yllättyi?)

    Olipas oikeastaan aika freesi käänne, tuo että Rachel ei heti hypännytkään Devonin kaulaan :) En olisi pahastunut, vaikka niin olisi käynytkin, mutta olihan tää virkistävän odottamatonta! En tosin usko, että kaksikko ei enää koskaan törmäisi toisiinsa – eiköhän se Rachel taas jonkun kulman takaa myöhemmin ilmesty... ;) Missä merkeissä, se jää nähtäväksi!

    Toivottavasti Nanalla ei ala terveys pettää, kiinnitin jotenkin tarpeettoman paljon huomiota Devonin huoleen tämän voinnista.

    VastaaPoista
  2. Tavallaan yllätyin tuosta, että Rachel alkoi hylkiä tytärtään ja sittemmin häipyi, tavallaan taas en. Ei se loppujen lopuksi ole mikään ihme, nainen on kokenut kuitenkin sen verran kovia. Olen kyllä melkoisen varma, että Rachel tulee vielä ennemmin tai myöhemmin jollain tasolla katumapäälle ja etsii Devonin ja Rosien käsiinsä.

    Devonin arki kolmen lapsen isänä ei varmasti tule olemaan helppoa, mutta uskoisin hänen kyllä selviävän siitä. Ainakin silloin, jos/kun hänellä on joku joka auttaa.

    VastaaPoista