Osa 101- Oma on elämäni

 Hyvää lauantai aamua, kyllä näette oikein että olen julkaissut tämän lauanta aamu seitsemältä. Heräsin vain yhtäkkiä enkä vain saanut enää unta ja mikäpä muukaan kuin tarina ja osan julkaisu putkahti mieleen kun mietin mitä hiljaista ja rauhallista hommaa sitä tekisi kun ei halua herättää muuta talon väkeä. Mutta pidemmittä puheitta, lukuiloa.

Ilta oli laskeutunut Hollowbrooksiin ja lauantai-illan juhlinnat olivat alkaneet. Perheet olivat siirtyneet koteihinsa, nuoriso vallannut puistot ja aikuiset joilla oli vapaa-ilta olivat täyttäneet kylän kapakan.

   "Etkö löytänyt mitään muuta kaapista? Näytät juuri sen ikäiseltä mitä oletkin tuossa!"

 

Katsoin tielle päin odottaen Noahin isoveljeä saapuvaksi. Tällä olisi meille väärennetyt paperit, joilla saisimme vihreässä saukossa pidettyä ikimuistoisen illan. Maddison huikautti kättään Vickylle.

   "Tää oli ainoa säädyllinen! En minä voinut vain marssia äidin kaapille ottamaan tämän vaatteita! Hyvä että pääsin edes tulemaan tänne näissä tamineissa!"

Vicky inahti tuskaisena.

   "Jos tää nyt ton rytkyn takia menee pilalle niin en anna sulle anteeksi."

 

Katsoin Maddisonia olkani yli, mutta katseeni pysähtyi Emily Jonesiin, joka seisoi tien toisella puolella katsomassa meitä kolmea.

   "Mikä Emilyllä on?"

Maddison katsoi Emilyä jonka jälkeen käänsi päänsä pois.

   "Voi hemmetti! -Se seuras mua. Intti minne olin menossa ja mä niinku menin vahingossa kertomaan sille..."

Vickyn ääni oli kiukkuinen.

   "Teit mitä?!"

 

   "No se oli niin rasittava! Se osaa olla yks riesa. Ei mikään ihme että ei löydä kavereita ja on koulun ällölistalla. Sanonpa vaan että en olis ton kaveri vaikka makset-"

   "Vaikka et pidä Emilystä, niin ei silti tarvitse häntä haukkua."

Sanani sai molemmat kääntymään minua päin. Vicky varsinkin katsoi pitkään aivan hiljaa minua. Suljin silmäni kiukkua laannuttaakseni.

Maddison onneksi siinä vaiheessa avasi suunsa samalla hieroen niskaansa hermostuneesti.

   "Miten te muuten meinasitte että vaikka saadaan paperit että baarimikko ei tunnista meitä? Täällä kun kaikki tuntee kaikki. Aivan varmasti kuka on vuorossa tuntee meidät. Varsinkin jos se on Jacob."

 

Vicky alkoi hymyillä pirullista hymyä.

   "Sepä tästä tekeekin meidän ainoan mahdollisuuden. Baarimikko ei ole tänä iltana paikkakuntalainen. Vakio henkilökunta on vapaalla ja se jonka piti tehdä tän illan vuoro on sairastunut, joten niiden piti ottaa täksi illaksi toiselta paikkakunnalta henkilö tuuraamaan. Joten viettelevä hymy kasvoille ja pientä flirttiä niin varmasti menee läpi ja saamme ikimuistoisen illan vihreässä saukossa."

 

Eliot Muller kurvasi eteemme ja saatuaan rahat sekä meidän saatua väärennetyt paperit, tämä poistui yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Katsottuani papereita, nostin katseeni ylös, jolloin silmiini osui jälleen Emily.

Tämä näytti niin hukassa olevalta. Jotenkin säälitti tämän farmitilan tyttö että ei ollut saanut kavereita ja vaikka olin itse suosittu, niin en silti pitänyt siitä että ketään kiusattiin.

   "Yvonn, tule!"

Käännyin Vickyn suuntaan, jolloin jätin Emilyn ilmeen pois ajatuksista. Nyt oli aika pitää hauskaa!

 

 

Saavuimme sisälle, joka ei todellakaan vastannut elokuvien baareja! Tila oli maalaiskapakka, mutta se ei ollut mikä sai meidät pysähtymään.

   "Mmmm, Vicky.... Baarimikko on nainen..."

Kuiskaisuni sai Vickyn pään kääntymään hiukan minun suuntaan.

   "Minä näen sen! En minä tiennyt että naiset voi olla baarimikkoja! Mitä teemme?!"

 

Tiesin että jos seisoisimme siinä vielä hetken pidempään, vetäisimme paikkakuntalaisten huomion itseemme ja sitä emme todellakaan halunneet tehdä!

Minä ja Vicky olimme aivan liian ylipukeutuneita kyseiseen paikkaan. Vain Maddison meistä kolmesta sulautui sillä hetkellä joukkoon, mutta tämän ollessa ikäisensä näköinen en voinut kuin ottaa ohjat.

   "Te kaksi, menette pöytään istumaan. Minä hoidan tilauksen meille kolmelle. Kunhan siis pääsen tuosta jonosta."

 

Vicky käänsi katseensa minuun, vaikka ohjasi Maddisonia olkapäästä syrjäisempään pöytään ettemme jäisi kiinni.

En tiennyt mitä olimme oikein ajatelleet suunnitelmaa tehdessä. Emme olleet ottaneet huomioon kuin baarimikon. Paikkakunnan asukkaathan olivat niitä asiakkaita jotka täällä kävi ja näiden tuntiessa meidät...

Olisimme kusessa jos joku tajuaisi mitä puuhasimme. Onneksi vihreässä saukossa ei ollut järjestysmiestä!

   "Minulla menee hetki..."

Vicky nyökkäsi ja meni Maddisonin seuraksi pöytään odottamaan.

 

Lopulta kun baarimikko oli saanut tarjoiltua suurimman suman, otin rohkeutta tilauksen tekoon sillä että istuuduin baarijakkaralle.

Jack- tai ilmeisemmin lyhenne Jackiestä käänsi katseensa minuun kulmaansa kohotellen.

   "Kolme siideriä ja kolme talon erikoista."

   "Onko ikää?"

   "Luuletko että olisin täällä jos ei olisi? Tässä."

Näytin papereita kädessäni, jolloin baarimikko kohotti olkiaan todeten että niitä piti kysyä kaikilta jotka vähänkään näyttivät sen ikäiseltä.

Huokasin syvään. En voinut uskoa että se meni todellakin läpi! Pidätin pokkaani etten vain hymyilisi.

 

Olin niin innoissani sisäisesti että en tiedostanut ympärillä tapahtuvia tapahtumia. Maddison oli noussut tuolistaan, säikähtäneenä ohikulkenutta miestä jonka askellukset tulivat suoraan kohti minua.

Katselin haltioituneena Jackin työskentelyä baarin toisella puolella. Miten tämä osasi tehdä sellaisia heittoja.

Samassa tunsin käden tarttuvan minua käsivarresta, jolloin suustani pääsi säikähtänyt kiljahdus.

 

Katsoin ylöspäin, jolloin kohtasin katseen joka ei todellakaan ollut iloinen.

Jacobin kasvoilla ei ole koskaan ollut vastaavaa katsetta, vastaavaa pettyneisyyttä teoistani. Tunsin häpeän punan nousevan kasvoille.

   "Vicky, Maddison. Kotiinne. Voitte olla varmoja että soitan vanhemmillenne. Yvonn. Mukaani!"

Nousin tuolilta samalla kun baarimikko Jack katsoi hämmentyneenä Jacobia. Jacobin käsiele kertoi että tämä kertoisi myöhemmin.

   "Osaan kävellä ilman apuakin!"

Jacob oli ottanut kyynerpäästäni kiinni ohjatessa minua kaikkien paikalla olijoiden katsoessa tapahtumaa hämillään, yllättyneinä sekä järkyttyneillä katseilla.

   "Ilmeisemmin et. Autooni!"

 

Matka kotiin Jacobin autossa oli mennyt hiljaisuuden vallitessa. Hiljaisuus ei ollut mitenkään miellyttävä hiljaisuus. Vasta kun olimme nousseet autosta ja menossa ulko-ovea kohti, jähmetyin.

Jacob pysähtyi viereeni.

Nolotti. Pelotti. Tunteet myllersi sisälläni.

 

   "Mitä meinasit kertoa äidille?"

En kyennyt katsomaan Jacobia. En vain pystynyt.

   "Eiköhän se selviä kun menemme sisälle. Äitisi on syvästi huolissaan kun huomasi huoneesi tyhjänä."

*Piru *

Vaikka välimme äidin kanssa oli mitä oli, niin en minä pohjimmiltani halunnut häntä huolestuttaa. Kapina minäni ei ollut edes ajatellut asiaa siltä kannalta kun olin kiivennyt parvekkeen kautta pihalle sinä iltana.

 

Jacob ohjasi minut sisälle, jossa äiti oli odottamassa. Sisälle mennessä tämä ponkaisi sohvalta ylös ja riensi ovelle. Suoraan eteeni huutaen missä olin ollut. Suljin silmäni. Olin lähellä räjähtää kuten olin päivällä tälle räjähtänyt. Sen sijaan suljin silmäni.

   "Älähän nyt Ros. Nuoret on nuoria ja sitä myöten kapinallisia."

   "Mutta katso missä vaatteissa Jacob! En minä tiennyt tuollaisien tamineiden olemassa olostakaan! Missä olet ollut nuori neiti?!"

 

   "Löysin kolmikon juhlimasta. Kaikki on hyvin. Mitään hätää ei ole."

Avasin silmiäni, uskaltamatta katsoa suoraan Jacobia kasvoille, jotta en paljastaisi kuinka yllättynyt olin.

Tämä valehteli äidille, tai pikemminkin jätti kertomatta missä olimme juhlimassa? Minun vuokseni?

Juuri vastaavissa hetkissä, toivoin niin että Jacob olisi ollut isäni. Tämä sentään ymmärsi minua jollain tasolla.

 

   "Mutta karata parvekkeelta! Olimme vasta päivällä käsitelleet Samuelin lyömistä ja siitä seurannutta kotiarestia! Jacob, Yvonn rikkoi kurinpitoani joten en voi katsoa tätä ohi sormien."

Jacob kääntyi katsomaan minua kysyvä ilme kasvoilla. * Perse*.

Olin varma että nyt tämä kertoisi äidille totuuden.

   "Vai niin... Yvonn jättikin tuon mainitsematta. Ei ole minun tehtävä kurittaa tyttöä mutta ehdotan että pidennät kotiarestia ja pistät siihen hiukan jotain lisää..."

En kyennyt katsomaan kumpaakaan. Suuni meni yhdeksi viivaksi ilmaisten että en pitänyt aikuisten puheista.

 

Äiti lähetti minut yläkertaan, näiden jääden alakertaan.

   "Kiitos Jacob. En tiedä miten kiittää tarpeeksi. Olin niin huolissani."

Jacob otti äidin halaukseensa ja ennen kuin suljin oven, kuulin näiden suutelevan.

Yök!

Aikuisten suutelu oli viimeinen asia jota halusin kuunnella!

 

Vaihdoin vaatteet mukavempiin ja avasin parvekkeen ovet ottaen illan raikkaan tuulahduksen tervetulleena vastaan. Katsoen ylös täyttä kuuta en voinut kuin miettiä miten ilta olisi mennyt niin toisin jos Jacob ei olisi löytänyt meitä.

Miten tämä oli edes löytänyt meidät? Ei tarvinnut kuin hetki miettiä kun tajusin sen... Emily.

 

** **

 

Maanantai saapui aivan liian nopeaa ja sitä myöten myös ura suunnittelu koulussa. Olimme joutuneet täyttämään monivalinta kyselyn tietokoneiden avulla urasuunnittelusta, jonka johdosta minulle oli annettu aika kuraattorille. 

Viha viikonlopun tapahtumia ja sen päivän epäselvien tuloksien pohjalta tilanne jonka johdosta jouduin rehtorin puheille oli vain ajankysymys.

Emily oli tullut käytävällä vastaan ja olin hyökännyt tämän kimppuun sanallisesti syyttäen tätä vasikoinnista.

 

Niinpä siinä sitä oltiin. Rehtorin huoneessa, puhuttelussa jossa rehtori Boegh saarnasi koulun olevan kiusaamisesta vapaa koulu ja jokaisesta, jopa sanallisesta häirinnästä joutui puhutteluun.

Istuin kuunnellen vain puolella korvalla. En voisi vähääkään välittää mitä tällä oli sanottavana kunnes kuulin seuraavan lauseen tämän suusta.

   "Soitin äidillesi. Tämän pitäisi olla kohta täällä."

 

En antanut sitä iloa rehtorille että olisin katsonut tähän, jolloin näin sivusilmästä kuinka hän laski kätensä lantiolleen.

   "No johan on! Yvonn Quint. Kuuletko mitä puhun sinulle?"

Samassa oveen koputettiin ja rehtorin sihteeri avasi oven.

   "Yvonn Quintin äiti on täällä."

 

Rehtori katsoi äitiäni, joka ohjattiin sisälle. En kyennyt katsomaan äitiin, joka katsoi vuorotellen minua ja rehtoria.

   "Olen niin pahoillani neiti Quint että jouduitte tulemaan tänne asti, mutta koulu on ehdoton tästä säännöstä. Jos jää kiinni kiusaamisesta niin pyydämme vanhemmat, tässä tapauksessa vanhemman paikalle keskutelemaan asiasta."

   "Tietenkin. Olen iloinen että koululla on nolla politiikka kiusaamiseen. Olin vain järkyttynyt kun kuulin että Yvonn on ollut se joka on kiusannut."

   "Istuisimmeko?"

 

Äiti istui viereeni, samalla tökäten kädellään minua saaden minut reagoimaan. Istuin mutta niin että nämä näki että en pitänyt tilanteesta yhtään. Äiti istui tyypilliseen tapaansa selkä suorana, kuin hän olisi se jota puhuteltiin huonosta käytöksestä.

   "Sain ennen tuloanne kuraattorilta hiukan huolestuttavaa tietoa että Yvonn oli tehnyt urasuunnitelu kyselyn tänään niin että algoritmi ei ollut kyennyt antamaan mitään vastausta. Yvonnella oli tarkoitus käydä kuraattorin puheilla tänään, mutta uskoisin että voisimme samalla käydä asiaa läpi kun olemme käyneet tämän kiusaamis asian?"

Näin kuinka äiti nyökkäsi hiljaisena vieressäni. Tämä oli huono tosiaan sanelemaan mitä minun tulisi tehdä kun tällä itsellä ei ollut ammattia. Äiti kun vain kasvatti kasveja ja möi niitä luomutuotteina.

 

   "Yvonn, olet todella fiksu ja tähän päivään mennessä hyvin asiallinen nuori nainen. Kai ymmärrät että henkinen väkivalta on yhtä pahaa ellei pahempaa kuin fyysinen? Siitä jää arpia ihmiseen, sellaisia arpia jotka eivät näy ja jotka ovat ehkä jopa pahempia mitä fyysiset. Ne eivät välttämättä parannu koskaan. Olet kohdistanut henkistä väkivaltaa tänään luokkatoveriisi Emilyyn, miksi?"

Katsoin rehtoria silmiin. Kai voisin kertoa puoli totuuden tälle.

   "Emily kertoi perhetutulle viikonloppuna missä olimme kavereiden kanssa ja juhlamme pilaantui sen takia. Tiedän... Se ei oikeuta siihen mitä tein. Se urasuunnittelu juttu vain sain kaiken purkautumaan vihaksi ja Emily nyt vain oli siinä..."

   "Se ei silti oikeuta tekemään sitä mitä teit, tiedäthän sinä sen?"

Nyökkäsin hiljaisena. Teki niin mieli kapinoida näitä kahta kohtaan, mutta miksi? Miksi minussa oli niin paljon kapinaa kun äiti oli niin kiltti luonteinen mitä oli? Mistä tämä kumpusi?!

 

   "No hyvä jos tiedät tehneesi väärin. Oletan että pyydät anteeksi Emily Jonesilta?"

Nyökkäsin uudelleen. Pakkohan se olisi tehdä, sillä en tykännyt itsekkään siitä että jotakuta kiusattiin. Puutui siihen aina kun näin sellaista.

Näin äidin hymyilevän katseen vieressäni.

   "Hyvä juttu. Sitten tähän urasuunnitteluun mistä puhuin. Ilmeisemmin olit ainoa jonka tuloksiin ei ilmennyt ehdotuksia ammateista ja niiden koulutuksista?"

Nyökkäsin jälleen, en vain kyennyt puhumaan.

Aikuiset yrittivät puhua minulle valinnan tärkeydestä yhteensä puolitoista tuntia. Näiden suunnitelmat tuntuivat niin kaukaisilta ja vierailta. En nähnyt itseäni yliopistossa kuten nämä puhuivat. En nähnyt itseäni missään mitä nämä ehdottivat.

Lopulta rehtorin noustessa, äiti nousi samalla viittoillen minuakin nousemaan. Rehtori katsoi äitiäni vaikka tämän puheet olivat minun tulevaisuutta suunnitellen.

   "Nuorien on vaikea löytää sitä omaa polkua jos se ei ole noussut näiden kiinnostuksien puolelta. Yvonn varmasti avullamme saa vielä hyvän polun tulevaisuutta ajatellen ja-."

 

Äidin myötäilyt nosti jälleen kapina minääni esiin ja samassa ajatuksiini nousi ura, joka ei varmasti olisi kummankaan mielessä kun ajateltiin ammatteja. Ainoa ura, joka kiinnosti saisi varmasti molemmat putoamaan polvilleen. Mutta se ei olisi heidän päätettävissä lähtisinkö tavoittelemaan sitä vai enkö. Mikä vielä parasta... Siihen ei tarvinnut käydä juuri yhtään kouluja.

**

Semmoinen osa. Jacob pelasti Yvonnen nahan ja Emily parka sai siitä ´kiitokset´ hiukan eritavalla paljastaessaan missä kolmikko oli. Mikä on Yvonnen keksimä ura josta oli kiinnostunut eikä tarvinnut käydä paljoa kouluja, josta neiti tuntui olevan enemmän kuin innoissan? Se selviää seuraavassa osassa!

-Phoenix