Osa 75- Addico

 Heipsistä hei vaan kaikille pitkän hiljais elon jälkeen, kyllä vain uutta osaa! En osaa muuta sanoa kuin että päästän teidät lukemaan osaa samantien joten jätetään mahdolliset puhelut sitten loppuun. Lukuiloa!  

   "Mitä sanoit?!"

   "Kuulit kyllä. Sanot että et petä ketään sillä että kun olet täällä, kodittomana, vailla turvaa väkivallalta, nälältä ja paljon muulta. Mutta se ketä petät koko ajan Allison on itseäsi."

Allison selvästi tajusi että olin oikeassa.

   "Ota apuni vastaan. Anna minun tehdä sinulle se joka minulle tehtiin. Sain apua silloin kun sitä eniten tarvitsin. Sinä tarvitset nyt apua nousemaan tästä kuopasta ja minä haluan auttaa. En silloin aiemmin tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin saati mikä on oikea tapa, mutta nyt tiedän. Olit oikeassa kun sanoit että olin synkempi, tahdon olla parempi versio itsestäni."

Hetkeen Allison ei sanonut mitään, enkä minä hoputtanut tätä vaan annoin hänen miettiä.

   "Mitä olit ajatellut?"

Hymyilin lohduttavasti, nyökkärin tarkoittaen että hän oli tehnyt oikean päätöksen.

   "Tule mukaani."

Allison oli kääntymässä mukaani, mutta samassa selvästi vielä epäröiden kääntyi kodittomien asuinalueen suuntaan.

   "Mitä ikinä siellä on, et tarvitse sitä. Anna minä autan sinua- tule."

Saavuimme asuntoni sisälle ja kuten minä olin ollut kodittomuuden jälkeen, Allison säikähti oven kolahdusta. Huonekalujen tuoksua, kattoa päänsä päällä.

   "M-mitä teemme täällä?"

Ääni oli hiljainen ja hento. Jos äänen voisi rikkoa, niin Allisonin ääni olisi se joka hajoaisi ensimmäisenä.

   "Oikealla olevat ovet, ensimmäinen on minun makuuhuoneeni, toinen on kylpyhuoneen ovi ja kolmas tuolla nurkan takana, tietokoneen vieressä on sinun ovesi. Makuuhuoneesi löytyy sieltä.

Allison oli kääntynyt minuun päin kohteliaisuus syistä, mutta tämän katse pyöri ympäri asuntoa, kunnes tämän tajuntaan iski sanat jotka sanoin viimeisenä.

   "Makuuhuoneeni? Minun?"

   "Kyllä, sinun makuuhuoneesi. Tulet asumaan luonani, kunnes saat elämäsi oikeille uomille. Mutta tämä mitä kerron nyt on todella tärkeää, kuunteletko?"

Allisonin pää oli lähtenyt jälleen pyörimään pitkin olohuonetta.

   "Mmm? Kuulen."

   "Hyvä, sillä kuten sanoin. Tämä on huippu tärkeää. Näetkö tuon oven tuossa olohuoneen vieressä? Sen oven taakse et saa koskaan mennä. Tämä on sääntö jota ei saa rikkoa. Se on työhuoneeni, sinne sinulla ei ole lupaa tulla. Ymmärrätkö? Vaikka kuuluisi mitä."

Asiat olivat selvästi liian vaikeita prosessoida juuri sillä hetkellä, sillä Allison oli aivan omissa maailmoissa.

   "Jos asia on ymmärretty kuten oletan, niin ei kai muuta kuin että tervetuloa."

Sanoin viimeisenä tismalleen samat sanat mitä Madame oli sanonut minulle ja ne olivat toimineet minulle. Selvästi nämä sanat toimivat myös Allisonille, sillä tämä nosti katseensa minuun ja hymyili. Tiesin juuri sillä hetkellä että olin tehnyt oikein.

Päivät vaihtuivat viikkoihin, viikot kuukausiin ja en voinut kuin todeta että asiat olivat todella hyvin. Olimme huomanneet Allisonin kanssa että viihdyimme toistemme seurassa kuten esimerkiksi sisko ja veli viihtyivät toistensa seurassa. Välillä tulistuimme toisemme mutta välillä pystyimme nauramaan sohvalla jollekin hassulle ohjelmalle mikä sattuikaan olemaan sillä hetkellä telkkarissa.

Allison vaati saada kokata kun tämä sai majailla luonani. En pistänyt asiaa pahakseni, sillä kukaan ei ollut sisäoppilaitoksen keittäjän jälkeen kokannut minulle. Olin aina joutunut kokkaamaan, enkä ollut mikään hyvä kokki.

Allison taas oli täysin toista maata. Tällä oli selviä lahjoja. Hän pystyi loihtimaan mitä pienimmästäkin jääkaapin antimista mitä herkullisimman annoksen. Ainoa joka hiukan oli vaivaannuttavaa meidän kesken oli puhua työasioistani.

Vaikka olin kertonut Allisonille mitä teen ja sen että työhuoneeseeni ei ollut asiaa, emme olleet puhuneet asiasta sen koomin. Tulin ja menin miten sattuu ja aina Allison oli valmis tekemään ruokaa, mikäli siis kello ei ollut paljoa. Sinä päivänä se tuntui erityisen vaikealta, nousta pöydästä kesken kaiken.

   "Kaikki hyvin?"

Nostin käden niskan taakse, huokaisten syvään. Edellinen ilta oli mennyt pitkäksi ja minun oli tarkoitus leikinomaisesti hakea asiakas juna-asemalta.

   "Kaikki on hyvin- Minun pitää vain lähteä ulos. En tiedä kauan minulla menee. Älä turhaan laita ruokaa minulle ainakaan."

Allison katsoi minua jännä ilme kasvoilla.

   "Selvä juttu."

 

Vaikka olimme sopineet järjestelyistä ja Allison tiesi olla odottamatta, hän silti aina odotti telkkarin ääressä minua. Se päivä ei ollut poikkeus. Kokko ohjelmat päällä, katsoen seuraavaa ideaa päivällistä varten, Allison istui tyypilliseen tapaansa sohvalla.

Pitkän ajan jälkeen Allison huokaisi syvään sulkien telkkarin, jolloin tämän korviin ensimmäistä kertaa kantautui ääniä työhuoneeni suunnalta. Katse vaistomaisesti äänen suunnassa ja minun poistuminen ulko-ovesta sai Allisonin nousemaan.

Ginan naurun kikatusten tinnittäessä korviani, en kuullut kuinka ovi työhuoneeseen aukeni. Nostin juuri sillä hetkellä Ginan käsiä ylemmäs, joka sai naisen huokaisemaan tyytyväisyyttään.

   "Jatka."

      "Anteeksi!"

Gina yritti kääntyä ympäri. mutta ei kyennyt tekemään niin, sillä olin itse jäykistynyt laskien mielessäni kahteenkymmeneen. Allison oli tehnyt sen ainoan asian jota tämä ei saanut tehdä! Vaikka olin nimenomaan kieltänyt tätä avaamasta huoneen ovea.

   "Kuka hän on?! En pyytänyt kolminpeliä! Vaadin rahani takaisin!"

Olin saanut rauhoitettua Ginan selittäen että kyseessä oli Madamen harjoittelija, joka ilmeisemmin oli luullut meidän lopettaneen. Selitin ja rauhoittelin naista että vastaava ei koskaan tulisi toistumaan. Ginan rauhoituttua ja poistuttua, sain todeta asuntoon siirtyessäni että se oli tyhjä.

Allison oli säikähtänyt selvästi mitä tälle sanoisin.

Vaikka siitä oli ollut vuosia aikaa kun olin viimeksi käyttänyt kykyäni, paikansin lopulta Allisonin rannalta. Ranta oli muuten täysin tyhjä, kylmän tuulen vuoksi, joka puhalsi suoraan mereltä päin. Vain Allison istui hiekalla.

Huokaisin syvään ja lähdin tätä kohti. Kun olin Allisonin takana, kyykistyin samalla puhuen.

   "Yksi sääntö Allison, vain yksi. Älä mene työhuoneeseeni. En muuta pyytänyt. Tiedät mitä teen työkseni, kerroin sen sinulle avoimesti."

Odotin minuutin- odotin toisen. Mutta Allison ei puhunut, tämä ei edes liikahtanut. Siinä odotin, jalat alkaen puutua mutta annoin Allisonille sen ajan mitä tämä tarvitsi kasata ajatuksiaan. Lopulta tämä puhui.

   "Tiedän."

   "Mikä sitten sai sinut tulemaan sinne? Jos kuulit ääniä, niin sinä tiesit että olen siellä asiakkaan kanssa."

Jälleen hiljaisuus.

Allison katsoi vain merelle, selvästi jotain miettien.

   "En tiedä."

Minua alkoi hiljalleen ärsyttämään naisen yksisanaiset vastaukset.

   "Jokinhan sai sinut tulemaan sinne, vai oletko ennenkin poissa ollessani käynyt siellä?"

   "En ole. Minä vain-"

   "Jatka vain Allison, en minä suutu. Tahdon vain tietää miksi teit niin tällä kertaa."

   "Kaipa minä- olin vain utelias. Sanoit olevasi poissa ja luulin että olit jättänyt radion päälle... tai- en minä tiedä... Olin vain utelias."

En pitänyt suunnasta johon tämä keskustelu oli menossa.

   "Opettaisitko minua?"

Sieltä se tuli. Pyyntö jota pelkäsin, olin siitä lähtien kun törmäsin Allisoniin ja kerrottuani mitä tein työkseni. Olin antanut tälle aikoinaan ohjeet ja nyt tämä tahtoi lunastaa ne.

   "Se ei ole hyvä idea Allison. Meillä on liikaa historiaa taustalla. Madamella on varmasti hyviä opettajia jos sellaista olet vailla."

Nyt Allison nousi ja niin nousin minäkin. Katsoessani häntä silmiin, yllätyin päättäväisyydestä joka oli Allisonin katseessa.

   "Pystyisin siihen! Jos vain opettaisit miten. Siten voisin tuoda taloudellisesti vakautta, ei vain sinulle mutta myös minulle. Kai sinä haluat että lähden asunnostasi jonain päivänä?!"

En tiennyt mitä sanoa, mitä voisin. Olin itse alalla, joka tuo taloudellista vakautta, ilman muuta. Sillä tienasi, mutta nähdä Allison tällä alalla, jossa jos ei ollut varovainen, saisi elinikäisiä vammoja. Sen jos minkä tiesin itse henkilökohtaisesti.

   "Muistatko kun kerroin että kimppuuni hyökättiin koska olin väärässä paikassa väärään aikaan? Naisilla se on vielä pahempi. Ei ole puoliso joka on vaarana, vaan ne asiakkaat joita tapaat. Jos ei ole varovainen..."

   "En usko sinua. Sinun ja Madamen avulla onnistuisin varmasti. Tahdon taloudellista vakautta. Jos et auta, en ota kenenkään apua vastaan! SE jos mikä on vaara minulle kun en tiedä mitä teen."

Olin puun ja kuoren välissä.

Huokaisin syvään. Allison oli oikeassa siinä suhteen, että jos tämä lähtisi tekemään sen ominpäin, tämä varmasti olisi vaarassa enemmän kuin Madamen ja minun kanssa. Mutta halusinko Allisonia tähän maailmaan?

En ollut varma, mutta siitä olin varma että voisin ehkä vielä kääntää hänen päänsä.

Semmoinen osa... Lyhyehkö mutta mielestäni tähän kohtaan on hyvä pysäyttää tämä osa... Pohdin pitkään jonka vuoksi osan julkaiseminen venyi näin pitkään, koska mielestäni tässä on pieni kiireen tuntu koko osan ajan. Mutta kuten eräs viisaampi sanoi minulle niin jos olen osan kanssa jumissa, se on vaan parempi julkaista ja antaa olla semmoisena kuin on.. Joten näin siis tein. Toivottavasti saitte silti lukuiloa vaikka osa ei ole ehkä ihan niin hyvä mitä olisin sen toivonut... olisin voinut venyttää tätä mutta sitten aloin miettimään sitä faktaa että olemme "jurruttaneet" tämän sukupolven kanssa jo aika pitkään, että tarinan on pakko päästä myös eteenpäin... ja sitä kun ei ihan heti näiden käänteiden takia ole tapahtumassa joita olen Devoni paran päänmenoksi keksinyt niin laitetaan näitä osia nyt tälläisenä mitä olen niitä alunperin suunnitellut...