Osa 67- Ei niin helppoa

 Toby oli yläkertaan juoksemisen jälkeen napannut saman tien puhelimensa pöydältään ja soittanut Charlotelle.

Tämä oli kertonut kaiken äidilleen ja näiden puhelu oli kestänyt pitkään yöhän asti koska Toby ei ollut suostunut rauhoittumaan vaan lopulta huutanut äidilleen käskien tätä hakemaan itsensä pois.

 Seuraavana aamuna Cameron ja Devon olivat tulleet aamiaiselle oikeaan aikaan ja olin antanut ohjeeksi pojille, mennä laittamaan puhelimensa yläkertaan etteivät niiden pirahtelut häiritsisi meidän meditaatiota.

Huoneen ulkopuolelle tullessa nämä kuulivat keskusteluni Charloten kanssa joka oli soittanut aamiaisen jälkeen vihaisena.

   ”Hei, kyllä tämä tästä”

 Cameron yritti rauhoitella Devonia jonka kasvoilla paistoi tuska, aiheuttamastaan sotkusta.

   ”En olisi Cam asiasta niin varma”

Sanojaan vahvistaen tämä nyökkäsi portaisiin.

 En ollut tietoinen pojista portaiden yläpäässä joten en osannut yhtään varoa näiden kuulemista.

   ”Tiedät varsin hyvin että Toby on vieläkin vaarassa vaikka tämä ei ole perillinen! Ei se sitä asiaa muuta! Tietenkin en rääkkää häntä, hän- Charlotte, kuuntele kun sanon! Minä-”

    ”On syyni että tässä talossa vallitsee eripura, kuten kotona äidin luona. Menen minne tahansa niin se vain tuntuu seuraavan mua. Ja sit ihmettelet miks hautaan kaikki tunteeni? Etkö vois värittää hiukan totuutta Cam? Edes vähän?”

   ”Devon! Hiljaa! Joku voi kuulla!”

    ”Entä sitten? Ite sanoit et ollaan täällä turvassa? Sun täytyy kertoa Jaredille mitä sä pystyt tekemään.”

Cameron huokaisi syvään tietäen että Devon puhui hänelle totta.

   ”Tiedän, mut- pelkään, et se luulee että väritin totuutta eilenkin, enkä edes tehnyt niin.”

Molemmat pojat laskivat päänsä kunnes kuulivat minun huutavan kaikkia poikia, jopa Tobya tulemaan alakertaan.

   ”Kyllä se tästä. Lupaan Dev, kerron Jaredille heti kun päästään alas ja on otollinen hetki.”

 Kun kolmikko olivat tulleet alakertaan, istutin meidät mietiskelypaikalle. Toby tosin hangoitellen mutta tämäkin lopulta istuutui, isosti tuhahtaen.

   ”Tää on ihan turhaa, nyt ku toi on perillinen”

Vilkaisin Tobya vihaisesti mutta samalla myötätuntoa sisällä tuntien. Ei varmasti ollut helppoa olla tämän saappaissa. Ensin kasvaa teiniksi äidin helmoissa hemmoteltavana, saaden kaikki tahtomansa. Tulla viimein isänsä luokse jossa joutui kovaan treeniin ja kun asiat alkoivat etenemään saada kuulla että on veli ja että tämä on vielä perillinenkin. Olin yhtä aikaa vihainen että ymmärrystä täynnä poikaa kohtaan.

   ”Riittää Toby! `Tuollakin` on nimi, käytä sitä. Ja mitä turhuuteen tulee, niin ei tämä ei ole turhaa. Vaikka Devon on perillinen, se ei tarkoita sitä että saat vapaan passin tehdä mitä huvittaa. Olen isäsi ja velvollisuuteni on kasvattaa sinua. Se miten se tapahtuu, niin on niin että joka aamu, lounaan jälkeen ja vielä ennen iltaa, sinä Toby meditoit. Aamu tapahtuu meidän muiden kanssa mutta muut kaksi saat tehdä yksin.”

    ”Mitä Devon sinuun tulee, sinä meditoit aamusta aamupalan jälkeen, jonka jälkeen menet pukemaan ilman sanomista uimahousut jalkaasi ja tulet tuonne takaterassille. Onko sinulla kysyttävää?”

   ”Mitä tässä niinku kuuluu tehdä?”

Tobyn pyrskähdyksestä käännyin katsomaan poikaa.

    ”Sinulla ei olisi paljoa nauramisen varaa, sillä sinun tehtäväsi täällä olo aikana on itsehillinnän harjoittaminen! Olen ollut kärsivällinen ja en ole sanonut mitään, mutta liika on liikaa ja nyt riittää. Olet hemmoteltu kakara, joka on saanut äidiltään kaiken haluamansa ja kun asiat eivät mene kuten sinä haluat, annat muiden kärsiä. Tiedän että olen ollut kova sinua kohtaan mutta lempeällä kädellä. Annoin sanani äidillesi että helpotan sinun koulutusta mutta tuolle asenteellesi me teemme kyllä jotain, vaikka se olisi sitten viimeinen tekoni.”

 Tunsin Devonin katseen itsessäni kun kohdistin puheeni Tobyyn. Tämä selvästi oli tottunut toisenlaiseen rangaistukseen veljeni toimesta mutta olisi pojan aika alkaa näyttämään tunteitaan eikä vain pitää niitä sisällään.

    ”Nyt saat pyytää veljeltäsi anteeksi. Ja ennen kuin sanot mitään, sinuna harkitsisin sitä ennen kuin sanot sen ääneen! Näen sen kasvoiltasi!”

 Toby käänsi päätään Devonista poispäin purren alahuultaan selvästi ensimmäistä kertaa elämässään pidätelleen kiukkuaan sisällään. Hyvä, sentään jotain saarnastani oli hyötyä. Ehkä vielä pääsisin tämän läpi ja saisin kasvatettua pojan joka ei räjähtäisi aina kun asiat eivät mene kuin hän niin haluaa.

   ”Sori”

Se oli ainoa joka Tobyn suusta tuli mutta se riitti minulle. Devon nyökkäsi vaitonaisena hyväksyntänsä samalla kumminkin katsoen veljeään pitkään. Halu tietää mitä Devonin päässä liikkui, oli suuri. Tämä tosiaan oli mestari kätkemään tunteensa ja ajatuksensa.

    ”Mitä sinuun Cameron tulee, niin olet vapaa käyttämään laitteita ja ohjaan mielelläni sinuakin perusteissa puolustuksen suhteen, sillä emme voi tietää tietääkö klaani myös sinusta ja sitä myöten lähteekö nämä joku päivä perääsi. Tosin, kerrohan muuten ikäsi”

   ”Olen kahdeksantoista. Mutta Jared- ennen kuin aloitamme minun pitäisi kertoa eräs asia..”

Katsoin hämmentyneenä Cameronia. Tobylla myös heräsi kiinnostus sillä tämäkin kohdisti katseensa Cameroniin.”

   ”Mitä ikinä se onkin, haluan että tiedät että voit kertoa aina mitä mieltäsi painaa.”

   ”Näin arvelin ja siksi haluan että välillämme ei ole salaisuuksia. Katsos kun.. Tylerilla, veljelläsi oli myös kykynsä.. no kun Trixie ja tämä saivat minut-”

    ”No minulla on erikoiskyky myös.”

    ”Mitä?!”

Kysymykseni jäi leijumaan huoneessa eikä kukaan uskaltanut avata suutaan ennen minua.

** **

 Olin sanonut Cameronille että halusin keskustella tämän kanssa asiasta kahden, joten kun meditaatio hetki oli ohi ja olin itse vaihtanut vaatteet, pyysin Cameronin takaterassille.

   ”No niin, kerrohan Cameron. Miten se on mahdollista? Et ole perillinen”

   ”E-en tiedä.. uskoisin että asia varmaan kulkee veressäni koska Tylerilla oli kyky myös. Onko mahdollista että te molemmat olitte perillisiä?”

Niin, oliko tosiaan? En tiennyt, se oli ennen kuulumatonta, edes oraakkeli ei ollut puhunut moisesta. Mutta toisaalta, Tyler ei koskaan ollut osannut selittää arven näköistä jälkeä silmässään. Olisiko se ollut merkki?

   ”Hyvä on.. Emme voi mennä takuuseen mutta onko sinulla tullut merkkiä?”

Cameron pudisti päätään

   ”No sitten et ole sukumme jatkaja. Kerrohan mikä on kykysi?”

   ”Haluan ensiksi sanoa että en käyttänyt sitä eilen, en koska tahdoin että kuulet oikeasti totuuden menneisyydestämme. Se mitä kerroin niin oli totta, uskothan minua?”

   ”Tietenkin uskon, mutta miten se liittyy kykyysi?”

   ”Siten että osaan muovata ihmisille totuutta. Kun käytän kykyä ja uskottelen toiselle jotakin, nämä uskovat sen. Mutta en todellakaan ole käyttänyt sitä täällä olo aikana! En-”

    ”Rauhoitu Cameron, uskon sinua.”

Samassa takaovi avautui josta Devon asteli ulos.

   ”Sinulla ei ole mitään pelättävää, en ole kuin veljeni. Uskon kyllä kun näen että ihminen puhuu totta ja sinä puhut. Mutta jutellaan me myöhemmin tästä. Voit mennä olohuoneen kirjahyllylle, löydät sieltä erään kirjan joka käsittelee psykologiaa ja hypnotismia, uskoisin että siitä olisi sinulle apua.”

 Cameron nyökkäsi jonka jälkeen lähti sisälle. Devon pysähtyi eteeni mutta tämän pää oli kääntyneenä Cameronin perään. Mahtoiko tätä kenties jännittää olla minun kanssani kahden. Näytti siltä että Devon oli vuosia tukenut Cameroniin. Siitä pitäisi päästä mahdollisimman hyvin eroon, Devon ei voisi tukea Cameroniin noin paljon miltä se näytti.

 Samassa katseeni osui pojan kylkeen. Toki olin uskonut Cameronia ja tämän kertomusta jopa sen jälkeen kun tämä kertoi kyvystään mutta siinä se oli, virallinen todiste siitä että tämä tosiaan oli poikani ja sukumme perillinen. Merkki oli erikoinen mutta huojentavaa oli huomata että se oli pienempi mitä minulla. Tuon pystyi jopa peittämään jos halusi.

Mutta silti oli niin väärin että tällä nuorella teini-ikäisellä pojalla oli jo merkki. Tämän ikäisellä ei pitäisi olla vielä moista vastuuta kannettavana harteillaan. Tosin, mitäpä minä olin puhumaan, olihan minun kyky aktivoitunut jo taaperona.

 Nostin katseeni Devonin kasvoille. Tunsin pienen hätkähdyksen sisälläni, sillä poika vaikutti hermostuneelta ja vaivautuneelta katseeni alla. Silti tämä vähän väliä vilkuili sivusilmällä minun merkkiäni mutta kääntäen katseensa heti pois.

    ”Jos haluat Devon katsoa merkkiäni niin katso, ei sinun tarvitse peitellä katsettasi minulta. Tiedän että olet kiinnostunut merkistäsi sekä sen merkityksestä. Joten on ihan luonnollista että sinulla on mielenkiintoa myös minun merkkiini. Kuten huomaat, se on huomattavasti isompi mitä sinun. Jokaisella perillisellä on oma merkkinsä, yksikään merkki ei ole samanlainen. Aivan kuten jokaisella on oma kykynsä. Sinun on paikantaminen, minun on näkymättömyys.”

Devon käänsi katseensa kylkeeni josta siirsi hiljalleen katseensa jalkaani ja sieltä takaisin ylös kylkeeni.

    ”Anteeksi”

   ”Ei ole anteeksi pyydettävää. On ihan normaalia katsoa minua ja sinulla on täysi lupa katsoa ketä tahansa haluat. Kunhan muistat muiden äärellä käytöstavat, tuijotus on rumaa mutta katsoa aina saa.”

Devon nosti katseensa silmiini ensimmäistä kertaa kunnolla jolloin vinkkasin silmääni tälle. Pojan huulille muodostui hymyn tapainen joka nyki tämän suupielessä, aivan kuin tämä olisi minä hetkenä hyvänsä rupeamassa nauramaan.

   ”No niin, aloitetaanko?”

 Tämä oli nyökännyt päättäväisesti joka oli uutta minulle. Tobyn kanssa kun kaikki oli ollut alusta lähtien yhtä tappelua.

Ohjasin tämän uima-altaalle ja asettauduin reunalle ohjaajan asentoon.

   ”Täällä harjoitamme sinun lihaksiasi aluksi sekä hengitysharjoituksien avulla myös keuhkojasi.”

 Devon vilkaisi minua varovasti jolloin nyökkäsin kohti allasta. Mitään sanomatta tämä kääntyi portaiden juurelle, niiden juurella tämä pysähtyi ja katsoi minua.

   ”Miten harjoittelen keuhkojani?”

Pojan pysähtyessä reunan juurelle käänsin päätäni samalla kun Devon katsahti minua. Nyökkäsin uudelleen kohti allasta jolloin tämä tajusi vinkin.

 Devon alkoi laskeutua ilman vastalauseita altaaseen, valittamatta veden lämpötilasta joten soin tälle kysymykseensä vastauksen.

   ”Harjoitamme keuhkojasi sillä että kun annan käskyn painat pääsi veden alle ja yrität olla siellä niin kauan kuin mahdollista. Kun et enää pysty olemaan pinnan alla tulet pintaan, pidät hetken tauon ja teet sen uudestaan. Niin pitkään kunnes sanon että riittää.”

 Devon oli jo altaassa kellumassa kun olin lopettanut kertomani.

   ”Mutta ei vielä, ensin uit altaassa päästä päähän ja sivulta sivulle, samalla kun kuuntelet minun kertomia asioita. Koska sinulla on paljon enemmän kurottavaa sukumme asioissa kuin Tobylla, niin lyömme kaksi opetusta päällekkäin. Ainakin näin aluksi. Käykö se?”

 Devon oli jo aloittanut uimisen ennen kuin olin päässyt puheeni loppuun ja kun olin asettunut reunan eteen kunnolla, tämä totesi asian käyvän.

   ”Hienoa, uskoisin että tuolla asenteella pääsemme vielä pitkälle.”

** **

 Oli mennyt vain muutama hullu päivä siitä kun olimme aloittaneet ja Devon oli jo siinä vaiheessa harjoitustaan että olimme aloittaneet uinnin ja kertomisieni rinnalla sukellus harjoitukset. Olin joka ilta tehnyt tälle suullisen testin mitä tämä muisti kertomisistani ja olin todella vaikuttunut pojan muistista! Tämä oli suunnattoman lahjakas.

 Devonin alettua pärjätä niinkin hyvin harjoituksissaan olin ohjeistanut Cameronia aloittamaan omat voima harjoituksensa kuntosalilaitteella joka oli selkäni takana. Siten pystyin auttamaan heitä molempia.

 Olisin niin mielelläni ottanut Tobynkin harjoituksiin mutta Charloten kanssa käydyn riitamme ja lupaukseni annettuani tälle poika sai tehdä mitä itse halusi.

Ainoa tehtävänantoni pojalle oli se että tämän piti harjoitella meditoimista.

 Toby ei vieläkään puhunut minulle kuten pojan kuuluisi puhua isälleen, eli kunnioittavasti, vaan sain tästä sanan sieltä sanan täältä. Olin edellisenä päivänä lähettänyt tämän huoneeseensa jonne oli mennyt erittäin tyytyväinen hymy kasvoillaan. Niinpä olin istuttanut pojan sohvalle sen aamuisen kiukkuilujen johdosta.

Tiesin että Charlotte olisi tänään tuleva hakemaan poikaa joten annoin Devonille ohjeita juuri kuin ovikello soi.

 Saavuttuani sisälle, Toby oli jo vetänyt äitinsä sisälle halaten tätä kiivaasti.

   ”No no, on mukava nähdä sinuakin Toby mutta päästä nyt sentään irti.”

Poika päästi äitinsä vastahakoisesti irti itsestään ja jäi seisomaan hetkeksi Charloten eteen.

    ”On niin ihanaa vaan nähdä taas! Voidaanko jo lähteä?! Oon pakannu jo reppuni, käyn vain hakemassa sen niin voidaan jättää tää kaamee paikka ja nää törpöt tänne!”

   ”Toby! Et puhu isästäsi noin!”

 Jähmetyin hetkeksi paikalleni kuullessani pojan puheet. Tämä ei ollut tainnut arvata että olin tämän selän takana, sillä vaikka Toby oli puhunut alentuvasti minulle, en ollut koskaan kuullut tämän suusta moista! En ollut varma oliko sittenkään hyvä hetki päästää tätä Charloten mukana pois.

   ”Miks en muka? Ei se tee muuta ku neuvoo noita kahta tunkeutujaa ja ei vietä yhtään aikaa mun kanssa.”

Tämän ilme oli omahyväisyyttä täynnä josta Charlotte selvästi haukkoi happea järkytyksen voimasta.

    ”Toby- ne tunkeutujat ovat sukulaisiasi, halusit tai et. Ja isäsi-”

Charlotte viittoi minut tulemaan viereensä jolloin kävelin näiden vierelle.

   ”-on aina ajatellut sinun parastasi. Olet syy miksi tämä aikoinaan lähti luontamme, jotta sinulla olisi parempi tulevaisuus kuin isälläsi oli ollut sinun ikäisenä. Ei ole helppoa elää Quintin suvussa.”

 En ollut koskaan aiemmin kuullut Charloten puhuvan minusta pojallemme noin, enkä voinut sille lämmön tunteelle tuota naista kohtaan. Olin niin paljosta tälle kiitollinen. Vaikka en välttämättä ollut näyttänyt Tobylle tunteitani niin rakastin silti poikaamme todella paljon. Devoniin minulla ei ollut kerinnyt syntyä vielä mitään muuta kuin suojelun halu, sillä enhän ollut tietoinen tästä kaikkina näinä vuosina pojan elämästä.

Rykäisin hiukan hakien sanoja, kun Charlotte kääntyi suuntaani tietäen mitä yritin hakea.

    ”Toby, toivon että et luule, että kun nyt tulin hakemaan sinut käymään kotona, että käyntisi täällä lakkaa. Tulet tänne kaikkina vapaina mitä koulustasi saamme, sillä tarvitset niitä oppeja joita isäsi sinulle vielä antaa. Minä olen se joka kielsi fyysiset treenaukset, et tarvitse niitä sinne minne me parin vuoden päästä menemme jos vain saan kaikki asiat kohdalleen.”

   ”Parin vuoden? Menemme minne?”

Tunsin piston sisälläni, siitä olimme Charloten kanssa tapelleet pahiten puhelimessa juuri tästä asiasta, mutta tiesin sisimmissäni silti että tämän ratkaisu oli kaikkein paras suojellaksemme Tobya klaanilta.

   ”Niin Toby, kun aika on oikea ja olet saanut sen opin mitä isälläsi on sinulle antaa, me kaksi muutamme Ranskaan.”

Tatataaa… loppu päristykset.. ette taineet ihan tälläistä käännettä osata odottaa? 

Tosiaan.. Toby ei ole perillinen, jopa tämän tarinan tekijänä liian rasittava hahmo.. oi kyllä vain.. 

Mutta sen luonteen piti ehdottomasti olla tuollainen että siitä olisi aikanaan helppo sitten luopua, eli kyllä.. Tobyn äidillä on suunnitelmat muuttaa pojan kanssa Ranskaan! Jossa poika olisi sitten myös klaanilta turvassa. Jaredhan ei siitä riemun kiljahduksia päästele mutta tietää sen olevan tämän parhaaksi… se milloin se tapahtuu niin.. no en kerro… pidetään teidät jännityksessä.. Veljesten välinen suhde.. no sitä ei oikein ole nähty koska sellaista ei ole. Jos osassa ei käynyt ilmi niin Toby siis on vältellyt omassa huoneessa olemisellaan Devonia ja Devoniahan ei tämä asia haittaa.. Vähemmän konflikteja, niitä kun tämä näyttäisi karttavan..

Tosin että, emmehän oikein ole vielä nähneet kunnolla pojan luonnetta ja millainen tämä on tuon kovan ulkokuoren alla.. mutta ällös peljätkö oi rakkaat lukijat, tulette vielä näkemään! Ja paljon… hyvin paljon ennen kuin olemme pääsemässä Devonin sukupolvesta.

Cameronista paljastui mielenkiintoinen piirre/taito, se miten vaikuttaa tarinaan.. no näette myös tulevissa osissa ja ehkä myös jossain extroissa.. kenties kenties… jätän todella paljon kysymyksiä ja jälleen hyvin paljon spekuloitavaa.. ehkä jopa autoin jossain spekulaatioissa ja ohjailin puheillani teitä johonkin suuntaan.. tai sitten en.. nyt on sellainen hieroo käsiä mr. Burnsin tapaan ilkeästi naureskellen että kihertelen omalle kieroudelleni.. pahoittelut… ollut hiukan levottomat pari päivää.. :P

Mutta toivottavasti tykkäsitte, vaikka tämä oli juuri se ylimääräinen osa jota alun perin ei pitänyt olla, mutta mielestäni se istui tähän kohtaan kuin nenä päähän ja ilman tätä olisi moni asia jäänyt kertomatta ja seuraavassa osassa olisitte olleet hyvin monessa kohtaan isolla HÄ?! merkillä liikenteessä, kun ette olisi pysyneet perässä.

En rupea enää selittämään tähän loppuun muuta, sillä muuten siitä tulisi yhtä pitkä kuin itse osasta ja sitähän emme tahdo, ja mielestäni osissa kuuluu jättää jotain myös teidän lukijoiden mietittäväksi.

Kommentit jälleen tervetulleita! <3

PS. Oli muuten hyvin jännää olla kirjoittamatta tuonne alkuun mitään! Sen myös huomasi tämän loppu puheiden pituudesta.. no mutta.. Phoenix kiittää ja kuittaa J