Osa 46 -Päätöksiä

Tadaa! Osa täällä! Sain vihdoin jonkin näköiseen tyytyväisyys tasoon tämän tekstin, olen huomannut viime aikoina että olen tullut hirmu vaativaksi omaan tekstiini joten siihen on ollut viime aikoina hyvin vaikea olla tyytyväinen, pahoittelut siis siitä että nyt on jouduttu osaa odottelemaan.

Kuten jo kaikki ne jotka tätä seuraa huomasivat extran ja siinä tuomat lisäykset perheeseen, eli Bria loi kokeidensa avulla Gretan dna:sta Sarahin, Gretan kloonin ja nyt jatkamme sitten siitä..
Lukuiloa!

Kuvia yht. 47

 Loppukokeet, yksi asia mihin ei pystynyt varautumaan. Toki Bria oli varoittanut minua mutta silti sitä ei osannut varautua niiden määrään!

Ainoa joka piti, minut järjissäni oli musiikki, sen soittaminen sai keskittymisen pysymään olennaisessa.

 Enkä ollut todellakaan ainoa. Nathan soitti kitarallaan nykyään kuin ammattilainen ja sitä kuunnellessa huomasin rentoutuvani vielä enemmän kuin oman soittamisen aikana. Niinpä jos kaipasin rentoutusta, suunnistin naapuri taloon kuuntelemaan tämän soittoa.

Toinen joka auttoi huomattavasti keskittymiseeni, oli se että Chloe oli viety pois koulusta, jep. Tämän isä oli ottanut tämän kotiopetukseen, koska tämän arvosanat olivat niin huonot, ettei tämä pääsisi yliopistoon niillä numeroilla. Niinpä sain olla erittäin rauhassa koulussa, pelkäämättä että tämä punoisi kostoa minulle.

 Yllätyksiä oli elämä pullollaan sillä Bria tuli vähän väliä käymään Sarahin kanssa meillä.

Olin yllättynyt kun tämä ensimmäisen kerran tuli ovesta pienen pinkin käärön kanssa, mutta nähtyäni tämän niin onnellisena, en ruvennut utelemaan mistä vauva oli peräisin. Saman päätöksen oli selvästi tehnyt äiti ja isäkin sillä nämäkään eivät kyselleet sen pahemmin lapsen synnyin perään, mikä oli erikoista. Tosin se saattoi vaikuttaa asiaan että äiti ja isä olivat myytyjä pienokaisen ihanaan sädehtivään hymyyn.

    ”Mitäs te täällä teette?”

Brian nauratutti Sarahia kun tulin ovesta, loppukokeet olivat olleet joten nyt saisin vain odotella tuloksia loppu kuun.

Bria laski Sarahin syliinsä ja kääntyi hämmentyneenä minuun päin.

   ”No synttäreiden takia tietty, et kai vain ole unohtanut?”

   ”Öö.. kenen?”

 Miten olinkin unohtanut!?
Tunsin kaameaa syyllisyyttä että olin unohtanut mutta loppukokeet olivat tärkeämmät kuin synttärit, varsinkin kun oli kyse omistani. Joka vuosi nimittäin olin pitänyt kahvittelut meillä, mutta eihän sitä nyt kaikkea voi tälläisessä tilanteessa muistaa.

   ”Kiitos Will kun saamme pitää juhlat täällä, tosin Bria meni ja paljasti ne Halleylle.”

   ”Ai meni vai? Voi harmi, eipä mitään. Nathan kun ei juhlinut omiaan kun täytti, niin samahan ne on nyt juhlia molempia vai mitä?”

    ”Etkö pitänyt juhlia?!”

Olin hämilläni, yleensä kuulin kaiken jälkeenpäin mitä juhlissa oli tehty mutta nyt kun rupesin miettimään, niin ei Nathan tosiaan ollut mitään puhunut juhlista.

    ”En ole, enkä meinaa”

   ”Mutta miksi Nathan?”

   ”Ne juhlat on menneet vähän kosteamman puoleisiksi nykyään eikä minua kiinnosta juhlia omia siten.”

 Olin yllättynyt, Nathan oli muuttunut tanssiaisten jälkeen todella rajusti. Tämä vietti nykyään paljon enemmän aikaa minun kanssa, enemmän kuin kaveri joukkonsa.

   ”Minulla on muuten sinulle yllätys.”

Otin varovaisen hymyn huulille kun samalla otin askelta taaksepäin.

   ”Mmm, tiedät kyllä etten tykkää yllätyksistä”

   ”Äh, tule nyt vain”

 Kakku! Niitä oli kaksi!

   ”Öö, Nathan? Mitä tämä on?”

   ”Sitä että nyt juhlitaan molemmat synttäreitä ja molemmille on kakku. Mitä?”

Hyppäsin Nathanin kaulaan halaamaan sillä tämä taisi tietää, etten ollut sitten lapsen halunnut kakkua. Silti huomasin olevani liikuttunut tämän eleestä.

   ”Kiitos”

    ”Hyvää syntymäpäivää Halley”

Käännyimme omien kakkujemme eteen ja toivotin Nathanille hyvät syntymäpäivät juuri ennen kuin puhalsimme kynttilät sammuksiin.

 Menimme Nathanin kanssa olohuoneen puolelle syömään kun muut kokoontuivat ruokapöydän äärelle.

   ”Miten se siis menee nykyään tuo koulu? Loppukokeet ovat nyt mutta vielä vuosi ennen kuin voit hakea yliopistoon?! Ihan naurettavaa!”

   ”No niin se vaan menee isä..”

   ”Eihän siinä ole mitään järkeä! Mitä nuoret tekevät sen yhden vuoden?!”

 Keskustelu tiivistyi kakun vähentyessä lautasilta.

   ”Kerrataas siis vielä, kun he nyt saavat tulokset loppukokeista, oppilaat viettävät vielä yhden vuoden koulussa parantaakseen niitä numeroita joita tarvitsee ennen kuin voivat hakea yliopistoon.”

   ”Kyllä, sillä kaikki oppilaat eivät mene yliopistoon vaan lähtevät työmaailmaan saman tien, siitä syystä viimeinen vuosi on se kaikkein tärkein vuosi.”

Katsoimme Nathanin kanssa toisiamme kun Bria yritti selittää isälle miten koulu maailma oli muuttunut siitä kun tämä oli käynyt sitä. Emme voineet mitään, vaan purskahdimme nauruun niin että keittiön pöydän ääressä neljä päätä kääntyi meidän suuntaamme.

 Vuosi eteenpäin, miten nopeasti aika menikään! Olimme suuntauksemme valinneet ja pääsin huippu arvosanoin koulusta, niin että koulun kuraattori sanoi, ettei minulla olisi mitään vaikeutta päästä sille linjalle jolle haluaisin yliopistossa.

Olin päättänyt että hakisin samaan yliopistoon kuin Bria, Ramadan yliopisto kuulosti juuri sellaiselta yliopistolta jossa halusin käydä.

   ”Mitä teemme täällä?”

Katsoin Nathania joka oli varta vasten hakenut minut vastapäisestä huoneesta kun oli nähnyt että siivosin sitä kaikelta siltä sotkulta joka oli vuosien aikana lukemisesta tullut.

Tämän huulille nousi vain erikoinen hymy kunnes tämä liikkui eteenpäin ottaen kitaransa esille.

 Kohta huomasinkin piteleväni tämän kitaraa kädessäni hämilläni.

   ”Mitä ihmettä oikein touhuat?”

Nathan laski vasemman kätensä kitaran kielille oman käteni päälle ja toisen laski ristiselkäni päälle.

    ”Sanoit kerran että haluaisit kokeilla miltä kitaran soittaminen tuntuisi ja haluaisit soittaa sitä säveltämääni säveltä. Nyt opetan sinua”

Tuijotin vain käsiämme kun Nathan puhui. En tiennyt syytä mutta pulssini hakkasi ihan kamalasti. En minä osannut soittaa kitaraa! Osasin vain pianon soittoa, mutta ei sen pitäisi jännittää näin hitosti!

   ”Rentoudu Halley, olet yhtä kireä kuin tämän kitaran kielet”

Kuulin Nathanin puheessa naurua, helppohan hänen oli puhua!

  ”Ei tästä tule mitään, osaan pianoa en kitaraa. Sanoin ehkä että haluan oppia vuosia sitten mutta voisinko kuunnella sinun soittavan sitä ihanaa kappaletta? Jooko?”

Naurahdus, miten ihanan kuuloinen lempeä naurahdus, tykkäsin aina anoa Nathanilta jotain koska kuulin tuon suloisen naurahduksen.

   ”Hyvä on, istu alas ja anna se kitara.”

 Ei tarvinnut kahdesti käskeä kun istahdin lattialle ja Nathan istuutui viereeni soittamaan sitä ihanan kuuloista omaa sävelmäänsä.

Tämä soitti uudestaan ja uudestaan sitä enkä käskenyt vaihtamaan kappaletta, tahdoin painaa mieleeni joka ikisen soinnun kappaleessa.

    ”Soitat niin ihanasti.”

Painoin pääni tämän olkapäälle kuten minulla oli nykyään tapana kuunnellessani Nathanin soittamista.

   ”Otathan kitaran mukaan Ramadaan?”

Olimme tanssijaisten jälkeen puhuneet että Nathan tulisi mukaan samaan yliopistoon, mutta toisin kuin minä. Nathan pystyisi kantaa pienessä tilassa kitaransa, itse joutuisin jättämään pianon kotiin, sillä en tiennyt miten ison huoneen saisin sieltä.

   ”Nathan?”

Nathan oli muuttunut yllättäen hyvin hiljaiseksi ja tuntui että soinnut oli muuttunut astetta surullisemmaksi.

   ”Minulla olisi siitä itseasiassa hiukan kerrottavaa Halley..”

Nostin pääni tämän olkapäältä katsoen sivu profiilia koska Nathan ei kääntänyt päätään.

   ”Miksi en pidä äänen sävystäsi?”

Nousin jolloin Nathan nousi myös ja laittoi kitaransa pois.

 Katsoin kitaraa enkä eteeni tullutta Nathania koska jostain kummallisesta syystä tiesin mitä tuleman piti, tämä menisi eri yliopistoon, aivan varmasti.

   ”Halley, asia on niin että..”

   ”Et tule samaan yliopistoon, arvasin sen. Menet Glarioniin.”

 Tunsin kuinka tämä kavahti sanaa Glarion, koska sinne Chloe oli menossa.

   ”Clarioniin? En tietenkään mene! Minä en tule yliopistoon ollenkaan, en ainakaan ihan heti.”

   ”Mitä!?”

   ”Niin Halley, menen ensin käymään armeijassa.”

   ”EI!”

 En voinut itselleni mitään, puhkesin hervottomaan itkuun niin että Nathan nappasi minut olkaansa vasten.

   ”Ei, et voi mennä! Miksi sinun sinne pitäisi mennä!? Ei se anna tutkintoa! Et saa! Tule mukaani!”

   ”Ei Halley, minä haluan tehdä velvollisuuteni tätä maata kohtaan, en voi vain sivuttaa sitä”

 Kyyneleet valuivat ja tärisin ihan hervottomasti, tämä oli pahempaa kuin Glarionin yliopisto. Joutuisin yksin menemään Ramadaan vaikka olin ollut niin varma siitä että Nathan tulee mukanani ja voisimme yhdessä käydä ja kokea sen.

   ”Shhhhh, ei mitään hätää.”

Nathan painoi minua selästäni lähemmäs itseään mutta koska olin laittanut vasemman käteni vatsan eteen, tämä ei saanut minua itseensä kiinni.

    ”Hei, kuunteles nyt. Minä käyn alokas leirin, suoritan sillä velvollisuuteni maatamme ja armeijaa kohtaan ja ennen kuin huomaatkaan, olen sinun luonasi Ramadassa. Olen silti sinne tulossa vaikka käynkin tuollaisen väli etapin. Se ei hidasta opintojani mitenkään, päinvastoin. Saan sillä opintosuoritukseeni pisteitä.”

 Suljin silmäni kun Nathan veti minut itseensä kiinni samalla kuin kuiski rauhoittavia sanoja korvaani.

   ”Olen luonasi, tahdon että tiedät sen. Olen ihan heti perässäsi tulossa yliopistoon, yksi vuosi Halley. Sinä saat näyttää minulle missä mikäkin on kun tulen fuksina sinne. Se olet sinä joka saa keksiä pääni menoksi mitä vain keksitkään, ajattelehan mitä kaikkea jäynää voitkaan tehdä sen verukkeella.”

Naurahdin pelkästä ajatuksesta.

   ”No niin, nyt kuulostaa paremmalta. Olen puhelin soiton päässä. Soitat kun tarvitset ystävää, olen aina luonasi, menit minne tahansa.”

Kuukauden päästä

 Nathanin lähtö tuli aivan liian nopeasti! Tämä oli pitkittänyt kertomistaan minulle niin pitkään, ettei meille jäänyt paljoa aikaa viettää keskenämme, mutta olimme ottaneet siitä kaiken irti. Käyneet uimassa, lukemassa kirjastossa, juoksemassa tuttua kuntolenkkiämme ja pitäneet muuten vain hauskaa keskenämme.

Kello oli neljä aamulla kun kelloni soi merkiksi että olisi aika mennä hyvästelemään Nathan.

 Will päästi unen tokkuraisena aamutakissaan minut sisälle. Tämä oli vasta herännyt itsekin.

   ”Nathan on jo pukeissa omassa huoneessa, menen laittamaan itse vaatteet päälle. Keittimessä on kahvia jos haluat.”

   ”Ei kiitos.”

Koputin avoimen oven karmia sillä en tiennyt oliko se soveliasta siihen aikaan vain lampsia sisälle toisen huoneeseen.

   ”H-huomenta.”

En ollut tunnistaa ääntäni, saati sitten Nathania! Tämä oli ajanut hiuksensa!

    ”Huomenta aurinkoinen.”

Kävelin sisälle huoneeseen ja pysähdyin vasta Nathanin eteen. En voinut katsoa tätä silmiin, pelkäsin että kyyneleet alkaisi väkisin virrata jos näkisin ne silmät. Ne ystävälliset, ihanat silmät joita en näkisi vuoteen.

    ”Hei.. eikös me sovittu?”

   ”Sovittiin, tai sinä sovit. Lupasin yrittää, ja en pysty. Nathan et saa mennä!”

   ”Tulehan tänne”

 Nathan kaappasi minut syleilyynsä, tämän puhuessa kuulin tämän äänestä että tämä hymyili.

   ”Vuosi menee nopeasti. Enkö sanonut että saat soittaa kun siltä tuntuu? Olen yhden soiton päässä, soitat jos tarvitset minua, jos kaipaat ystävää ja kuuntelijaa olen luonasi henkisesti. Et ole yksin.”

En olisi halunnut päästää Nathanista irti, tämä oli minun pelastus renkaani.

 Kun päästin tästä lopulta irti, Nathan nappasi reppunsa lattialta missä en ollut sitä huomannut.

   ”Nytkö jo?!”

Nathan vakavoitui, tämän kasvoille muodostui sama ilme jonka olin niin monesti nähnyt kaupungilla kävellessäni armeijan sotilailla.

   ”Niin se on, auto tulee kohta hakemaan ja pitää vielä hyvästellä isä. Tuletko saattamaan ja heippaamaan?”

   ”Minä- anteeksi! En pysty!”

Juoksin huoneesta alakertaan jossa Will oli jo täysissä pukeissa.

 Kun Nathan lopulta tuli alas tämä nyökkäsi meille ja lähti ulos Will perässään. Seurasin vaitonaisena monta askelta takanapäin. Miten ihmeessä voisin hyvästellä hänet!? Mieleni teki vain repiä Nathan väkisin yliopistoon mukanani.

 Käänsin selkäni kun Nathan laski reppunsa samalla kun hymyili isälleen.

   ”No niin, se on kohta sitten menoa..”

   ”Kunpa olisin voinut kääntää mielesi, armeija ei ole leikin asia. Olisin niin mieluummin päästänyt sinut yliopistoon Halleyn kanssa.”

 Kuulin Nathanin sanovan jotain epämääräistä mikä omaan korvaani ei kuulostanut suoralta vastaukselta, mutta mistä minä tietäisin kun en kuullut kunnolla sisälläni vellovan ahdistuksen takia. Hetken päästä kuulin kuinka nämä halasivat samalla kun Will sanoi.

   ”Rakastan sinua poika. Mitä ikinä ehdottavatkin, kieltäydy.”

 Käännyin hädissäni, olisiko mahdollista että Nathan laitettaisiin pois alokas kurssilta? Jos niin minne?!

   ”Rakastan sinua isä ja älä pelkää, tiedän mitä teen. Teen vain velvollisuuteni pitääkseni tämän maan turvallisena.”

 En kestänyt kuunnella, minun piti päästä omaan huoneeseen itkemään! Yritin kävellä katsomatta Nathania ja Williä mutta se yritys epäonnistui surkeasti kun huomasin sivusilmällä että Nathan katsoi suoraan minua.

   ”Halley..”

Nathanin ääni oli lempeä kuiskaus joka sai pääni kääntymään ja Willin ottamaan askeleen taaksepäin.

Otin syvään henkeä kuin voimaa hakien ja kävelin tämän luokse.

 

    ”Tiedän ettet halua hyvästellä, mutta en voi lähteä jos en saa hyvästellä sinua kunnolla, sopiihan se sinulle.”

Pala kurkussani nousi niin, etten meinannut saada ääntäni kuulumaan. 

Vilkaisin sivulleni huomaten että Will seisoi siinä vielä odottaen. Miten voisin hyvästellä kunnolla muiden nähden? Olinko sittenkään tehnyt oikein kun en hyvästellyt Nathania tämän omassa huoneessa. En olisi tahtonut että hyvästeissä olisi muita näkemässä.

 Kuin pyynnöstä Will taisi tajuta miksi epäröin.

   ”Minä tästä menenkin, olehan kunnolla siellä ja muista mitä sanoin.”

Nathan kääntyi hymyillen minuun päin halattuaan uudestaan isäänsä kun taas Will kääntyi huolestuneena lähteäkseen sisälle taloon. Huoli oli myös omissa kasvoissani mutta toisin kuin omissani, Will näytti vanhentuneen sitten viime näkemän huomattavan paljon.

   ”Miten voit hymyillä noin rennosti?! Se on armeija! Se ei ole mikään lepokoti!”

 Nathan kaappasi minut uudelleen halaukseen sen aamun aikana, nyt tosin paljon rauhoittelevammin.

   ”Kuuntelehan Halley ja kuuntele kunnolla. Sanon tämän nyt viimeisen kerran. Kaikki on hyvin, tiedän ettei se ole lepokoti ja siksi menenkin sinne. Tämä reaktiosi johtuu nyt täysin siitä että et halua mennä yliopistoon yksin vai mitä?”

    ”Miten voit oikein lukea minua noin hyvin? En halua mennä yksin! Noin, oletko tyytyväinen, sanoin sen! En halua mennä! Menen vasta vuoden päästä!”

Yritin irrottautua mutta Nathan ei päästänyt minua, sen sijaan tämä vain hymyili puhuessaan.

   ”Tiesin sen. Tunnen sinut paremmin kuin itse itseäsi. Olet avoin päiväkirja joka näyttää kaikki tunteensa. Sinä et jätä menemättä minun takia yliopistoon, onko selvä? Olet sen verran tehnyt töitä sen eteen ettet jätä sitä nyt minun takia, ymmärrätkö?”

 Painoin toisen käden Nathanin niskaan ja pidätin kyyneleitä.

   ”Ymmärrätkö Halley minua? Et jätä menemättä, onko selvä?”

   ”H-hyvä on, ,minä menen..”

 Ei ollut helppoa myöntää että tarvitsi toista jotta uskaltaisi mennä yliopistoon, mutta kaiken lapsuuden kokemani takia tarvitsin Nathania. Tarvitsin niin paljon että pelkkä ajatus yliopistoon menosta ilman tätä sai henkeni salpaantumaan.

   ”Hyvin se menee, opimme itsestämme todella paljon tässä vuoden aikana, ja näemmehän sitten lomilla. Kun yliopistossa on loma, yritän saada samalle hetkelle itselleni loman, sopiiko?”

 Painoin päätäni alaspäin, loma.. tuntui hurjan pitkältä ajalta ilman ystävällisiä kasvoja.

   ”Entäs jos en löydä sieltä kavereita, entä jos joudun olemaan vuoden ilman yhtään ystävällistä kasvoa..”

   ”Höpsis, sinä jos kuka hurmaat kaikki. Unohda kokonaan tuollaiset ajatukset, olet vain ihana oma itsesi.”

Huokaisin syvään kun Nathan kohottautui suoraksi.

   ”Auto tulee, nyt on aika. Soitan kun olen perillä.”

Nathan siirtyi kauemmas minusta ja ottaen reppunsa maasta.

   ”Nathan!”

Nathan tiputti samassa reppunsa kun itse riensin tämän syleilyyn.

   ”Lupaathan? Lupaathan soittaa ja tulla? Lupaa minulle!”

Tämän rauhoittava hymy sai huolen vatsan pohjastani hellittämään, ehkä voisin sittenkin pärjätä yliopistossa yksinkin.

   ”Aivan varmasti lupaan. Et sinä kuule minusta niin vain pääse.”

Katsoin naurussa suin kuinka Nathan nosti reppunsa ja siirtyi avaamaan auton ovea. Oven avattuaan tämä kääntyi vielä kerran ja vinkkasi silmäänsä nostaen kätensä vielä pystyyn. Vilkaisin selkäni taakse ja huomasin että Will katsoi keittiön ikkunasta poikansa nousua armeijan autoon.

Sellainen osa tällä kertaa! Nathan jätetään hetkeksi pois osista kun tämä on armeijassa ja saadaan keskittyä Halleynhin, pahoittelut Nathanin tykkääjille.. ;)

Sitten tälläinen pienimuotoinen kysymys, tahtoisitteko että Nathanin armeija ajasta tulisi extra?

Armeija aikaa siis muuten ei tulla käymään seuraavissa osissa kuin puhelin keskusteluissa joten jos tahtoisitte tietää mitä siellä tapahtuu niin minun pitäisi siinä tapauksessa alkaa rakentelemaan armeijan parakkeja yms. sillä sellaista extraa ei ole tehtynä/ suunniteltu. 

Tämä oli enemmänkin tämmöinen toteamus että tarvitsisiko lukijat sellaista extraa vai ei.. olen itse kahden vaiheilla että tulisiko Nathanin ajasta siellä saada tietää jotain vai eikö.. mutta katson mitä te kommentoitte niin katsotaan jaksaisinko alkaa lavastamaan sitten sellaisia juttuja.. =P

Toinen vaihtoehtohan tietty on huomattavasti helpompi, siis itselleni.. nimittäin spin off- teksti pohjainen extra joka jo löytyykin valmiina kirjoitettuna.. Mutta kertokaahan mielipiteenne. =)

Kiitos ja kumarrus, kommentit enemmän kuin tervetulleita! <3 (kuten aina)

-Phoenix