Kuvia 41
”Miltä
sinusta tuntuu?”
Ne olivat
terapeutin sanat jokaisella kerralla. Ihan kuin tämä tietäisi miltä minusta
tuntuisi vaikka kertoisin. Taksi ajoi siskoni talon ohi, joka kerta sama
vastaus ja joka kerta samat puheet. Mitä nekin hyödytti, ei mitään. Tämä oli
määrännyt minulle jotain tabletteja jotka olin jättänyt ottamatta, ihan kuin
niistä olisi hyötyä. Sanoi rauhoittavan mieltä, en minä sellaisia tarvinnut, en
kun Nathan oli lakannut tulemasta esille joka nurkassa.
Katsoin
taksin ikkunasta siskoni kastelua. Tämä säntillisesti kasteli pientä kohoumaa
maassa kuin kallista aarrettaan. Olin kerran sanonut tälle että siemen oli
pilalla ja tämän pitäisi heittää se pois, olin saanut vihaiset huudot niskaani
ja äiti oli valottanut asiaa miksi Bria kasteli sitä, se oli muisto Gretasta.
”Miten
meni?”
Samat
kysymykset terapiassa, samat kysymykset kotona. Eivätkö nämä tajunneet että
niillä vain pahensivat oloani?
Nousin
portaat ylös ja katsoin entisen huoneeni ovea. Isä oli remontoinut Brian vanhan
huoneen minulle sopivaksi jotta minun olisi helpompi jatkaa elämääni.
Menin
huoneeseeni ajatellen elämääni. Mitäpä sitä ajattelemaan kun millään ei ollut
merkitystä.
Annoin
katseen vaeltaa huonetta enkä voinut olla ajattelematta entistä huonetta ja
vastapäistä ikkunaa.
Laitoin oven
hiljaa kiinni kuullen samalla kuinka isä ja äiti puhuivat minusta alakerrassa.
Kyyneleet valuivat pitkin poskia.
Olin
pettymys, olin häpeä. Miten kukaan ansaitsi tällaista tytärtä jonka pää ei
kestänyt?!
Nostin kädet
kasvoille ja huusin mielessäni, sillä en uskaltanut huutaa ääneen pahaa oloa
pois. En ollut käynyt Nathanin haudalla takaisin paluun jälkeen. En uskaltanut
ja se ahdisti, ahdisti enemmän kuin mikään muu asia.
Päivät
menivät samalla tavalla, jokainen. Jopa viikonloput, ainoa poikkeus niissä oli
että Bria ja Sarah tulivat käymään.
”Mitä oot
tehnyt?”
”Sitä
tavallista-”
Jätin
lauseeni roikkumaan ilmaan, en jaksanut välittää. Hyväähän kaikki taisi
tarkoittaa mutta miksi vaivautua?
Nousin
portaat yläkertaan. Voimani olivat tipotiessään. Vaikka söin säännöllisesti,
kiitos äidin huolenpidon. Silti minulla riitti voimaa vain käydä syömässä,
terapiassa ja nousta portaat ylös. Olo oli kuin viemäristä vedetyltä
jätevedeltä. Turhaakin turhempi.
”Kauan tätä
on jatkunut? Ette te voi antaa Halleyn jatkaa näin! Teidän pitää puuttua
asiaan! Ettekö ymmärrä että pidemmällä tähtäimellä hän saattaa olla merkin
kantaja ja tämän pitää jatkaa sukua. En ole unohtanut itse velvollisuuttani,
mutta oletteko te tämän kaiken keskellä?”
”Mitä
voisimme tehdä? Halley on aikuinen ihminen ja-”
”Isä!”
”Max, Bria
on oikeassa ja tiedät sen. Olemme jo katsoneet tätä jonkin aikaa ja-”
Nämä eivät
tajunneet että olin pysähtynyt portaiden yläpäähän kuullen kaiken mitä nämä
puhui.
”-ja jos
tämä on perijä, jos Halley tosiaan saa merkin, tiedät itsekin mitä se
tarkoittaa. Meidän täytyy ottaa asia puheeksi.”
Viimeisetkin
voiman rippeet, viimesetkin tahdon voimat. Poissa.
Nämä vain ajattelivat sitä
pirun merkkiä ja sen tuomaa vastuuta! Bria sen kumminkin saisi, miksi minun
siitä pitäisi ottaa huolenaiheekseni. Äiti oli itse sanonut että yleensä
esikoinen sai merkin joten miten nämä nyt ajattelivat toisin?
Painoin
pääni tyynylle, kuinka väsynyt olinkaan.
”Halley,
tahtoisimme puhua-”
”Taasko?
Max, ymmärrätkö nyt mitä Bria ja minä ajamme takaa? Tämä vain nukkuu, tuntuu
kuin kaikki ilo tuosta tytöstä olisi poissa!”
”Niin, kaipa
se pitäisi sitten-”
”Ei mitään
kai, vaan pitää. Halley kuuntelee sinua, puhu hänelle kun olette kahden.”
****
Terapiakäynnit
olivat loppuneet siltä erää, sen päivän käynti oli viimeinen. Kuinka väsyttävää
olikaan selitellä samoja asioita ja toistaa että mikään tunne tila ei ollut
muuttunut. Olin vain hetkeksi mennyt pitkälleni ja nyt huomasin avaavani silmät
vasta kun taivas oli pimenemässä.
Samalla
huomasin että isä oli tullut toiselle sohvalle istumaan sillä aikaa kun olin
torkahtanut.
”Huomenia,
tai pitäisikö sanoa iltoja.”
”Mmm, mitä
kello on?”
”Kahdeksan
ja puoli yhdeksän välillä.”
”Oho”
”oho? Muuta
ei ole sanottavaa kuin oho? Nuori neiti, tajuatko että nukut nykyään kaiket
päivät ja hetket? Et syö kunnolla, äläkä keskeytä. Et syö kunnolla, närpit vain
ruokaasi. Nukut ja et tee mitään. Et ole tulosi jälkeen käynyt tyypillisillä
lenkeilläsi, et edes kävelyllä. Et tee mitään mikä on sinulle normaalia sinua.
Olet kuin tyhjä kuori ilman sitä oikeaa Halleyta. Et voi jatkaa näin enää
kauaa, elimistösi ei kestä sitä.”
Tuijotin
isää hämmentyneenä. Olin toki osannut odottaa Brialta ja äidiltä hyökkäystä
mutta nämä käyttikin isää vipuvartena.
”En minä ole
tyhjä kuori.”
”Oletpas,
jos meinaat vielä, sanoa ettet ole niin kerro ensin, että milloin olet käynyt
viimeksi ulkona? Siis niin ettet ole ajanut taksilla terapiaan?”
Olin
suuttunut isälle. Huutanut tälle itku kurkussa.
”Et tiedä
mitä koen! Et tiedä mitä tunnen! Et tiedä mitä nä-”
Siinä
vaiheessa kun olin sanomassa sen, kertomassa mitä olin yliopistolla nähnyt.
Sanat olivat jääneet kurkkuun ja olin noussut tuolilta, juosten tullut
yläkertaan.
Pysähdyin
huoneessani kun ovi oli paukahtanut kiinni perässäni. Räpyttelin silmiäni että
näin paremmin kyyneleiden lomassa kun silmiini osui treeni vaatteeni jotka äiti
oli asetellut huoneeni rahille.
Minä
näyttäisin heille!
En
ymmärtänyt tätä pointtia jonka olin päähäni saanut. Näyttäisin heille minkä?
Sen että menin ovesta ulos keskellä yötä?
Mutta siinä
minä kävelin, pitkin pimeitä katuja.
Syvään
henkäisten, otin raitista ilmaa keuhkoihini ja annoin viileän kesäilman täyttää
jokaisen soluni.
Kävelin
vailla päämäärää. Annoin ajatusten lentää ja jalkojen tehdä työnsä. Ehkä isä
oli ollut siinä asiassa oikeassa että ulkoilustani oli aikaa, en nimittäin
muista milloin olisi pelkkä kävely teettänyt näin paljon vaivaa.
Rapina
edessä sai minut pysähtymään, olin jo varma että hirviö hyökkäisi kun pensaan
takaa hyppäsikin kaunis kauris. Tuijotin näkyä hiljaa ihaillen.
Kauris
katsoi minua pitkään kunnes tämä käänsi päätään minusta katsottuna vasemmalle.
Annoin
katseeni mennä tämän katseen lumoamana vasemmalle ja säpsähdin. Olinko
alitajunnan kautta kävellyt tänne? Viimeiseen paikkaan jossa minun pitäisi
olla, mutta sydän huuti sinne.
Koska olin
tullut jo sinne asti alitajunnan avulla, päätin vihdoin käydä myös siellä.
Portti oli
yllätyksekseni auki.
Vanha
valurautaportti piti ääntä kun avasin sen mutta en välittänyt, kukaan ei
liikkunut siihen aikaan ketä se olisi häirinnyt.
Pääsin
koriste altaan toiselle puolelle hetken kävelyn jälkeen ja huomasin että
sydämeni hakkasi rinnassa niin että pelkäsin sen jo lähtevän irti liitoksista.
Nathan
Barrel
Unelma
poika, hyvä ystävä. Liian aikasin.
Kaipaamaan
jäi isä.
Kaatunut
armeijan komennuksella.
En jaksanut
pidättää ahdinkoa, annoin kaiken vain tulla.
Itki hysteerisenä polvillani
Nathanin haudan yllä. Kyyneleet tippuivat pitkin poskia, pitkin käsiä. Lopulta
tipahdellen pisaroina Nathanin hautakiven päälle.
Kuu hyväili
taivaalla rauhalliseen tapaansa ja annoin kaiken ensimmäisen kerran tulla,
pelkäämättä että joku tulisi ja minun täytyisi näytellä vahvaa.
Tunsin
kuinka raskas kaipuu sai minut kaksin kerroin maassa taipumaan tahtoonsa. Jos
vain hetkeksi sulkisin silmäni, jos vain hetkeksi antaisin tälle tunteelle
vallan.
Viimeinen
asia jonka muistin oli kaunis pyöreä kuu tervehtimässä yökulkijoitaan.
****
Aamu valkeni
tuoden uuden päivän jälleen kohdattavaksi. Saapuessani takaisin kotiin minua
odotti pahin mahdollinen haaste. Vanhemmat.
Tunsin
pienen syyllisyyden piston mutta vain pienen, katsoessani äidin ja isän
huolestuneita kasvoja.
”Missä olet
ollut koko yön!? Olimme suunniltamme huolesta!”
”Isä käski
kävelylle, joten minä kävin kävelyllä.”
”Niinhän
minä käskin, mutta en kyllä tarkoittanut koko yötä”
Äiti
vilkaisi suu yhtenä viivana isää jonka puhe oli tyynen rauhallinen.
”Isäsi
tarkoitti että sinun täytyy kertoa meille minne menet ettemme huolestu turhaan!
Missä olit?”
”Siellä ja
täällä, mutta ajattelin että jos ette pahastu niin kokeilisin juoksemista?”
Äidin kasvot
muuttuivat hymyyn, tiesin mistä narusta siis vetää. Hyvä. Nyt pääsisin pois
tästä tilanteesta.
Kuinka
olinkaan kaivannut juoksua!
Olin rapakunnossa, se täytyi myöntää mutta sentään
lähdin ulos siitä talosta ja vanhempien katseista.
Juoksin
tunti tolkulla päivittäin. Se että juoksuni päättyi aina samaan paikkaan, ennen
kotiin menoa ei ollut vahinko. Olin alkanut ottaa siitä tavan.
Venyttelin
Nathanin haudalla samalla kun poistin tämän haudalta kuolleet kukat. Se päivä
ei ollut poikkeus, mutta sitä en huomannut mitä selän takanani tapahtui.
”Herrani, hän
on- en voisi mitenkään-”
”Kieltäydytkö
pomosi määräyksestä?!”
”E-en
herrani, kyllä herrani. M-minä, minä toimitan hänet vielä teille.”
”Hyvä, äitiä
emme aikoinaan saaneet joten otamme siis tyttären. Kuinka osuvaa oli saada
tämän kaverin muistot talteen. Hahahha”
”Hei Nathan.
Tulin taas. Tiedän että et kuule minua mutta minun on pakko puhua, eihän
haittaa?”
Olin hetken
hiljaa, kuulin kauempaa aamuruuhkan äänet mutta läheltä lintujen iloisen
virestelyn.
”Minulla on
ihan kamala ikävä sinua. Säikähdin mitä näin yliopistolla, oliko se minun
mieleni tepposia vai olitko oikeasti siellä? Tahdon vastauksen siihen rakas
Nathan. En kestä olla tiedottomassa tilassa, tahdon- tahdon että.. Olisit
elossa.”
Kyyneleet
alkoivat jälleen valua pitkin poskiani kun sanoin viimeiset sanat kohti
taivasta. Miten ikävä minun olikaan häntä!
Kotona
suunnistin suihkuun kun taas alakerrassa äiti ja isä olivat tukka nuottasilla
minusta.
”Etkö ole
muka samaa mieltä? Mutta pakkohan hänen on!”
”Et voi
Anabel ensin vaatia häneltä että hän alkaisi käymään ulkona ja sitten heti
perää sitä että tämä alkaisi etsiä töitä. Anna hänelle aikaa.”
”Mutta-”
”Anna
hänelle aikaa sanoin! Johan nyt on, mikään ei sinulle tunnu riittävän tällä
hetkellä nainen.”
Menin
sängylle makaamaan, kuunnellen niiden kahden riitaa. Tuntui pahalta ajatella
että nämä tappelivat minun takia mutta olisiko minusta siihen mitä äiti minusta
tahtoi?
Miksi
äidille ei riittänyt mikään?!
”Hei Nathan,
vanhemmat taas riitelivät. Ajattelin tulla tänne jos sopii? En tiedä kestääkö
heidän liittonsa tätä kriisiä mutta juuri nyt en jaksa vain välittää, mitäköhän
se kertoo minusta? Olen kaamea ihminen vai? Kumpa olisit täällä niin saisin-
s-saisin.. ”
Kyyneleet
lähtivät jälleen valumaan pitkin poskiani.
Mahtaisikohan
tästä koskaan tulla loppua?!
En luottanut
jalkoihini, onneksi tuoli oli lähellä hautaa. Vaikka eihän se mihinkään
katoaisi vaikka tuoli olisikin kauempana mutta silti tunsin pakolliselta vain
tuijottaa Nathanin hautaa, siten tuntui konkreettisemmalta se että olin
Nathanin lähellä ja hän minua.
Henkäisin
kuuluvasti kun näin hänet. Mutta toisin kuin yliopistossa tunsin sisälläni
jotain muutakin kuin paniikkia. Olinko salaa toivonut näkeväni Nathanin vielä
kerran vaikka se olikin minun omaa kuvitelmaani?
Tunsin
luomieni muuttuvan yhtäkkiä oudon raskaiksi ja päässä tuntui outo humina. Jos
laskisin hetkeksi pääni, niin humina varmaan lakkaisi.
Anteeksi alkuun että osa katkeaa tähän.. oli pakko katkaista tässä jotta se on järkevästä kohtaa katkaistu. Seuraava osa sitten tulee olemaan pidempi,. Eli kuvia osa kakkosessa tulee olemaan 57 kuvaa.
Mutta mutta... kuten jo alussa sanoinkin niin ajatella jo 50 osa! Sain tuossa jo teiltä lukijoilta idean tämän virstaanpylvään juhlimiseen joten se tulee tuossa kakkos osan jälkeen sitten.. Eli te saatte nähdä Nathanin ilman paitaa! Kyllä vain..
Tein pienoisen "haastattelun" herran kanssa ja siinä tämä ottaa lopulta paidan pois.. mutta menkäämme vielä tähän osaan ja odotetaan nyt muutama päivä niin saatte sen toisen puoliskon.
Kommentit enemmän kuin tervetulleita! <3
