Osa 100- Vanhanaikaista

 Se on täällä! Sadas osa! Vau, en osannut silloin kun tätä tarinaa aloitin että tämöiseen lukuun päästäisiin ja tässä se on. Joten pidemmittä puheitta. Lukuiloa!

Askeleet olivat olleet pieniä, lyhyitä sipsutuksia. Vaikka kuinka olin yrittänyt, niin en vain ollut pysynyt Jacobin perässä.

 

Toista oli nykyään. Askeleet olivat tasaisen varmoja, hengitys ajoitettu askeleisiin sopivaksi. Juokseminen oli vapauttavaa. Siinä sai olla täysin omissa ajatuksissa. Niin siis silloin kun juoksin yksinäni.

   "Keskity pippuri. Hidastelet."

 

Jacob osasi kyllä joskus olla todella ärsyttävä. Vihasin sitä kun tämä kutsui minua vieläkin neiti pippuriksi ja sitä että tämä aina jaksoi huomauttaa jos olisin vain halunnut hölkätä. Jacobin mielestä minun olisi pitänyt treenata kunnolla, kun kuulemma minulla olisi siihen potenttiaalia. Mutta miksi ihmeessä?

Ei minulla ollut siihen mahdollisuutta. Äiti jaksoi muistuttaa koko ajan siitä, miksi meidän piti pitää matalaa profiilia sekä asua kyseisellä alueella, jotta oltiin turvassa. Ärsytti sekin.

 

Annoin ajatusten lähteä omille urille. Jacob alkoi ottamaan eroa minuun. Ei sinänsä väliä mutta kilpailuhalu nosti päätään, jolloin jalat alkoivat vaistomaisesti kirittämään. Olisikohan vielä mahdollisuutta päästä ohi? Toki, jos revittäisin... Mutta en viitsinyt. Turha rikkoa itseään ja olla seuraavana päivänä hellänä. Höllensin tahtia ja katsoin kuinka Jacobin paljas selkä otti välimatkaa.

 

Jacob oli pysähtynyt aidan eteen, joka vei McWrigtien omistamille maille.

   "Pääsi ei ollut mukana nyt, annoit minun viedä tällä kertaa. Mitä mietit?"

Tiesin että päihitin nykyään Jacobin jos niin halusin, mutta ei ollut tällä kertaa tarvetta. Ajatukset vieläkin äidin kanssa käydyssä väittelyssä kummitteli päässä. Siksi äiti olikin soittanut Jacobille, että veisi minut juoksemaan.

Minun oli niin vaikeaa jaksaa kuunnella äidin selityksiä Quintien kantamasta merkistä ja sen tuomasta vastuusta.

En uskonut niihin. En sitten pätkän vertaa. Mielipiteeni asiaan oli tullut äidillekkin selväksi. Tämä vain halusi pitää minut siinä tuppukylässä, turvassa ettei vain menettäisi minuakin kuten oli Devon ukin ja Aidenin.

 

   "Äitisi kertoi teidän jälleen riidelleen. Mistä tällä kertaa?"

Joskus, aina silloin tällöin teki niin mieli laukasta Jacobille mitä se tälle kuului kun ei ollut isäni, mutta nielin sen jälleen. Miten voisin kertoa kun äiti vain suuttuisi enemmän.

  "Kaipa tämä haluaisi minun olevan jotain semmoista mitä en ole."

Jacob kohotti kulmaansa.

   "Mitähän se on?"

   "Kuuliainen."

Jacob naurahti, jonka jälkeen levitti käsiään.

   "Kai tiedät että sille on kyllä ratkaisu. Kisoja järjestetään pitkin maailmaa..."

 

   "Kai tiedät mitä äiti ajattelee tästä asiasta? Mistä luulet meidän oikeasti riidelleen?"

Jacob vakavoitui silmin nähden, vaikka yritti hymyillä ymmärtävää hymyä. Mutta tiesin mitä tämä ajatteli.

Olimme niin erilaiset äidin kanssa. Jos ei tietäisi, voisi luulla että emme olisi sukua ollenkaan. Oli sanoissani pientä totuuttakin. Kaikki oli lähtenyt siitä että olin kysynyt pääsyä kisajoukkueeseen äidiltä. Siitä se olikin sitten eskaloitunut suvun vainoamiseen sekä muuhun shittiin mitä äiti yritti syöttää päähäni.

 

   "Olen pahoillani Yvonn, äitisi haluaa vain sinun parastaan. Aina. Maistuisiko hyvitys jäätelö?"

Hymyilin tälle isähahmolle joka minun elämässä oli aina ollut. Jacobin lähellä minun oli helppo puhua ja olla.

   "Sori, ei kerkiä. En sentään ole arestissa ja olen teini..."

Jacob katsoi hetken minua mietteliäänä, mutta totesi lopulta että voisimme ottaa rennommin paluumatkan ja sen myös teimme.

 

**

 

Olin nopeasti käynyt suihkussa ja ottanut valmiin kassin huoneestani. Vicky oli tullut hakemaan juuri samalla kun äiti oli tullut puutarhasta. Onneksi.

Vahdissa oleva hengenpelastaja oli vahdissa tuolillaan vaikka ulko-uimalassa ei ollut sinä päivänä juuri ketään paikalla, varsinkaan lapsia jota piti vahtia.

Kaikkien teinien joille olimme laittaneet viestiä oli määrä kokoontua uimalaan, mutta sillä hetkellä oli vain vähän porukkaa paikalla.

   "Missä kaikki on Vicky?"

Vicky kääntyi katsomaan minua. Tiesin mitä tämä mietti.

Olin paikkakunnan suosituimpia teinejä. Ei sinänsä että olin siitä pahoillani, mutta sen tuoma taakka oli välillä raskasta kantaa. Tytöt kadehti ja pojat... No he kai haaveilivat jostain aivan muusta-.

 

   "Hei Yvonn. Hyvät juoksut Jacobin kanssa?"

David Garcia oli yksi niistä joka selvästi toivoi jotain muutakin kuin ystävyyttä. Harmitti Vickyn puolesta, sillä tämä oli ollut lääpällään Davidiin jo ties miten kauan.

   "Hei Quint! Katsohan tätä!"

 

Katsoin ensin Noah Mulleria, jonka jälkeen käännyin katsomaan Vickyä joka selvästi yritti saada Davidin huomion. Voisin tehdä melkein mitä vain että voisin edes Davidin saada kimpustani pois.

Tuntui pahalta Vickyn puolesta. Tiesin että tämä oli aikoinaan alkanut kaveeraamaan kanssani vanhempiensa kielloista huolimatta juuri sen takia että olin ollut jo pienempänä suosittu koulussa.

Se miksi olin suosittu, niin en vain tajunnut.

Paikkakuntalaisten sisällä liikkui huhut yhä että olin Aidenin lapsi, mutta se ei tuntunut haittaavan minun ikäistä porukkaa yhtään.

 

Katsoin Vickyä joka nojasi tuolinsa selkänojaan. Tiesin että vaikka tämä oli lyöttäytynyt seuraani aikoinaan vain sen takia että sai itse osan huomiosta, niin ystävyytemme oli omasta mielestäni syventynyt ja pystyimme kertomaan toisillemme mitä vain.

Tiesimme Davidin isän toiveista poikansa tulevaisuutta varten olevat suunnitelmat ja niin myös tiesin Vickynkin. Tämä kun toivoi pääsevänsä jonain päivänä tästä tuppu kylästä pois.

   "David! Ala tulla riiaamasta tyttöjä!"

   "Neidit..."

Vicky hihitteli kuin pikkutyttö kun David kumarsi samalla kun heippasi meidät.

 

Uimala alkoi hiljalleen täyttymään nuorisosta. Se olikin oikeastaan ainoita paikkoja jossa me pystyimme oleskelemaan tässä pahaisessa kylässä.

Vickyn ähkäisy kertoi sen että tämän velikin tuli paikalle. Näillä oli tasan kymmenen kuukautta ikä eroa, sillä näiden äiti oli alkanut odottamaan Wallyä vain kuukausi Vickyn syntymän jälkeen. Joskus olin hiukan kateellinen Vickylle siitä että tällä oli sisaruksia ja itselläni ei. 

Joskus, hyvin harvoin. Toivoin että äiti olisi vakiinnuttanut suhteensa Jacobiin ja sitä myöten saanut tämän kanssa lapsia, mutta ei.

 

Olin niin ajatuksissani että kun Vicky kohottautui selkänojasta pois, säpsähdin. Katsahdin kysyvänänä Vickyä, joka katsoi olkansa yli minua ja nyökäten uimalan sisääntulon suuntaan totesi yksiselitteisesti.

   "Kriipperi hälytys."

 

Minun ei olisi edes tarvinnut katsoa suuntaan jonne Vicky nyökkäsi, sillä tiesin tämän sanoista kuka oli juuri tullut uimalaan. Harmikseni ja päivän pilaamiseksi, Samuel oli juuri astunut sisälle ja katsoi aluetta kuin omistaisi paikan.

   "Se olikin sitten merkki mulle poistua. Tuutko vaihtamaan vaatteita myös vai jäätkö tänne?"

Vicky nousi todeten että voisi ihan hyvin tullakin, kun paikka vaikutti vieläkin hiljaiselta.

 

   Vicky ähkäisi turhautuneesti saatuaan kenkänsä jalkaan.

"Miksi Samuelin pitää aina ilmestyä pilaamaan kaikki?!"

Olimme päässeet onneksi livahtamaan tyttöjen pukuhuoneisiin, ilman että Samuel oli huomannut meitä. Tai pikemminkin minua. Vastasin ystäväni kysymykseen olkia kohauttaen.

   "Tiedä häntä... Luulee olevansa meitä muita ylempänä. Meinasitko keritä samassa tahdissa pukeutumaan kuin minä? Sun hiukset ja meikki on ihan kunnossa."

Katselin pitkän aikaa Vickyn puuhia kunnes pudistin päätäni syvään huokaisen.

   "Minä menen Vicky, soitellaan."

Avasin oven kuullen kuinka Vicky heippasi minut takanani. Kumpa en olisi sittenkään lähtenyt pukuhuoneista ilman tätä.

 

 

Samuel oli portaiden alapuolella, selvästi odottamassa ja nyt esti pääsyni jatkaa matkaa.

   "No mutta. Yvonn se siinä. Minne matka? Vastahan minä tulin."

Samuelin virnistävä hymy sai kaikki niskakarvani nousemaan ja viha jota tunsin Samuelia kohtaan vain nousi ällötyksen palaksi kurkkuun.

Tämän levittämät huhut lapsena olivat aivan toista maata mitä tämä teki nykyään. Olisin kernaasti ottanut vastaan niitä huhuja kuin sen, että tämä nykyään yritti iskeä minua. Salaa äidiltään tietty. Iskuyritykset jos mitkä tältä oli ällöttävää.

Ristin käteni vyötäisilleni, samalla laskien katsetta maahan. Pidättelin itseäni kaikin tavoin että en huutaisi jätkälle, kuten mieleni teki.

   "Väistä Samuel."

Komento tuli hampaideni välistä ja kuulosti sen myötä jopa omaan korvaani heikolta.

   "En, tiedätkö miksi? Tää kissa- hiirileikki alkaa olla vanha juttu. Lähde vain suosiolla mun kanssa ulos niin se on sillä selvitetty."

 

Vicky oli laskeutunut juuri portaat ja David sekä Noah olivat tulleet selkäni taakse. Yritin päästä Samuelin ohi uudestaan, kun tämä asettui hetkellisesti eteeni, jolloin otin askeleen takaisin. En missään tapauksessa halunnut koskea pitkällä tikullakaan häneen.

   "Kaikki hyvin Quint?"

Noah otti askeleen minuun päin ja yritti kurottaa katsomaan kasvojani. Samassa David katsahti Samuelia.

   "Mitä jos Samuel nyt vaan juoksee äidin ja isin helmoihin ja jättää nämä isojen lasten leikit meille isommille."

Vicky tirskahti vieressäni Davidin letkautukselle, mutta Samuel oli raivoissaan ja nosti toista nyrkkiä ylemmäs puhuessaan, kumminkaan uskaltamatta katsoa kehenkään meistä.

   "En mene minnekkään! Te voitte mennä! Jos ei hyvällä niin sitten vanhan kunnon tavalla!"

Katsoin suu hiukan aukinaisena sekä raivoa tuntien Samuelin oikeaa nyrkkiä joka oli tämän sivulla. Silloin tunsin sisälläni kuplinnan kiehuvan yli äyräiden.

 

 

En ajatellut. En tuntenut.

Kehoni toimi omin päin ja samassa kun liikahdin Samuelia päin, tämä kääntyi katsomaan minua. Ottaen iskun suoraan vasempaan poskeensa. Näin punaista. Niin punaista!

Miksi aina naisia pidettiin heikompina? Miksi naiset muka tarvisi miehiä turvakseen ja luultiin että nämä eivät osanneet pitää puoliaan sanallisesti ja fyysisesti. Annoin kaiken vihan ryöppyä ulos siihen yhteen iskuun.

Kuulin kuinka muiden suista kuului kohahduksen yllättyneisyys, kun taas Samuelin suusta kuului iso kivun parahdus.

Samuelin kaatuessa maahan, ohitin hänet samalla katsoen tätä vihaisesti.

   "Onko tässä sulle tarpeeksi vanhanaikaista?"

 

Kaikki olivat yllättyneinä aivan hiljaa. Lähdin kohti sisääntulo portteja huikaten olkani yli Vickylle että soittaisin tälle vielä illalla. Nyt tarvitsin jäitä rystysiini. Lyöminen nimittäin sattui! Sitä ei kukaan kertonut missään elokuvissa.

Selkä muihin en nähnyt kuinka Samuel katsoi järkyttyneen vihaisesti minun suuntaan, kun taas pojat katsoivat Samuelia kuin vapaata riistaa.

 

Samuelin kiljahdukset siitä että David ja Noah ´opettivat´tätä kuinka ei kohdella naista, kantautui korviini tämän huutaessa että pojat katuisivat vielä jos koskisivat Samueliin.

Manasin mielessäni. Vaikka kuinka olin yrittänyt pitää itsehillintäni ja välttää konfliktia niin en ollut onnistunut siinä. Taaskaan.

Tekoni varmasti kantautuisi lopulta äidin korviin.

 

** **

 

Vicky oli ottanut minut kiinni juosten ja tarjonnut kyydin kotiin. Sisälle mennessä pysähdyin.

Äiti seisoi arvostelevalla ilmeellä ja asennolla portaiden juuressa josta pystyi päätellä vain yhden asian.

Lizie, Samuelin äiti oli jo kerinnyt soittamaan äidille.

Otin uhmakkaan ilmeen kasvoille. Enhän minä periaatteessa katunut edes sitä mitä olin tehnyt. Miksi edes olisin, Samuel oli sen aloittanut. Uhannut lyödä kaikkia.

   "Onko jotain kerrottavaa?"

 

Pitkän hiljaisen tuijottelun jälkeen, en kyennyt enää katsomaan äitiä silmiin. Vaikka tämä sanojeni mukaan oli nössö, niin osasi äiti olla välillä myös aika pelottava kylmällä katseella ja äänellä.

   "Se aloitti sen."

   "Sinä siis myönnät että löit Samuelia ja perustelet sen sillä että hän aloitti sen? Löikö Samuel sinua?"

Tiesin mitä äiti ajoi takaa kysymyksellään.

 

   "Asetutko sinä SEN puolelle?! Samuel uhkas lyödä kaikkia! Ehdin ensin, entä sitten? Se oli itsepuolustusta ennakoivasti."

   "Muutahan äänensävyäsi minuun. Mikään, siis mikään ei oikeuta lyömään toista! Tästä voi tulla ties millaiset seuraukset sinulle!"

Katsoin vihaisesti äitiin. Tämä ei edes yrittänyt ymmärtää minua.

 

Tappelu aiheesta jälleen ja viikon kotiaresti.

Mulle riitti!

   "En vielä lopettanut nuori neiti!"

Kuulin äidin yrittävän saada minua palaamaan takaisin mutta otin vain portaissa juoksu askeleita, ilmoittaen siten että minä olin lopettanut. Miksi vaivata energiaa siihen että löisi päätä seinään.

 

**

 

Rosie sulki silmänsä huokaisten syvään. Oven paiskaus toisessa kerroksessa kertoi sen että Yvonn oli mennyt omaan huoneeseensa. Vihaisena.

Mitä hän teki niin väärin? Miten hän pärjäisi tytön kanssa kun tämä ei kuunnellut häntä. Oliko sittenkin ollut virhe kasvattaa tyttöä yksin. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

 

**

 

Oven paiskaisu sai taulut helisemään seinillä. Tuijotin vain vihaisesti seinään, seisoen keskellä huonetta kiivaasti hengittäen. Äiti oli monesti käskenyt siivota huoneeni mutta en ollut sitä vielä tehnyt. Edellisen päivän esseen tekemisen jäljet olivat vielä koulupöydällä, roskat vähän joka puolella.

Miks elämä äidin kanssa oli niin vaikeaa? Olikohan Aiden ollut enemmän minun kaltainen?

 

Katseeni harhaili nurkkaan jossa isän kitara oli telineessään. Olin kähveltänyt Aidenin huoneesta taulun ja tuolin, josta ensin oli kitaran lisäksi tullut ilmi riita äidin kanssa.

"Aidenin huoneeseen ei saa mennä!" oli ollut käsky.

No hittoako minä välitin siitä! Aiden oli isäni ja kai minä oman kuolleen isän tavaroita sain pitää omassa huoneessani. Tuntui hiukan helpommalta ajatella että voisin käpertyä nojatuoliin ja haistella kangasta tuntien tämän tuoksun, joka tosin oli vuosien saatossa hiljalleen hiipunut pois. Aidenin myskinen tuoksu oli ollut rauhoittavaa silloin kun riidat äidin kanssa oli eskaloitunut kotiarestiin ja minun mykkäkouluun.

Puhelimen tärinä taskussa sai vihdoin minuun edes jonkin näköistä liikettä. 

Ruudussa luki Vic.

   "Hei Vicky. Hoi, Hidasta! Mitä yrität sanoa? Oletko varma? No tietenkin saan ne paperit. No mulla on suhteita. Hankin sulle, mulle ja- Maddisonille? Ootko varma? Okei. Jos niin haluat-."

Kuuntelin Vickyn iloisen jännittynyttä pälätystä mitä tämä laittaisi päälle ja että vihdoin voisimme toteuttaa sen mitä olimme jo pitkään suunnitelleet.

   "Miten muuten kotiinpaluu meni? Ethän vain riidellyt äitis kanssa?! Jos nyt sait kotiarestia Yvonn, niin minä-!"

   "Rauhoitu Vic, ei ongelmaa. Kaivat kaapistas nyt vaan ne vaatteet jotka sai tän alulle. Minä teen samoin. Nähdään illalla keskustassa."

 

Mitään ongelmaa ei tosiaan ollut.

Asiat alkoivat vihdoin rullaamaan pitkään puheissamme olleesta asiasta ja mikään, ei siis mikään estäisi meitä sitä toteuttamasta!

 

 

**

 

 

 Näin saimme sadannen osan päätökseen!

Pääsimme lisää sisälle Yvonnen luonteeseen ja ajatusmaailmaan. Kuten huomaa Rosiella on kädet täynnä tämän nuoren neidin alun kanssa. Miten jatkossa heidän kahden kemiat tulevat toimeen ja minkä suunnitelman nuoriso on saanut aluille, selviää aikanaan.