sunnuntai 10. joulukuuta 2017

68- Orjan lailla





Kolme vuotta eteenpäin..

Aika oli mennyt siivillä! Toby oli käynyt joki ikisen lomapäivänsä luonani ja muuten tämä oli viettänyt teini-ikänsä Charlotten kanssa. Tässä oli vielä paljon vanhoja piirteitä mutta muutoksia tässä oli myös tapahtunut. Devon ei ollut enää tunkeilija tai mikään muu, mutta veljeksikään tämä ei häntä kutsunut. Nyt Devon oli pelkkä Devon Tobylle ja minusta se oli jo todella suuri positiivinen muutos entiseen.



Devonin kanssa meillä oli harjoittelut siirtynyt uima-altaasta jo takigiin. Tämä oli osoittanut poikkeuksellisen nopeaa oppimiskykyä josta varmasti Fyldrin olisi ylpeä myös.
   ”Shisei”
Olimme olleet koko aamupäivän takigin edessä, hiki kimmelsi Devonin otsalla kun tämä otti asentonsa valmiina kuulemaan seuraavan käskyni.
   ”ikioi, tataku!”



Devon otti iskunsa jälkeen takaisin alku asentonsa ja hiki tämän otsalla jo suorastaan valui jolloin tämä pyyhki sitä hihaansa.
   ”Uudestaan”



Kun tämä oli hetken ollut asennossa ilman liikettä aloittaakseen uudestaan iskunsa, Devon nousi pystyyn katsoen minua suoraan silmiin. Miten paljon tämä oli siitä hiljaisesta nuoresta pojasta kasvanut nuoren miehen aluksi. Tämä ei vältellyt katseita vaan päinvastoin, vaati katsetta kun tälle puhuttiin. Tämän katse oli jopa niin läpitunkeva että jopa minulla oli välillä vaikeuksia olla tuntematta hermostuneisuutta sitä kohtaan, se jos mikä oli tämän vahvuus ja Devon tiesi sen.
   ”Olemme tehneet tätä koko aamupäivä, eikä-”
Tämä oli niitä harvoja kertoja kun Devon hankasi vastaan. Siitä yleensä tiesi että tämän mitta alkoi hiljalleen täyttyä. Tämän mitan yleensä täyttyessä tämä vain veti tunteensa sisäänsä ja lähti sisälle, mutta tiesin että pystyisin vielä vaatimaan tältä enemmän.
   ”Uudestaan!”

** ** **



Puoli tuntia myöhemmin

Cameron oli vilkaissut shakkipöydän luota meitä jossa oli pelaamassa Tobyn kanssa. Cameron kun tunsi Devonin paremmin kuin yksikään muu ihminen maapallolla ja tämä tiesi että Devon oli räjähtämis pisteessä.
Silti Devon oli pitänyt kiukkunsa ja aloittanut uudelleen.
   ”Uudestaan..”
   ”Vitut! Piiskaat minkä kerkiät pelkästä nautinnon ilosta! Olen hikinen, väsynyt ja eniten olen vitun kipeä etkä edes sitä huomaa sadistisen tyydytyksen tuomasta nautinnosta! Nyt riitti!”



Devon oli lähtenyt kävelemään ripein askelin pois luontani, sillä itse olin jähmettynyt tämän raivosta. Vihdoin, vihdoin näin tämän toisen puolenkin luonteesta ja vihdoin tämä pisti kampoihin niin kuin tämän kuuluisi! Tobyn kohdalla olin yrittänyt opettaa tätä nöyremmäksi, mutta Devonin kohdalla tilanteeni oli ollut päin vastainen. Tehtäväni tämän kanssa oli ollut kokoajan saada tämän luonteeseen lujuutta että tämä sanoisi, myös ei.
   ”Devon”
Devon kääntyi Cameroniin portaissa vihaisesti tällekin purkaen.
   ”Ei Cam! Vitut sun puheista myös! Toit mut tänne suojelukseen! Vitut tää sellaista ole ollut! Vankileiri jossa töiden sijaan piiskataan mun mieltä ja jo aika pitkän aikaa myös mun kehoa! Oon saanu tarpeekseni teistä molemmista!”



Cameron oli astunut askeleen taaksepäin, jolloin olin vihdoin ottanut askeleet tämän vierelle.
   ”Vihdoin..”
   ”Jep, anna minä menen..”

Annoin Cameronin tämän pyynnöstä mennä Devonin perään. Cameron oli tietoinen mitä olin ajanut kaikki nämä vuodet takaa teoillani mutta Devonille tällä ei ollut lupaa sitä kertoa, ei ennen tätä päivää.



Devon oli pysähtynyt Cameronin onneksi lammen reunalle rauhoittamaan mieltään kuunnellen vesiputouksen kuohua ja hieroen kipeitä rystysiään.
   ”Dev?”



Devonin kääntyessä, Cameron sai huomata että tämä oli selvästi jälleen rauhoittunut hitusen niin että tämän kanssa pystyisi keskustelemaan.
   ”Kai tiedät että päästelit aika kovia sanoja tuolla?”
   ”Entä sitten? Olitte molemmat ansainneet sen.”
   ”Se on kyllä totta, mutta kai tiedät että Jared halusi juuri tuon omaa puoltaan pitävän Devonin nousevan esille? Hän ei pysty lähettämään sinua sisäoppilaitokseen turvaan jos et pidä puoliasi.”
   ”Tiedän.”



   ”Hetkinen! Se on ollut kokoajan sinun suunnitelmasi! Eikö olekin ollut!? Olet pidätellyt itseäsi ettet pitäisi puolia jotta et joutuisi lähtemään!”
   ”No totta helvetissä! Luuletko että haluan lähteä?! Luuletko että haluan mennä jonnekin laitokseen jossa en tunne ketään ja jättää sinut tänne?”
   ”Devon! Lupaa minulle, tuli mitä tahansa! IHAN MITÄ TAHANSA, sinä pysyt siellä!?”
   ”Mitä tarkoitat tuol-?”
   ”Lupaa minulle DEV!”



Devon oli luvannut jonka jälkeen Cameron oli huokaissut syvään, halannut veljeään ja kääntynyt lähteäkseen pois.
   ”Rauhoittele itseäsi ja tule sen jälkeen tuonne ylös. Tobyn lähtö Ranskaan on tullut, hän lähtee huomenna.”



Devon tuijotti pitkään hiljaa Cameronin loittonevaa selkää hämmennystä sisällään täynnä, jonka jälkeen otti puun juurella nojaavan onkivavan syvään huokaisten.
   ”Tiedän.. se tässä pahinta onkin..”



Devon oli ollut aikansa lammen juurella kun tämä tunsi että hänen vierelle tuli joku. Se joku ei ollut Cameron sillä sivukulman profiili oli aivan liian hintelä. Tulija oli Toby.
   ”Sopiiko tulla?”



Devon vilkaisi hämmentyneenä Tobya joka taas katsoi toiseen suuntaan kohti toista onkivapaa.
   ”Ilman muuta, varsinkin jos otat tuon toisen vavan ja ongit kanssani illallisen.”
Toby ei ollut koskaan aiemmin tullut vapaaehtoisesti Devonin seuraksi, joten kun tämä teki työtä käskettyä ja otti onkivavan käteensä, Devon tuijotti aikansa tämän madon pujottamista.



Siinä he olivat, velipuolet jotka eivät osanneet olla toistensa seurassa.
   ”Se on siis jo huomenna?”
Devon oli se joka rikkoi hiljaisuuden.



   ”Jep.. Tosin tekisin mitä vain että saisin vaihtaa rooleja kanssasi. Olet saanut näiden vuosien aikana laatuaikaa Jaredin kanssa ja nyt joudun toiselle puolelle maapalloa. Ei tämä välitä missä menen ja mitä minulle kuuluu..”
   ”Ei muuten pidä paikkansa.”



Toby käänsi katseensa Devoniin hämmentyneenä.
   ”Mitä tarkoitat?”
   ”Sitä että tämän kolmen vuoden aikana olen joutunut paikantamaan sinua joka ikinen päivä kun et ole ollut täällä käymässä. Kyllä se vanha ukko välittää susta, sillä vain on omanlainen tapansa näyttää se. Susta se yritti hälventää puolustuskannalla olevaa luonnettas kun mulle se sitä yritti antaa sitä, vaikka olen osannut kaikki nämä vuodet pitää puoliani, en oo vaan viittiny.”



Molempien kasvoille nousi vääristynyt ja tuskainen ilme.
   ”En tiiä susta Devon mut tää on musta niin vääristynyttä..”
   ”Sinäpä sen sanoit.”



Aika kului mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään poistuakseen paikalta. Siinä he olivat, ensimmäistä kertaa tekemässä yhdessä jotain, viettäen laatuaikaa keskenään.
Lopulta Devon purskahti nauruun.
   ”Mitä?”



   ”On tääki, me oltais kaikki nää vuodet voitu olla näin mut kumpikaan ei antanut luonteelleen periks ja antaa toiselle voittoa. Meissä taitaa sittenkin olla enemmän yhteistä kuin uskois.”
Toby katsahti Devoniin joka hymyili veitikkamaista hymyä, joka myös tarttui Tobyyn joka myös alkoi hymyillä poikamaista hymyään.
   ”Totta. Sori se eka vuos.”
   ”Ääh, antaa menneiden olla. Kunhan lupaat soittaa mulle sinne kouluun Ranskasta?”
   ”Todellakin.”



Se oli ollut heidän viimeiset kahden keskiset hetket keskenään ennen Tobyn muuttoa Charloten kanssa Ranskaan.
Pojat olivat jo seitsemäntoista mutta silti alaikäisiä joten heidän täytyi vielä asua kotona tai sisäoppilaitoksessa jonne Devon oli seuraavana päivänä ilmoitettu.

** ** **



Seuraavat viikot olivat menneet siivillä ja aina kun olimme saaneet mahdollisuuden, olimme Cameronin kanssa menneet jonnekin nurkkaan keskustelemaan tulevasta.
   ”Oletko aivan varma, se on suuri uhraus...”

   ”Täysin varma Jared, hän ei-”
Cameronin lause jäi jälleen puolitiehen tämän katsoessa eteisen suuntaan. Devon oli jälleen paikantanut meidät kyvyllään.
   ”Täällähän te ootte”


Devon tuli luoksemme turhautuneisuutta äänessään.
   ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Puhuimme vain käytännön järjestelyistä muuttoasi ajatellen.”
Devon nosti toisen kulmansa epäileväisesti samalla myhähtäen.
   ”Mmh, niinpä kai. No kaikki on pakattu jos halusitte tietää. Saitko sen vahvistuksen siitä kuljetuksesta?”
   ”Kyllä. Huomenna kello kymmenen, en valitettavasti ole silloin saattamassa joten voisimmeko mennä terassille juttelemaan?”


Ohjasin Devonin terassille jättäen Cameronin antamani tehtävän pariin.
   ”Mistä halusit jutella?”
   ”Niin, lähtösi on siis huomenna kello kymmenen. Auto on harmahtavan musta sabaru. On tärkeää että et nouse muiden autojen kyytiin. Rekisteri numero on TYH-2568, tarvitseeko kirjoittaa sitä ylös?”
Tiesin jo vastauksen mutta halusin että Devon sanoisi rekisterinumeron ääneen ja kysymyksellä oli juuri oikea reaktio.


   ”Ei tarvitse, harmahtavan musta sabaru, rekisterinumero TYH-2568. Mutta mistä moiset turvajärjestelyt?”
Kirosin mielessäni Devonin tarkkanäköisyyttä sekä tämän päättelykykyä, mutta toisaalta olin myös erittäin vaikuttunut ja tyytyväinen että tämä omasi moisia piirteitä.
   ”Ei varsinaisesti mikään, tahdon vain että tästä edes pidät huolta itsestäsi ja vaikka mikä tulisi niin luotat intuitioosi. Käykö?”
   ”Et pysty huijaamaan, mikä on?”
Suustani pääsi vahingossa huokaisu joten en voinut kuin kertoa osan totuudesta.
   ”Olen nähnyt klaanin jäsenen kaupungilla. En muuta, tämä ei nähnyt minua ja sinähän et kaupungilla ole ollut joten sinua ei osata yhdistää tähän paikkaan. Ei huolta, tahdon vain että olet tarkkana kenelle puhut ja mitä kun menet sinne kouluun.”


Devon laski päätään alas selvästi huolestuneena.
   ”Lupaa Devon että käyt koulun siellä, se on tällä hetkellä turvallisin paikka sinulle. Ja muista harjoitella, se on todella tärkeää että ylläpidät oppejasi.”
   ”Minä-”
   ”Niin?”
Devon selvästi ei ollut vastauksiini täysin tyytyväinen mutta tämä tiesi ettei minusta parempia saisi.
   ”Minä lupaan.”
   ”Hienoa, tulehan tänne.”
Että vihasin hyvästejä! Siksi en pystyisi seuraavana päivänä olla hyvästelemässä tätä, aivan kuten en ollut pystynyt olemaan Tobyn hyvästeissä.


Olin antanut Devonille ison halauksen jonka jälkeen iltamme oli mennyt rennosti yhdessä aikaa viettäen.
Seuraavana aamuna harmaan musta sabarun ajaessa pihalle, pojat olivat tehneet huomaamatta tarkastuksen rekisterinumerosta jonka jälkeen olivat ojentaneet Devonin laukut kuljettajalle.
   ”Se ois sitten menoa.”
   ”Muista mitä lupasit Dev.”
   ”Muistan.”


Kun auto lähti liikkeelle, Cameron jäi seisomaan portin juurelle pitkäksi aikaa, tyhjä olo sisällään. Hänen yksi ainoa elämän tehtävä oli juuri lähtenyt kohti tuntematonta ilman häntä, mutta Cameron tiesi että hänellä olisi vielä yksi iso osa pelattavana Devonin suojelemiseksi.


Cameron oli vielä portilla kun kurvasin pihalle tarvikkeiden kanssa.
   ”Oletko valmis?”
   ”Olen, mahtaako se sattua?”
   ”En tiedä, en ole ottanut koskaan tatuointia, se kun minulle tuli luonnollisin keinoin.”
Cameron otti toisen laatikon käteensä ohjaten samalla artistin sisälle taloon joka oli tullut kyydilläni.
   ”Kiitos Tia kun suostuit koti käynnille”
   ”Ei mitään Jared. Mikäs me tänään ikuistetaan?”

** ** **



Kuukauden kuluttua se päivä jota olimme pelänneet, oli saapunut.
   ”Cam! On aika!”
   ”S-selvä”
   ”Vielä voit perua-”
   ”EI! Minä teen sen”


Klaanin jäsenet tulivat sisälle taloon jossa Cameron oli mennyt alakerran vessatiloihin ja minä taas mietiskelyalueen viereen tuotuun nojatuoliin. En tehnyt liikettäkään vaan annoin mieleni käydä kaikki nämä vuodet, kaiken sen mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut aikaan. Mieleni oli yllättävän levollinen.


   ”Onko se kauhusta jäykkänä?”
Kuului erään vampyyrin suusta kun tämän porukan johtaja tuhahti vihaisesti.
   ”Ei todellakaan, se suunnittelee jotain.. Mifra, tee pihalla skannaus taloon!”


Johtaja kääntyi muihin kun tummaihoinen Mifraksi kutsuttu vampyyri lähti pihalle tekemään skannaustaan.
   ”Te muut, menkää joka ikiseen huoneeseen ja käykää ne läpi, yksitellen! Kaadatte ja kaivatte kunnes ton poika löytyy!”
   ”EI!”
Nyt nousin ripeästi, kuten olimme Cameronin kanssa sen suunnitelleet. Yllätyksekseni niin tehtyäni, säikäytin vampyyrit liikkeelläni.


   ”Mutta sehän puhuu ja elää! Hyvää päivää Jared Quint, missä poikasi Toby on? Äläkä ala selittämään ettei sinulla ole poikaa, sillä silloin teet tämän kivuliaaksi itsellesi ja turhan inhottavaksi minulle. Tarkoittaen että tämä ystävällisyys joka minusta huokuu nyt, on kohta tipotiessään.”
   ”En anna häntä teille. Turha luulla”
Johtaja nauroi samalle kurottuen minua kohti samettisesti puhuen.
   ”Ja minäkö antaisin sinulle vaihtoehtoja? Tso tso.. mietihän uudestaan.”
   ”Isä, älä..”


Johtaja pyörähti ääntä kohti samalla tyrkäten minua edelleen.
   ”Kuka hitto sinä olet?!”
Muut vampyyrit näyttivät olevan valmiina hyökkäämään Cameronin kimppuun johtajan niin käskiessä.
   ”Sinuna pitäisin nuo alaisesi kurissa jos haluat saada minut mukaasi.”


   ”Ja kukahan hitto sinä oikein olet?!”
Katsoin vampyyrien johtajaa joka vaikutti olevan täysi uuno jos noista puheista ei tajuaisi mitä Cameron yritti ajaa takaa. Tehden tälle selväksi kuka Cameron olisi, käännyin tämän puoleen äänessä todellista huolta tämän turvallisuudesta, sillä olin aidosti huolissani.
   ”Shh.. pidä suusi kiinni ja mene huoneeseesi!”
Vampyyrin johtaja vilkaisi minua jonka jälkeen katsoi uudestaan Cameronia.


   ”Kerro nimesi poika!”
   ”T-Toby Quint.”
Muut vampyyrit kohahtivat ihastuksissaan kun johtaja taas katsoi ensin innoissaan Cameronia, mutta hetken päästä laskien päästään aurinkolasinsa näyttäen silmiensä värin siristäen silmiään.
   ”Miten tiedämme että olet kuka väität olevasi?”


   ”Jean! Hän sanoi olevan Quintin viimeinen jälkeläinen! Otetaan se ja mennään!”
   ”Hiljaa! Noh?”
Katsoin tuskaa sisälläni täynnä Cameronia, tämän tekemästä uhrauksesta pitääkseen Devonin sekä oikean Tobyn turvassa. Samassa näin kuinka tämä katsoi minuun jolloin ensimmäistä kertaa näin tämän kyvyn toiminnassa.
   ”Olen Toby Quint, Quintin suvun viimein perillinen. Erikoiskyvystä olevan merkin kantaja, kuva on kyljessäni. Tässä.”
Kuva oli lohikäärme jossa keskellä kulki kiinalaisia kirjaimia, suora kopio Devonin merkistä.
Tunsin kuinka kaikki muistot oikeasta Tobysta katosivat ja Cameronin ottavan tämän paikan poikanani.
   ”Onko se totta?!”


Jeaniksi kutsuttu johtaja kääntyi minua päin jolloin tuijotin tätä tuskaa täynnä. En tahtonut antaa heille poikaa. En vaikka se olisi viimeinen tekoni.
   ”En anna teidän viedä häntä! Hän on poikani! Ottakaa minut hänen tilalle! Minä- aah!”

Kertoja vaihtuu..


Jared oli puhuessaan yrittänyt puolustaa Cameronia jolloin Jeaniksi kutsuttu porukan johtaja oli nopealla liikkeellä tehnyt hyökkäyksen turhaksi, katkaisten samalla Jaredin kaulan.
   ”Hemmetti!”
Jean kirosi samalla kun suoristi itsensä. Jared oli kerinyt iskeä tätä kasvoille niin että tämän kasvot olivat hetken aikaa vääristyneet. Tämän leuka oli mennyt pois paikoiltaan, kenties jopa murtunut.
   ”Näetkö nyt mitä käy jos käy meitä vastaan poika?”


Cameron tuijotti kauhuissaan Jeania joka oli laittanut leuan oikomisen jälkeen silmälasinsa takaisin paikoilleen.
   ”Älä pelkää, en käytä kykyäni sinuun, jos olet siis kiltisti.”
Muut vampyyrit rupesivat nauramaan Cameronin ympärillä eikä tämä uskaltanut enää katsoa yhtäkään heistä.


Niinpä tämä laski katseensa maassa makaavaan Jarediin tuntien surua. Asiat eivät olleet menneet niin kuin he olivat toivoneet, kaukana siitä.
   ”Poika!”
Cameron kohotti katseensa ylöspäin juuri ajoissa, kun esine lensi häntä kohti.
   ”Laita se päällesi!”
Cameron tuijotti pitkään rannerengasta hämmentyneenä.
   ”Tervetuloa Munron klaanin orjaksi.”



Itken tällä hetkellä verta.. välttelin tämän osan tekemistä kuin ruttoa.. itkettää niin paljon, Jared on jostain syystä ollut kovuudestaan huolimatta yksi lemppari perijöistäni ja nyt hänen tiensä päättyi näin..
Cameron joutui tosiaan aikamoiseen kiipeliin, mutta se nähdäänkö häntä enää.. no se riippuu miten asiat tarinassa etenee..
Tobya emme välttämättä enää näe, kun tämä on Ranskassa mutta katsotaan.. koskaan ei voi sanoa että ei koskaan tule näin tapahtumaan.. paljon voi suunnitelmissa muuttua asiat mutta tällä hetkellä annamme hänen olla siellä ja saatte omissa ajatuksissanne miettiä mitä hänelle siellä tapahtuu..

Eli nyt jätimme tämän paikan taaksemme ja seuraavaksi lähdemme tietty seuraamaan Devonin elämää sisäoppilaitokseen. Se miten siellä asiat lähtee sujumaan, no sen näette sitten seuraavissa osissa.

Kommentit ja mielipiteenne ovat jälleen tervetulleita! <3



ps. Mitä seuraavaan osaan muuten tulee niin lavastukset ovat todella pahasti kesken ja pitäisi vielä tusina hahmoja luoda joten en uskalla sanoa milloin tulee sitten ulos, mutta yritän saada sen valmiiksi vielä tämän vuoden puolella teille. :)

2 kommenttia:

  1. Jaredia tulee ikävä. :( Vaikka Jared ei ollutkaan mun lempihahmoja tässä tarinassa niin silti jotenkin harmittaa että se kuoli jo nyt.

    Cameron on kyllä selvästi hyväsydäminen kun suostui tekemään noin suuren uhrauksen ja esittämään Tobya klaanille. Tobysta puheenollen, hyvä että hän sai sovittua edes jonkinlaiset välit velipuoleensa ennen lähtöään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista :)
    Jaredia tosiaan tulee ikävä! <3
    Mitä Cameroniin tulee niin hän teki oikeastaa sen Devonin vuoksi eikä kenenkään muun.
    Toby tosiaan on hitusen saanut järkeä siihen paksuun kalloonsa jos näin nätisti puetaan hänen jääräpäisyytensä mutta hänelle hänen omassa mielessä olisi kuulunut perijäntitteli joten siksi kai se oli niin vaikeaa..
    Mutta kuten jo aiemmin olen kertonut, en ole tämän syntymästään lähtien pitänyt hahmosta joten hyvä että tämä jäi nyt taka-alalle tarinassa.. :P
    Kamalaa sanoa näin omasta hahmosta mutta näin ajattelen.. :D

    VastaaPoista