Osa 62- Mystinen maailma meidän ympärillämme

Heipä hei, ja anteeksi!
Ne jotka ovat simstassa tietävät että minulla oli suuri tarkoitus laittaa tämä teille jo viime viikonloppuun mennessä mutta nyt oli kyllä niin hyvä syy että en mahtanut asialle mitään!
Nimittäin kuvankäsittely ohjelmani Picasa, lakkasi toimimasta! Kyllä vain!
Ja kun uutta yritin ladata koneelle niin ei kone suostunut ottamaan sitä herjaten että on haittaohjelmia täynnä!
Niinpä koko viikonlopun metsästin uutta ohjelmaa ja vasta eilen tajusin että windows 10:nen tultua koneeseen tämän oma kuvien katseluohjelmassa on ns. "pika"muokkaus mahdollista!
Niinpä minä joudun nyt sitten jatkossa käyttämään sitä ja toisin kuin aiemmissa osissa tässä ei ole niitä hienoja valkoisia raameja jotka kertovat siitä että olemme vielä menneessä..
Mutta siellä vielä olemme ja kun se loppuu lopulta niin kerron sen teille.. Näillä näkymin tämän ja seuraavan osan jälkeen.

Mutta se niistä uutisista, päästän teidät pitkältä tuntuneen tauon jälkeen lukemaan osaa, ja lupaan että saatte vielä tämän viikon aikana toisen osan sillä se on täysin valmiina myös odottamassa julkaisuaan, koska tarkoitukseni oli ensin tehdä pitkä osa, mutta koska ne eivät ole ikinä toimineet minulla päätin katkaista osan suurinpiirtein keskeltä koska siinä on sopiva kohtakin katkaista se.

Mutta...pidemmittä puheitta..
Lukuiloa!

 Heräsin auton takapenkiltä kun auto oli pysähtynyt jonkin oudon näköisen portin juurella. Monsun oli noussut autosta ja piteli portin ovea auki viittoillen minulle. Toinen olento hyvin kalpealla iholla ojensi hitaasti reppuni jonka otin tältä.

Mennessäni monsunin luokse tämä viittoili kädellään etenemään.

    ”Tervetuloa Gtoleablaan, rauhan pyhättöön ja itsepuolustuksen synnyin sijoille.”

Katsoin ympärilleni jonka aikana katseeni pysähtyi taloon joka oli lammen toisella puolella.

   ”Olemmeko japanissa?”

   ”Miksi niin päättelet?”

 Käännyin monsuniin päin samalla nyökäten päälläni taloa kohti.

   ”Ei pidä antaa ulkonäön hämätä hyvä Quint.”

Säpsähdin tämän sanoessa sukunimeni. Miten tämä saattoi tietää kuka olin vaikka en ollut edes kertonut nimeäni?!

   ”Tule”

 Seurasin monsunia mutta hyvin hitaasti, sillä joka puolella oli jotain nähtävää. Ilta alkoi jo painua vuoren huipun toiselle puolelle.

   ”Pian nyt, ripeys on ensimmäinen oppituntisi. Kun minä sanon, sinä tottelet.”

   ”Mikä oli se testi? Minkä minä läpäisin?”

Monsun pysähtyi portaiden juurelle ja kääntyi minuun päin.

   ”Täytyy olla puhdas mieli ja hyvä sielu jotta voi astua Gtoleablaan. Pyysin sinulta apua, sinulta jolla itselläsi juuri sillä hetkellä ei ollut paljoa. Olit väsynyt ja nälkäinen, silti olit valmis jakamaan sen vähäisenkin joka sinulla oli kanssani, sinä siis läpäisit testin. Ei kysymyksiä, tule.”

 Seurasin vaitonaisena tämän perässä, mihin olinkaan oikein joutunut? Tietenkin olin halunnut tarjota, ei luontooni kuulunut se että jättäisin muita pulaan, ei vaikka se tarkoittikin joskus sitä että riistäisin vapauden siltä toiselta tehdäkseni mielestäni oikein. Mutta mitä tämä oli tarkoittanut oppitunnilla?

Monsun meni ovelle ja teki japanialaisen rituaalin oven edessä ennen kuin avasi oven.

   ”Sinun ei tarvitse muuta kuin kumartaa oven edessä. Ole hyvä, kädet sivulle ja selkä suorana. Siitä sitten suorana kumarrus. Hyvä.”

 Monsun otti reppuni olaltani ja laittoi sen oven juurelle. Vaikka tilat olivat tyhjät joka paikassa kuului puhetta. Seinät näyttivät olevan paperista.

   ”Tässä on keittiö, ja ruokailutilat. Täällä on kellontarkat ruokailuajat. Jos myöhästyt, sinä myöhästyt ja jäät ilman ruokaa, ymmärretty?”

Nyökkäsin vaitonaisena.

   ”Nyt tulehan, sinulla on varmaan nälkä.”

 Monsun opasti miten pöydän ääressä tulisi istua, selkä suorana ja jalat pepun alla. Odottaa että kaikki olisi pöydässä ennen kuin rupeaisimme syömään.

Katsoin katettua pöytää nieleskellen. En ollut syönyt sushia moneen vuoteen, en sen jälkeen kun Charlotte oli juottanut minut humalaan. Samassa kun ajattelin niitä aikoja, Toby nousi mieleeni ja ajatus siitä että tein tämän kaiken hänen vuokseen. Samalla mieleeni nousi toinen muisto, 

epämiellyttävämpi. 

Muisto Trixiestä. En ollut juossut tämän perään, en vaikka mieleni oli huutanut juosta. Mutta miksi olisin kun Tylerilla oli ollut vieläkin tästä ylivalta, en ollut katkaissut sitä sidettä. Se olisi ollut ihan turhaa.

    ”Vaikutat huolestuneelta hyvä Quint. Kerro ja anna rauhan laskeutua yllesi. Poista murheesi mielestäsi tai et saa syötyä.”

Vilkaisin monsuun suuntaan ja hätkähdin, en ollut aiemmin tajunnut että tällä oli erikoisen väriset silmät. En voisi mitenkään kertoa tälle ajatelleeni veljeni pojan äitiä sekä muistoa meistä kahdesta.

    ”Mietin poikaani, teen tämän suojellakseni häntä.”

   ”Tiedän, tiedän myös sen että palat halusta tavata oraakkelin mutta se ei valitettavasti vielä onnistu.”

Hämmennys kasvoillani oli varmasti suuri kun katsoin tätä olentoa suoraan silmiin.

   ”Anna kun selitän..”

 Monsun, tai Fyldrin kuten hän itseään halusi kutsuttavan, oli kertonut että jotta voisin tavata oraakkelin, minun piti osoittaa olevani sen arvoinen.
Mikä tarkoitti että Fyldrin kuulemma valmentaisi minua, opettaisi taistelemaan jonka voisin opettaa jälkipolvelleni aikanaan.

Se miten pitkälle pääsisin opetuksessa, oli kuulemma täysin siitä kiinni miten monsun katsoi sen minulle soveltuvan.

Tämä oli pyytänyt saada puhelimeni. Joten olin kysynyt miten voisin sitten soittaa pojalleni, Fyldrin oli vain todennut että opetuksien aikana ei saisi miettiä milloin voisi soittaa vaan antaa hänen tehdä ratkaisu milloin tarvitsin soittaa. Niinpä olin ojentanut vastahakoisesti puhelimeni hänelle.

Ruokailun jälkeen tämä oli ojentanut reppuni ja ohjannut huoneeseen josta kuulemma tulisi makuukammarini oleskelu aikani ajan.

Joka puolelle minne menin, näkyi japanialaista.

 Olin vieläkin vakuuttunut että olimme japanissa vaikka Fyldrin toisti useamman kerran että ei pitänyt antaa ulkonäön pettää mieltä.

Vilkuilin ympärilleni enkä voinut käsittää missä minun tulisi nukkua.

 Vasta kun pääsin perimmäiseen nurkkaan, silmiini osui makuupussini. Makuupussi jonka olin viimeksi nähnyt telttani luona.

Pitikö minun nukkua lattialla? Ilman patjaa?!

Tästä tulisi pitkä yö.

 En ollut nukkunut kunnolla, olin pyörinyt ja nähnyt levottomia unia.

Olin viimeisen kerran katsonut kello kolmelta aamu yöllä tietäen että Fyldrin oli sanonut aamiaisen olevan puoli viideltä.

Olin siis nukkunut pommiin! Viideltä kävelin tyhjään keittiötilaan jossa ainoastaan oli Fyldrin, jolla ilmeisemmin oli tiskivuoro.

   ”Huomenta.”

    ”Huomenta Jared. Nukuit aamiaisen ohitse.”

   ”Ohi? Enkö siis-”

   ”Mitä sanoin sinulle eilen?”

Suljin silmäni kiroten mielessäni. Olin toivonut että tämä olisi tehnyt poikkeuksen tällä kertaa sillä olinhan sentään vasta edellisenä iltana tullut, mutta ilmeisemmin säännöistä ei joustettu. 
Niinpä nielin ylpeyteni ja vastasin Fyldridille.

   ”Jos myöhästyt ruoka-ajasta niin jäät ilman ruokaa.”

   ”Kyllä, aika aloittaa.”

 Tunsin sydämeni hakkaavan ja kämmenieni hikoavan. Fyldrin seisahtui jonkin näköisen tukin eteen jossa sojotti erimittaisia ja muotoisia oksia. Katsoin hämmentyneenä tukkia ja Fyldriniä vuoron perään. Pitikö minun tietää mitä tehdä?

Fyldrin asettui armeijamaiseen asentoon tukin eteen eikä katsonut minua vaan tukkia.

 Seisahduin tukin eteen vilkaisten Fyldriniä siinä toivossa että tämä kertoisi mitä teimme ulkona siihen aikaan aamusta.

   ”Ensimmäinen oppitunti, mikä se oli?”

Katsoin hämmentyneenä tämän vakavaa katsetta ja yritin miettiä, tämä oli sanonut jotain eilen- hetkinen..

   ”Sinä sanot ja minä tottelen. Minun tulee olla ripeä.”

   ”Juuri niin. Sinulla ei ole omaa mielipidettä, sinulla ei ole omaa tahtoa. Sinä teet, kuten minä sanon ja vain kun minä sanon. Kun olemme kentällä, minun sanani on lakisi, onko selvä?”

Nyökkäsin hämilläni.

 Fyldrin ei tehnyt liikettäkään, puhui pelkästään ja minä vuorostani pelkäsin puhua hänelle.
Tottelin vain, mutta joka kerta kun tein aloitus liikkeen jokin oli tämän mielestä asennossani pielessä.

Olin jo hiestä märkä pelkästään siitä että minun piti pitää ryhti suorana ja laskea kädet nyrkissä eteeni.

   ”Hyvä, tämän asennon haluan nähdä kun sanon shisei! Seuraava asento, lähtöasento kun lähdet liikkeelle mihin liikkeeseen tahansa.”

 Hiki virtasi kun harjoittelin näitä kahta liikettä vuoron perään.
Ensin tuli käsky shisei! Sen jälkeen kuului yhtä terävänä ki o tsuke!

Kun olin tehnyt liikkeet varmaankin parikymmentä kertaa onnistuneesti kuulin Fyldrinin suusta napakan sanan joka sai minut hämmentyneeksi.

   ”Tataku!”

 Samassa kun hämmentyneenä katsoin Fyldriniä, tunsin vihlaisevan iskun poskessani ja seuraavaksi huomasin olevani kyykyssä poski tulessa katsoen maahan.

   ”Mitä h-?!”

   ”Puhut kun annan luvan! Uudestaan!”

**

 Päivästä toiseen, viikosta viikkoon. 

Olin jo seonnut laskuissa kuinka monta viikkoa olin jo ollut siellä. 

Kolmena ensimmäisenä aamuna minulta oli jäänyt aamiainen välistä, kolmena ensimmäisenä viikkona olin ollut pelkillä mustelmilla, kun tukki jota Fyldrin sanoi takigiksi, oli iskenyt minua joka kerta kun tämän suusta oli tullut sana tataku.

Hitaasti mutta varmasti olin edennyt, hitaasti mutta varmasti myös ärsytys, kiukku, viha olivat alkaneet nostaa pintaansa mutta jokainen kerta kun ne tunteet olivat nostamassa pintaansa, olin ajatellut Tobya.

 Tobya jonka suloinen hymy sulatti jokaisen paikalla olijan sydämmen ja sai minut aina hyvälle mielelle. En ollut saanut soittaa vielä kertaakaan pojalle.

    ”Keru!”

Olin epäonnistunut potkussani jo viikon ajan, tunsin kuinka sydämeni lähti villisti laukkaamaan rinnassani kun kohottauduin asentoon ja ponkaisin ilmaan.

Edellisenä iltana Dake oli ruokapöydässä kertonut miten voisin kanavoida kaiken siihen liikkeeseen, miten tulisin onnistumaan liikkeessä jos vain kanavoisin sen kaiken tunteen yhteen hetkeen, yhteen ajatukseen.

 Mieleni täytti kaikki, menneisyyteni, nykyisyyteni ja tunsin jotain mitä en ollut aiemmin tuntenut. Tunsin tahdon voiman jonka tajusin pystyväni kanavoimaan tuohon iskuun.

Samassa kun olin ilmassa, väsymys, aamun aikaisin nousemisesta, vajaasta aamupalasta ja siitä kiukusta jota tunsin Fyldriniä kohtaan, kun tämä ei ollut antanut yhtään vapaa päivää sen jälkeen kun olimme alkaneet harjoittelemaan, tunsin ottavani voiman heilauttaa jalkaani.

    ”Tataku”

Tukki heilahti samalla kun olin ojentamassa jalkaani. Koukistin hetkellisesti ja annoin kaiken voiman jonka olin kanavoinut kehooni iskeä katseessani olevaan oksaan.

Tunsin reidessäni kovan iskun osuman voimasta samalla kun pyörähdin ilmassa.

 Laskeuduin samalla kun kuulin tukista pienen nirskahduksen.

En uskaltanut hetkeen nousta, hengitin raskaasti. Poikkeuksellisen raskaasti.

   ”Nouse ylös.”

 Käännyin käskystä vaikka mieleni olisi tehnyt vielä vetää henkeä.

Katsahdin Fyldriniä jonka kasvoista ei pystynyt lukemaan mitään.

   ”Tämä riittää, seuraa minua.”

**

 Olisin sittenkin ottanut viisi tukkia sen asennon sijaan johon Fyldrin minut oli asettanut! Siinä olin ollut, miten pitkään sitä en tiennyt.

Kuuntelin karppien hyppelyitä lammessa samalla kun jalka täristen yritin pitää asentoa.

   ”Tyhjennä mielesi, anna mielesi tyhjentyä ja huomaat että kykenet olemaan siinä pidempään mitä uskotkaan.”

    ”Ja vaihto.”

Vaihdoin tyytyväisenä asentoa peilikuvaksi samalla hengittäen syvään.

   *Anna mielesi tyhjentyä? Miten voisin kun huoli tulevasta oli niin suuri?!*

    ”Dokuritsu, tarkoittaa vapaata. Vapauta kehosi asennosta.”

Nousin huojentuneena asennosta katsoen Fyldriniin pieni hymy huulilla. Olin tehnyt kuten tämä oli käskenyt.

Tunsin kuinka nälkä alkoi tehdä voiton tahdostani estää mahaani murisemasta.

   ”Hae omena ja tule shisaku ragulle.”

 Olin totellut Fyldriniä hakiessani omenan ja syödessäni sen samalla kun menin tämän kutsumalle shisaku ragulle. Fyldrin oli eräänä päivänä näyttänyt minulle paikkoja läpi ja tämä jonne nyt oli pitänyt mennä, oli mietiskely alue.

Joka puolella jonne menin, oli lähteitä ja vastaavia enkä voinut sille mitään että niiden äänet alkoivat solista korvissani, liian kova äänisesti.

   ”Istuudu, ota asento ja laita sormesi kuten näit Daken laittaneen kun näytin sinulle tämän paikan. Juuri noin. Kohota kasvosi, hyvä.”

   ”Nyt anna mielesi vaeltaa, kuuntele veden kohinaa. Lehtien havinaa. Anna ajatuksesi liikkua etäämmäs ja etäämmäs.”

Tein työtä käskettyäni, kuuntelin ja tyhjensin mieltäni. Puiden lehdet kahisivat puissa tuulen puhaltaessa niihin vaimeasti. 

Tunsin kevyen tuulen vireen ihollani joka tuntui todella hyvältä.

Hengitin rauhallisesti ja annoin mieleni levähtää, tunsin tutun tunteen jota olin varastoinut ja piilotellut kaikki nämä vuodet. 

Olin antanut ruumiini viimeksi tehdä sen käskystä Charloten edessä mutta kehon omasta voimasta tehtynä olin sen antanut viimeksi lapsena muuttaa minut.

   ”Tämä riittää tältä päivää. Hienoa.”

Samassa kun tiedostin Fyldrinin sanat palautin itseni näkyväksi silmät suurina katsoen tätä.

   ”Tämäkö oli tämän harjoituksen tarkoitus?! Saada minut muuttamaan itseni näkymättömäksi?!”

   ”Kyllä. Liian pitkään olet piilotellut sitä kuka todella olet. Olet Jared Quint, Halley Quintin ja Nathan Barrelin poika, Quintin suvun perillinen joka kantaa merkkiä erikoiskyvystään. Olet neljäs sukupolven perillinen ilman vampyyrin puremaa ihmisenä, poikasi Toby Quint, on viides sukupolven jäsen. Sinun täytyy ottaa kohtalosi vastaan vahvuutena, ei heikkoutena. Kohdata se ja tulla sinuiksi sen kanssa. Palkintosi odottaa, tule.”

 Fyldir ohjasi minut kirjastoon, sieltä tämä oli kassakaapista joka oli kirjojen takana kaivanut puhelimeni jonka ojensi minulle.

   ”Poikasi varmasti kaipaa kuulla isänsä ääntä. Olet sen ansainnut. Puhu rauhassa ja palauta puhelin sen jälkeen minulle.”

 Katsoin tämän poistumista jonka jälkeen selasin nopeasti Charloten numeron esille.

Tämä oli, soittanut ties kuinka monta kertaa.

    ”JARED!? Mitä ihmettä! Neljä kuukautta! Missä ihmeessä sinä olet?! Miksi et ole soittanut!? Oletko kunnossa?”

Huoli kuului Charloten suusta vaikka tiemme olivatkin eronneet. Kerroin suuri piirteisesti missä olin ja mitä olin tehnyt, kerroin mitä minun tulisi tehdä että pääsisin oraakkelin luokse. Aikamme juteltuamme Charlotte laittoi kaiuttimen päälle.

   ”Toby?”

Puhelimesta hetken kuului vain kahinaa ja Charloten iloista lepertelyä pojalle kertoen että puhelimessa oli tämän isä.

    ”Iti?”

Sydämeni oli sulaa siihen paikkaan.

**

Huips haips.. jätämme osan tähän! :P

Mitäs piditte tauon jälkeen? Ei tainnut olla ihan sitä mitä odotitte? Vai oliko? Kertokaahan se itse niin tiedän, toivottavasti kumminkin tykkäsitte! =)
Näitte nyt vihdoin myös Tobyn taaperon muodossa, toivottavasti toiveenne täyttyi sillä siitä kuulin jonkin verran =D
Jätin siis pojan tarkoituksella viime osassa näyttämättä jotta sain sen laitettua tällä tavoin mukaan tarinaan.. anteeksi, itse tykkäsin tästä niin ei auttanut kuin tehdä mitä mieli halaji.. :P

Seuraava osa tulee olemaan nimeltään Oraakkeli.. kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kyllä, näemme vihdoin tämän paljon puhutun oraakkelinkin.. :)
Kuten alku löpinöissä kerroin niin osa on tosiaan valmis, joten julkaisen sen vielä tässä tämän viikon aikana. =)
Eipäs tässä kait sitten muuta kuin aurinkoista keskiviikkoa ja kommentit tervetulleita! <3

-Phoenix