Osa 104- Jälkimainingit

 Huh miten aika voikaan vierähtää nopeasti! Isot anteeksi pyynnöt niille jotka täällä vielä pyörivät ja lukevat tarinaa sekä mahdollisesti ihmetelleet sitä että miksi ei ole tarinan tekijästä kuulunut mitään. No elämä on vienyt mukanaan ja valmistumisen jälkeinen jonkin asteinen masennus otti vallan jonka jälkeen kun siitä selvisin tuli vaikeus tulla tänne ja julkaista mitään juuri venymisen takia sekä... no itsekritiikin. Olen tällä hetkellä ihan hirmuisen nolona katsoessani näitä osia ja tekisi mieli avata mahdolliset tallennukset ja kuvata uusiksi jopa kokonaisia osia ellei tehdä vielä ylimääräisiä osia kun mielestäni olisin voinut sisällyttää joihinkin kohtiin enemmän asiaa mutta, nyt kritiikki pois ja eikun menoksi! Eli nyt vain yritän purra hammasta ja julkaista nämä sellaisina kun olen ne tehnyt, tarina siis on kuvauksien suhteen silloin vuosi sitten tehty päätökseen, silloin oli vain ajatus vain julkaista ne.

Niinpä annan nyt oman itsekritiikin, nykyisen minäni niellä ylpeys ja julkaisen nämä sellaisena kuin ne tein vuosi sitten. Toivottavasti silti pidätte tarinasta vaikka omaan silmään olisin voinut tehdä paljon toisin.

Turhat löpinät sikseen ja lukuiloa.

 

Hotellin aula oli ollut tyhjillään. Vastaanottotiskillä ei ollut sillä hetkellä ketään, vain takahuoneen mikron vaimea humina oli täyttänyt tilaa, joten he olivat päässeet hissille kenenkään näkemättä.

 

Hotellin kolmannessa kerroksessa haisi yhtä vanhalta miltä tapetit näyttivät ja monien kävijöiden tahraamat käytävän matot oltiin selvästi yritetty puhdistaa, mutta silti maton uriin oli aikojen saatossa jäänyt tahroja.

Sydän lepatteli vatsassa kun kuljin Reizon takana pidellen tämän kädestä kiinni. Koko kehoni oli herännyt kuin horroksesta sillä hetkellä kun olin ensimmäisen kosketuksen saanut mieheltä poistuessamme työpaikaltani.

 

Aamun ensi säteet värjäsivät taivaan violetin pinkkiin sävyyn, kun yö oli vaihtumassa aamuun. Emme olleet nukkuneet yhtään sinä yönä, mutta se ei haitannut kumpaakaan.

Olimme niin keskittyneitä toisiimme, ettei ajalla ollut väliä. Vasta kun Reizon puhelin pirahti soimaan irtauduimme toisistamme.

 

Puin hiljaa vaatteita päälle ja vaikka tiesin sen olevan rumaa, kuuntelin miehen puhelua. Tämä selvästi puhui Hankin kanssa.

Manasin sillä hetkellä ajoituksesta vanhaa ukkoa. Tämä kun heräsi varmasti jo viideltä, joten Hankilla tuskin oli tilanne tajua että muut saattaisivat vielä nukkua seitsemän aikaan.

   "Kuukausi?! Miten voi olla?!"

 

   "Siis mitkä osat on mennyt? Mutta miten-? Vai niin, mutta-. No onko vara-autoa? Laina-autoa?"

Reizo selvästi epäili Hankin rehellisyyttä. Ehkä olisi parempi vain antaa miesten selvittää asia ja poistua paikalta vähin äänin. Vaikka tosin mieli ja erityisesti keho halusi jatkaa siihen mihin olimme jääneet.

 

   "Hyvä on, kunhan korjaat sen! Soitan myöhemmin, hei."

En kerinnyt kuin kääntyä kun Reizo lopetti puhelun ja laski puhelimensa takaisin kirjoituspöydän päälle. En ollut koskaan nähnyt kenenkään lopettavan niin nopeasti puhelua.

   "Lähdössä?"

Nyökkäsin. En luottanut ääneeni, mutta miehen äänestä kuului pienoinen pettymys. Houkutus oli todella suuri.

 

Emme sanoneet toisillemme mitään hetkeen. Lopulta päätin vain lähteä, vielä kun oli tahdon voimaa. Ehkä niin oli parempi. Mies oli kumminkin ohikulku matkalla. Enhän minä olettanutkaan muuta kuin illan huvia, mutta hitto että sen piti olla elämäni paras huviretki.

 

Olin juuri ojentanut käteni taaksepäin sulkeakseni Reizon huoneen oven, kun ovi edessäni yhtäkkiä avautui ja Noah perääntyi sieltä pelkät bokserit jalassa ja muita vaatteita kenkiään myöten pidellen kädessään.

En voinut naurun virneelle mitään, kun tämä yritti Sue-Leelle puhella hempeitä samalla kun kauhistuneena katsahti minua tajuten että oli jäänyt kiinni.

 

Niinpä niin... Pienessä paikkakunnassa mikään ei jäänyt salaisuudeksi kauaksi aikaa. 

Onneksi Noah oli niin omien ongelmiensa ja kiinni jäämisen kauhussa, että ei edes jäänyt miettimään miksi minä olin siellä. Niinpä käytin tilanteen hyväksi ja pujahdin hissiin, sekä siitä aamun raikkauteen.

Harmiksi vastaanottovirkailija Helen Mandróz näki minut, mutta sille ei voinut mitään. Siitä kohtaamisesta en olisi voinut välttyä.

Nuoret on nuoria- lause vain kuului sisältä kun ulko-ovi oli menossa selkäni takana kiinni. Pystyin kuvittelemaan melkein eläke-iässä olevan hotellin pitäjän ilmeen ja pään pyörityksen. Se jäi vain nähtäväksi ajan kanssa jatkaisiko Mandrózin tytär miehensä kanssa hotellin pitämistä vai menisikö se myyntiin.

 

Matka kotiin ei ollut pitkä, mutta otin oman aikani kävellä sinne. Ilma oli ihanan raikas, mutta silti sopivan lämmin. Linnut olivat alkaneet visertelemään aamun kajossa ja jossain kauempaa maatilalta kuului kukon kuuluva kiekaisu.

 

En katunut sitä että olin heittänyt ehdotuksen Reizolle. Päinvastoin, olin iloinen. Tuntui että kehoni oli jälleen elossa, mieleni virkeä vaikka en ollut nukkunut silmäystäkään. Jäseniä koski, mutta hyvällä tavalla. Tästä olisi tulossa hyvä päivä.

 

Samaan aikaan kun tein kulkua kotiinpäin, hotellihuoneessa 303 puhelin soi, johon Reizo epäröi vastata.

   "Akiyama. Kyllä sir, ei sir. En ole perillä."

 

Reizo kuunteli vihaista sadattelua toisessa päässä.

   "Mutta sir, auto hajosi. En voinut mitään. Mitä.? Ei, ei ole vuokra-auto firmaa. Ei mitään laina-autoa jolla pääsisin tuota matkaa. Paikka? Tämä on tälläinen pikkuinen kyläpahanen keskellä ei mitään, en osaisi edes selitää missä tämä on. Ei näy edes kartalla jos ei tarkkaa zoomaa."

 

Reizo oli hetken hiljaa.

   "Olen täällä, kuukausi kuulemma. Kylän ainoa mekaanikko on tilaamassa osia juuri tällä hetkellä kun puhumme. Mutta niiden tulo kestää sekä niiden laittaminen ei ole mikään helppo homma."

Raivostunut ääni puhelimen toisella puolen sai Reizon ryhdin suoristumaan kuin armeijassa aikanaan.

 

   "K-kyllä sir, dokumentit ovat tallessa. Voin ladata ne koneelle ja lähettää ne-"

   "Et missään nimessä lähettele tietokoneella niitä! Tajuatko mitä tapahtuisi jos ne päätyisi vääriin käsiin?! Pidä kamera tallessa Akiyama tai maksat siitä henkilökohtaisesti!"

Reizo värähti tietäessään miten kovan hinnan hän siitä joutuisi maksamaan.

   "Laitan sen turvasalkkuuni samantien ja pidän sen siellä kunnes pääsen tulemaan paikanpäälle."

   "Hyvä ja pidäkkin meidät ajantasalla Akiyama. Ei enää hölmöilyjä."

Reizo huokaisi syvään kuuliessaan luurin toisessa päässä tuuttauksen äänet.

 

** **

Talossa kajasti valo ikkunoista, joten tiesin äidin olevan hereillä kun avasin oven. En tiennyt olinko vielä tervetullut vai tulisiko minun vain pakata tavarat ja lähteä.

   "VIHDOIN!"

Yksi ainoa sana äidin suusta sai minut puolustuskannalle.

Äiti nousi ehkä minun silmiin turhan dramaattisesti tuolilta, joka sai minut pysähtymään portaiden läheisyyteen. Olin kyllä kävellessä vilkaissut puhelinta, joten tiesin mitä oli tulossa.

 

   "Voisit edes sen verran ilmoittaa että en odota sinua turhaan kotiin! Sinulla saa toki olla oma elämä kuten puit sen eilen, mutta jos et ilmoita itsestäsi niin totta ihmeessä minä huolestus! Olet suvun perillinen Yvonn!"

En tiennyt mitä vihasin puheesta eniten. Äidin paheksuvaa äänensävyä, sanoja, tämän paheksuvaa katsetta, vai sitä että tämä sai minut tuntemaan itseni jälleen alaikäiseksi teiniksi, joka oli väärillä papereilla yrittänyt saada juomaa Vihreästä saukosta. Asia josta vieläkin kohistiin kylillä vanhemman väen keskuudessa. Vihasin myös sen miten äiti jaksoi muistuttaa minulle siitä mikä olin ja mikä minun veressäni virtasi.

 

Jos nyt sanoisin äidille enempää, katuisin sitä lopun ikäni. Eihän äidillä ollut muita kuin minut. En voisi särkeä tämän sydäntä sen enempää mitä tällä oli jo se särkynyt.

   "Menen huoneeseeni."

Käännyin purren huultani vaikka kiukku sisälläni yritti pyrkiä sanojen voimalla ulos minusta.

   "En vielä lopettanut nuori neiti! Yvonn!"

 

   "Äiti, älä- En vanno että pystyn keskustelemaan kanssasi juuri nyt ilman että alamme riitelemään niin että minä etsin uutta nukkumispaikkaa muualta kuin täältä ja sinun jääden asumaan tähän turhan isoon asuntoon aivan yksinäsi."

Äiti näytti niin pahasti loukatulta, mutta sekin oli parempi kuin se että jättäisin hänet tänne aivan yksin.

   "Mutta pitää meidän jossain vaiheessa nämä asiat käydä läpi!"

   "Se ei ole juuri nyt."

Sen sanottuani nousin portaat ylös.

 

Olin jo yläkerran tasanteella kun kuulin kuinka äiti aloitti puhumaan, selvästi puhelimessa itkuisen kuuloisena.

   "Mitä minä teen väärin Jacob? Erilaiset? Et arvaakkaan! En vain tiedä mitä tehdä. Hän on aikuinen, tiedänhän minä sen. Tämä vain niin muistuttaa isoisäänsä, sillä erolla että Devon pidätteli tunteensa sisäänsä ja näytti niitä hyvin harvoin ulospäin."

 

En jäänyt kuuntelemaan vaan menin huoneeseeni ja rysähdin sängylle niin että sänky narahti allani kuin valittaen kaltoin kohtelustaan.

Olinko oikeasti isoisäni kaltainen? Miten tämä oli oppinut pidättelemään itseään? Voisinko minä oppia vastaavan. En tiennyt vastausta siihen, kuten en muihinkaan kysymyksiini mitkä vilisi päässä.

Tunteet hyppivät sisälläni, niin että mieleni teki vain huutaa. Sen sijasta että olisin antanut tunteelle vallan ja huutanut, suljin silmäni ja annoin väsymyksen ottaa minusta vallan. Selvästi kotiin tulo toi univajeen kuin hyökyaallon lailla väsymyksen kehoon ja silmiin. Ihan sama mitä äiti siitä ajattelisi tai sanoisi jos nukkuisin vaikka koko päivän.

Tekojeni jälkimainingit olivat tulevaisuuden minun ongelma, nyt en vain välittänyt.

 

 

** **

 

Semmoinen osa. Melko lyhyt mutta tarpeellinen jotta jälleen nähtiin vähän näiden kahden dynamiikkaa enemmän. Toivottavasti ei ollut pettymys osan pituuden suhteen. Kokeilen hiukan tulevaisuutta ajatellen osien pituuksia että mistä itse pidän sekä siitä mistä lukijat pitävät. 

Joten kommentit tervetulleita kuten aina.

 

-Phoenix