Osa 74- Pessimus recordatio

Nyt tuli hiukan väliä osiin mutta kuten kerroin silloin kun aloitin jälleen osien julkaisun että välejä osiin saattaa tulla, tai välttämättä ei.. niin nyt tuli kun olen vain nauttinut kesälomasta kesälomana, murehtimatta mistään ja täytyy myöntää että se on tuntunut hyvältä. Mutta päästän teidät nyt lukemaan osaa. Lukuiloa.

 Kaksi vuotta....


Kaksi vuotta oli mennyt siitä kun olin karannut sisäoppilaitoksesta. Mitkä kaksi vuotta se olikaan ollut.. Olin ollut koditon, nälkäinen, kouluttamaton.. Juuri täysi-ikäisyyteen tullut pojan nulikka, joka ei osannut muuta kuin miellyttää naisia ruumiillisesti. Sen päälle vielä se että kaikki rahat jotka sain haalittua jostain, menivät alkoholiin. Olin yrittänyt tukehduttaa alkoholilla sen kaiken paskan, jota minulle oli tapahtunut ja mitä olin sillä hetkellä.

Madam Mountfrie oli lopulta löytänyt minut kadulta makaamasta, krapulahumalassa kuten silloin tein aina kun sen pystyin itselleni tekemään.
Madam oli vain yhdellä silmäyksellä nähnyt potenttiaalin minussa, vaikka olin ollut likaisissa, puoliksi rikkinäisissä vaatteissa ja varmasti haju oli ollut melkoinen. Silti tämä oli antanut katon pääni päälle, näyttänyt miten voisin itse nauttia siitä mitä osasin parhaiten ja tässä sitä oltiin.

Vuosi oli mennyt että olin päässyt omilleni ja maksanut Madamelle kaiken mitä oli ollut hänelle velkaa.

 Toki, aina silloin tällöin otin tämän tarjoaman keikan vastaan. Kuten edellisenä iltana ja annoin Madamelle välityspalkkion joka tällä kuului. Mutta yleisesti ottaen otin asiakkaani vastaan asuntoni viereen rakennetussa huoneessa. Halusin vakautta ja turvaa.

 Muistaen vieläkin sen mitä oli tapahtunut, joka kerta kun katsoin peiliin, arpi kasvoilla muistuttamassa siitä mitä tapahtuisi jos ei ollut varovainen. Halusin olla oman itseni herra ja olla varma siitä että en enää koskaan astuisi varattujen naisten omiin koteihin. Nämä joko tulivat luokseni tai sitten Madame järjesti keikan hänen tiluksillaan.

 Elämäni siis oli mennyt kahdessa vuodessa ala- ja ylämäkeä ja nyt tuntui että elämäni meni tasaisesti eteenpäin.
Olin löytänyt naisen elämääni, joka tiesi mitä tein elannoksi. Olimme toki asuneet yhdessä vasta kolme kuukautta, mutta se oli ollut ehkä tämän hetkisistä asioista isoin askel kohti normaalimpaa elämää.

    "Rachel, minä tu-"
Seisahduin ovelle. Pitikin mennä ajattelemaan asiaa liian etukäteen.

 Tiesin että sain naisen kuin naisen pään kääntymään, mutta se että en saanut pidettyä edes yhtä elämässäni?
Taisin olla kirottu, tai sitten kaikki naiset olivat vain luonteeltaan mitä olivat..

    "Devon! Voi hyvänen aika!"
Molemmat ponkaisivat seisomaan sillä sekunnilla kun Rachelin kanssa ollut mies tajusi etteivät olleet enää kahdestaan.
   "Minä- minä.."
Miehellä ei löytynyt selvästikkään sanoja. Loin viileän katseen mieheen auttaen tätä.
   "Olit juuri lähdössä."

 Tyyneys, täydellinen tyyneys sisälläni. Miksi en tuntenut mitään, vaikka tiesin että minun pitäisi tuntea täyttä raivoa nähdä tyttöystäväni toisen miehen kanssa?
Samalla kun itse lähdin keittiöön, mies mumisi Rachelille jotain ja liukeni käskyäni noudattaen ulko-ovesta.
Rachel kääntyi minuun päin kun saavutin keittiön.

    "Miksi et sano mitään?"
Rachelin kysymys oli ihan aiheellinen. Mutta miksi välittää?

    "Mitä minun pitäisi Rachel sitten tehdä? Mitä sanoa? Huutaa? Tiedät mitä teen työkseni. Olisin tekopyhä jos suuttuisin kun itse teen sitä rahasta muiden naisten kanssa. Ei sellaisia siteitä, muistatko?"

Rachel oli selvästi raivoissaan. Sen näki tämän kasvoille nousevasta kiukun punasta.

    "Miten voit olla noin kylmä?! Yritän saada sinut mustasukkaiseksi, senkin ääliö! Tahdon että lopetat ne työt! Tajuatko!?"
Annoin sen tulla. Syvällä sisimmissäni olin sen tiennyt että asia ei ollut Rachelille käynyt. Oli tästä ollut merkkejä, en ollut vain tahtonut niitä nähdä. Kävelin naisen luokse, antaen kahvin valua pannuun rauhassa.

    "En minäkään pyydä sinua lopettamaan omaa työtäsi."
   "Se ei ole sama asia!"
   "Miten niin? Otat vaatteita tanssin aikana pois rahasta, ainoa ero on että et vie asiaa loppuun asti joka asiakkaan kanssa."

 Tiesin menneeni liian pitkälle, mutta isku kämmenellä suoraan poskelle vahvisti tietoni.
   "Olet ollut ainoa jonka kanssa olen tehnyt niin! Tiedät sen!"

 Vaisto sanoi että poskea teki mieli hieraista iskun tuottaman kivun takia, mutta en tehnyt niin. Sen sijaan katsoin Rachelia kuten Madame oli minuun katsonut kerran alkuaikoina. Kylmästi ja viileä sävy äänessä.
   "Jos ei meidän järjestelmä enää kelpaa, niin tiedät missä ovi on."

 Tiesin että olin kohtuuton, mutta asunto oli minun nimissä. Rachelilla oli vielä omansa, jonne mennä. En siis potkinut tätä kadulle.
Sisäoppilaitoksen tavasta käydä jokaisen kerran jälkeen suihkussa oli jäänyt tavaksi, eikä se kerta ollut poikkeus. Olin jättänyt Rachelin kylmästi keittiöön seisomaan järkytyksestä ja itse mennyt kylpyhuoneeseen.
Avatessani suihkukaapin ovea, kuulin kuinka ulko-ovi kävi.

 Tiesin näkemättäkin että se oli sen suhteen loppu ja olin jälleen yksin. Osittain se tuntui helpottavalta, mutta osittain.. Pieni osa minussa, oli toivonut että suhteemme olisi kestänyt ja jonain päivänä kun olisin saanut säästettyä tarpeeksi rahaa tai että olisin saanut vuoden päästä ensimmäisen osan perinnöstäni, voisin jättää nämä työt ja tehdä jotain mistä olisi hyötyä.

 Kuukausi vierähti toiseksi. Elämäni pyöri pelkän työtilani, tai pikemminkin työsänkyni sekä pitkien kävelyiden puitteissa. Söin kun oli nälkä, join kun oli jano, pidin huolen kehostani. Mutta silti asia vaivasi miten asiat olivat päättyneet Rachelin kanssa..

 Olin käynyt tämän koti-oven takanakin, mutta Rachel ei ollut siellä, joten tiesin että seuraavana suuntani olisi tämän työpaikka. Yökerho X-club. Mutta klubilla sanottiinkin minulle että Rachel oli lähtenyt. Olinko pilannut sen ainoan asian elämässäni, joka oli ollut hyvää? Olinko ajanut Rachelin pois tämän omasta työstään?
Oliko tämä tiennyt että tulisin vielä etsimään häntä?

 Kiitin ovimiestä tämän avatessa oven, samalla nähden edessäni sen ihmisen jonka Rachel oli raahannut asuntooni, yrittäessään saada minut mustasukkaiseksi.
   "Mitä tuolla tapahtuu?"
Katsoin ovimiestä joka pudisti päätään.
   "En päästänyt ukkoa sisälle, kun oli niin juovuksissa. Joten tämä ahdistelee tuota koditonta tyttöä. Olen kolmesti häätänyt ukon, mutta aina se palaa tytön luokse."
Katsoin miestä uudelleen tuntien kiukkua sisälläni.

   "Josko minä kokeilen paremmalla onnella."
   "Kiitos herra. Jos onnistut niin saat seuraavan käynnin ilmaiseksi kun tulette käymään klubilla."
Nyökkäsin ovimiehelle samalla jo huikaten miehelle. Nimeä en kun en tiennyt, joten-
   "Hoi kännikala, jätä tyttö rauhaan!"

    "Ketä kutshut kännik-k-"
Miehen sanat tarttuivat tämän suuhun kun tämä kääntyi. Tämä siis muisti, hyvä!
   "Sinua! Ovimies juuri kertoi että ahdistelet tätä tyt- naista. Eikö sana mene perille vai oletko kuuro?"

 Mies käänsi päätään minusta poispäin. Pelkäsikö että kävisin nyt tähän käsiksi kun viimeeksi päästin tämän niin helpolla? Asia huvitti. Toki voisin sen tehdä, mutta asiat piti laittaa tärkeysjärjestykseen.
Käännyin katsomaan heikompaa osapuolta.
   "Oletteko kunnossa neiti?"

 Seuraavat sanat takertuivat kurkkuun, ei voinut olla! Vai voisiko? Mutta miten- miksi-
   "Allison?"
Näin sivusilmällä kuinka tämän ahdistelija liukeni paikalta, nähdessään tilaisuutensa koittaneeksi. En välittänyt, se mikä minua kiinnosti oli edessäni.

     "Devon?
Allisonin ääni oli hiljainen mutta soinnukas. Kuin tuuli tullen ja mennen mutta jääden kaipaamaan tämän sanoja uudelleen. Miten siitä kimeästä pullukkaisesta tytöstä oli tullut näin hento, viaton ja- ja- niin... mitä?
En löytänyt sanoja.

    "Mitä teet täällä?"
Siinä se oli jälleen, kylmät väreet pitkin kehoa kun Allison puhui. Tiesin että minun pitäisi sanoa jotain, mutta mitä? Miten voisin kun halusin kuulla tämän tarinan! Halusin kuulla mitä tälle kuului, missä tämä oli ollut ja mitä tämä teki täällä. Samassa ovimiehen sanat paiskautuivat tietoisuuteeni.       "Koditon."

 Allison oli koditon! Miten rikkaan perheen lapsesta voisi tulla koditon!?
Silmäni laajenivat tajutessani että tiesin tämän asian, mutta Allison ei tiennyt että minä tiesin. Siinä seisoin, aivan hiljaa kuin joku vajaaälyinen taukki. Taukki.. sitä olin ollut! Muistuen vuosien takaa teko, jonka olin tälle tehnyt. Tiesin vain yhden sanan minkä voisin tälle sanoa, toivoen että tämä antaisi vielä sen jonain päivänä minulle.
   "Anteeksi."

 Allison katsoi minua hetken aivan hiljaa, vakavana. Toistin uudelleen sanani.
   "Anteeksi Allison. Olen katunut sitä mitä tein sinulle kaikki nämä vuodet. Tiesin että tein väärin sillä hetkellä sitä kun tein ja-"
   "Kaikki hyvin Devon. Annan anteeksi."

    "Noin vain?"
Allison jo vähän hymyili, joka oli kaunista katseltavaa.
   "Noin vain, annan anteeksi. Mutta mitä teet täällä?"
Katsoin ympärilleni, samaa voisi sanoa Allisonista jos ovimiehen sanat olivat totta.

   "Asun tässä lähistöllä ja olin kävelyllä. Entäs sinä?"

 Nyt Allison meni vakavaksi. Asia oli kiperä tälle selvästi.
   "S-sama juttu. Lähistöllä. Jalkoja alkoi särkeä niin pysähdyin tänne, kun se ilkiö alkoi härnätä. Kiitos muuten avusta."
Allison ei vieläkään osannut pidättää punastumistaan, vaan tämän posket lehahtivat syvän punaisiksi. Toisin kuin sisäoppilaitoksessa, nyt katsoin kiehtovana tätä värien kirjoa joka vaihtui tämän poskilla. Miksi en tajunnut aiemmin että se oli jopa osittain suloisen näköistä? Miten olin tuntenut niin suurta ärsytystä pari vuotta aiemmin semmoisesta asiasta.
   "Istuisimmeko?"

 Allison epäröi hetken mutta istuutui. Tämä oli selvästi varuillaan, kuin tietäen mitä kysyisin seuraavaksi.
   "Mitä sinulle tapahtui lähtösi jälkeen?"
Tunsin pientä syyllisyyttä niin suorasta kysymyksestä, kun Allisonin silmät alkoivat kostua ja tämä selvästi hetken ajan puri alahuultaan. Lopulta tämä huokaisi kuin voimaa siitä saaden.

    "Kuten koulu varmaan kertoi kaikille, yritin riistää henkeni sen- sen-"
Allison keräsi hetken itseään ja annoin tälle kaiken tarvitseman aikansa. Ei varmasti ollut helppoa kertoa asiaa. Läpikäydä sitä kaikkea uudestaan.
   "Anteeksi."
   "Ei mitään, ihan omaan tahtiin. Kerrot mitä haluat ja jos et halua niin älä kerro mitään."
   "Kiitos. Olet muuten muuttunut."

 Katsoin yllättyen Allisonia, minä? Muuttunut? Just.
   "Millä tavoin?"
   "Olet seesteinen, rauhallinen, ymmärtäväinen. Olit ennen.. synkempi?"
   "Voi olla. Olit kertomassa?"
   "Aa, niin- anteeksi. Taas. Eli kun vanhempani vetivät minut pois koulusta, he laittoivat minut hiukan erilaiseen oppilaitokseen. Oppilaitokseen jossa ruoka punnitaan, grammalleen."
   "Tuohan on kamalaa!"

Katsoin järkyttyneenä Allisonia, joka selvästi läpikävi kamalimpia muistojaan.
   "Sitä se olikin ja sen takia karkasin. En mennyt kotiin. Mutta sain elämäni siltä osin uomiin että sain laihdutettua. Sain tehtyä sen mitä en ollut koskaan aiemmin voinut. Opin nauttimaan liikunnasta kun opin pitämään itsestäni sellaisena kuin olin. Se on voimani lähde, jolla jaksan. Olen ihan hyvä juuri tälläisenä kuin olen."
Olin iloinen Allisonin puolesta, mutta silti ovimiehen sanat vaivasivat minua.
   "Asutko lähellä? Voisimme käydä kupposella ja vaihtaa paremmin kuulumisia?"
Allison alkoi kääntelehtiä vaivaantuneesti.
   "A-asun minä.. Melko lähellä. Nyt ei sovi Devon. O-oli mukava nähdä sinua tosin, ihan oikeasti. Minun pitää nyt mennä!"

 Allison oli noussut ja lähtenyt juoksemaan poispäin minusta, taakseen katsomatta. Niinpä tämä ei ollut nähnyt kuinka olin seurannut tätä halki melkein koko kaupungin. Aina kaatopaikan nurkille asti.
Kaatopaikan joka oli tunnettu kodittomista. Allison siis oli kuin olikin koditon. Muistuen mieleeni oma kodittomuuteni ja Madamen apu, lähdin varmoin askelin eteenpäin. Olin törmätä vanhaan kodittomaan mieheen.
   "Katsoisit minne menet!"
   "Anteeksi herra, ei ollut tarkoitus. Ette sattuisi tietämään missä Allison niminen tyttö majailee?"
   "Allison? Tuollahan se. Tyttö reppana. Tuolla edessä, tuo pahvi jonka päällä pressu. Asuu Ladyn kanssa samassa tilassa."
Koditon mies vielä jatkoi puheluaan joten katsoin kohteliaaksi kuunnella tätä.
   "Rouva on sitä mieltä että on ollut joskus aatelista sukua. Mukava tyttö se Allison- mitä haluat hänestä!?"
Ojensin miehelle setelin kiitos sanojen saattelemana. Sanomatta kumminkaan tälle miksi etsin Allisonia.
   "Satanen?! Siunausta teille!"

 Vanhan miehen huudot olivat saaneet päitä kääntymään ja niin myös Allisonin. Saavutin tämän hetkessä ja pahvin sisältä kurkisti jalkojeni juuresta vanhimmat naisen kasvot, mitä olin koskaan nähnyt.
   "Mitä teet tääällä?!"
Allison nappasi kädestäni ja veti minut pois kodittomien alueelta, lähelle kaatopaikkaa jonka suunnasta olin tullut alueelle.

 Vasta kun Allison pysähtyi, vastasin tämän kysymykseen.
   "Taidat tietää."
Allison selvästi ensin meinasi selittää jotain, mutta lopulta laski päänsä.
   "Allison, minä tiedän."
   "Ei Devon, et tiedä. Et tiedä, miltä tuntuu kun vanhempasi eivät halua sinua, laihdutat. Saat kaiken mitä toivot ja sitten menetät sen! Et tiedä miltä tuntuu asua täällä, peläten koska poliisit tulee ja hajottaa ainoan paikan, jota voit edes pienesti kutsua paikaksi jossa oleilla."

 Hymyilin Allisonille, vaikka tämä ei sitä nähnyt.
    "Tiedänpäs, karkasin oppilaitoksesta Allison. Sen takia halusin mennä kahville kanssasi.. Olisin siellä kertonut mitä minulle tapahtui sen jälkeen kun lähdit. Olin yli puoli vuotta koditon, joten tiedän miltä se tuntuu. Tiedän sen pelon, nälän. Kaiken."
Nyt Allison nosti katseensa minuun.

   "Niinkö?"

 Kerroin kaiken, kaiken mitä oli oppilaitoksessa tapahtunut. Allison oli käynyt oman pahimman muistonsa läpi kertoessaan sen minulle. Eläen sitä osittain vieläkin. Oli minun vuoroni kertoa omani. Kerroin myös mitä tein työkseni, sekä sen että halusin auttaa Allisonia.

    "En voi ottaa vastaan almujasi! En vaan voi! E-en-"
Allison haukkoi itkuisen oloisena samalla pyörittäen päätään.
   "Miksi et? Eikö kukaan ole koskaan auttanut pyyteettömästi sinua? Oletko koskaan ottanut apua vastaan?"
Allison pudisteli päätään.

   "Minua auttoi Madame. Sain apua silloin kun sitä eniten kaipasin, nyt on minun vuoroni tehdä sama palvelus sinulle. Ota apu vastaan Allison. Anna minun auttaa sinua niin että pääset takaisin jaloillesi."
    "En osaa pitää mistään kiinni, miten voisin ottaa sen mitä ikinä olet antamassa, jos en osaa siitä pitää kiinni? Olen pahoillani Devon, mutta täällä on hyvä. Täällä en voi tuottaa kenellekkään pettymystä."

"Petät itseäsi."





Tähän onkin hyvä jättää tämä osa..
Kuvia tuli niin paljon kun tätä osaa on hauduttu sellaiset kaksi vuotta päässä että nyt kun se pääsi ulos sieltä niin siitä tulikin enemmän mitä luulin.. =P
Seuraavassa osassa sitten selviää miten Allison ottaa Devonin toteamisen ja miten tästä sitten eteenpäin.
Mutta Allison tosiaan tuli takaisin!! Ensin meinasin vain ohimennen pitää häntä tarinassa mutta en voinut jättää häntä lihavaksi! En vaan voinut kun tykästyin häneen! Eli ei ole minun tekemä vaan ihanan theron, joka teki hahmon tosiaan yli kaksi vuotta sitten! Kiitos, kiitos. kiitos! <3

Kommentit tervetulleita. =) <3