Kolme vuotta
eteenpäin..
Aika oli
mennyt siivillä! Toby oli käynyt joki ikisen lomapäivänsä luonani ja muuten
tämä oli viettänyt teini-ikänsä Charlotten kanssa. Tässä oli vielä paljon
vanhoja piirteitä mutta muutoksia tässä oli myös tapahtunut. Devon ei ollut
enää tunkeilija tai mikään muu, mutta veljeksikään tämä ei häntä kutsunut. Nyt
Devon oli pelkkä Devon Tobylle ja minusta se oli jo todella suuri positiivinen
muutos entiseen.
Devonin
kanssa meillä oli harjoittelut siirtynyt uima-altaasta jo takigiin. Tämä oli
osoittanut poikkeuksellisen nopeaa oppimiskykyä josta varmasti Fyldrin olisi
ylpeä myös.
”Shisei”
Olimme
olleet koko aamupäivän takigin edessä, hiki kimmelsi Devonin otsalla kun tämä
otti asentonsa valmiina kuulemaan seuraavan käskyni.
”ikioi,
tataku!”
Devon otti
iskunsa jälkeen takaisin alku asentonsa ja hiki tämän otsalla jo suorastaan
valui jolloin tämä pyyhki sitä hihaansa.
”Uudestaan”
Kun tämä oli
hetken ollut asennossa ilman liikettä aloittaakseen uudestaan iskunsa, Devon
nousi pystyyn katsoen minua suoraan silmiin. Miten paljon tämä oli siitä
hiljaisesta nuoresta pojasta kasvanut nuoren miehen aluksi. Tämä ei vältellyt
katseita vaan päinvastoin, vaati katsetta kun tälle puhuttiin. Tämän katse oli
jopa niin läpitunkeva että jopa minulla oli välillä vaikeuksia olla tuntematta
hermostuneisuutta sitä kohtaan, se jos mikä oli tämän vahvuus ja Devon tiesi
sen.
”Olemme
tehneet tätä koko aamupäivä, eikä-”
Tämä oli
niitä harvoja kertoja kun Devon hankasi vastaan. Siitä yleensä tiesi että tämän
mitta alkoi hiljalleen täyttyä. Tämän mitan yleensä täyttyessä tämä vain veti
tunteensa sisäänsä ja lähti sisälle, mutta tiesin että pystyisin vielä
vaatimaan tältä enemmän.
”Uudestaan!”
** ** **
Puoli tuntia
myöhemmin
Cameron oli
vilkaissut shakkipöydän luota meitä jossa oli pelaamassa Tobyn kanssa. Cameron
kun tunsi Devonin paremmin kuin yksikään muu ihminen maapallolla ja tämä tiesi
että Devon oli räjähtämis pisteessä.
Silti Devon
oli pitänyt kiukkunsa ja aloittanut uudelleen.
”Uudestaan..”
”Vitut!
Piiskaat minkä kerkiät pelkästä nautinnon ilosta! Olen hikinen, väsynyt ja
eniten olen vitun kipeä etkä edes sitä huomaa sadistisen tyydytyksen tuomasta
nautinnosta! Nyt riitti!”
Devon oli
lähtenyt kävelemään ripein askelin pois luontani, sillä itse olin jähmettynyt
tämän raivosta. Vihdoin, vihdoin näin tämän toisen puolenkin luonteesta ja
vihdoin tämä pisti kampoihin niin kuin tämän kuuluisi! Tobyn kohdalla olin
yrittänyt opettaa tätä nöyremmäksi, mutta Devonin kohdalla tilanteeni oli ollut
päin vastainen. Tehtäväni tämän kanssa oli ollut kokoajan saada tämän
luonteeseen lujuutta että tämä sanoisi, myös ei.
”Devon”
Devon
kääntyi Cameroniin portaissa vihaisesti tällekin purkaen.
”Ei Cam!
Vitut sun puheista myös! Toit mut tänne suojelukseen! Vitut tää sellaista ole
ollut! Vankileiri jossa töiden sijaan piiskataan mun mieltä ja jo aika pitkän
aikaa myös mun kehoa! Oon saanu tarpeekseni teistä molemmista!”
Cameron oli
astunut askeleen taaksepäin, jolloin olin vihdoin ottanut askeleet tämän
vierelle.
”Vihdoin..”
”Jep, anna
minä menen..”
Annoin
Cameronin tämän pyynnöstä mennä Devonin perään. Cameron oli tietoinen mitä olin
ajanut kaikki nämä vuodet takaa teoillani mutta Devonille tällä ei ollut lupaa
sitä kertoa, ei ennen tätä päivää.
Devon oli
pysähtynyt Cameronin onneksi lammen reunalle rauhoittamaan mieltään kuunnellen
vesiputouksen kuohua ja hieroen kipeitä rystysiään.
”Dev?”
Devonin
kääntyessä, Cameron sai huomata että tämä oli selvästi jälleen rauhoittunut
hitusen niin että tämän kanssa pystyisi keskustelemaan.
”Kai tiedät
että päästelit aika kovia sanoja tuolla?”
”Entä
sitten? Olitte molemmat ansainneet sen.”
”Se on kyllä
totta, mutta kai tiedät että Jared halusi juuri tuon omaa puoltaan pitävän
Devonin nousevan esille? Hän ei pysty lähettämään sinua sisäoppilaitokseen
turvaan jos et pidä puoliasi.”
”Tiedän.”
”Hetkinen!
Se on ollut kokoajan sinun suunnitelmasi! Eikö olekin ollut!? Olet pidätellyt
itseäsi ettet pitäisi puolia jotta et joutuisi lähtemään!”
”No totta
helvetissä! Luuletko että haluan lähteä?! Luuletko että haluan mennä jonnekin
laitokseen jossa en tunne ketään ja jättää sinut tänne?”
”Devon!
Lupaa minulle, tuli mitä tahansa! IHAN MITÄ TAHANSA, sinä pysyt siellä!?”
”Mitä
tarkoitat tuol-?”
”Lupaa
minulle DEV!”
Devon oli
luvannut jonka jälkeen Cameron oli huokaissut syvään, halannut veljeään ja
kääntynyt lähteäkseen pois.
”Rauhoittele
itseäsi ja tule sen jälkeen tuonne ylös. Tobyn lähtö Ranskaan on tullut, hän
lähtee huomenna.”
Devon
tuijotti pitkään hiljaa Cameronin loittonevaa selkää hämmennystä sisällään
täynnä, jonka jälkeen otti puun juurella nojaavan onkivavan syvään huokaisten.
”Tiedän.. se
tässä pahinta onkin..”
Devon oli
ollut aikansa lammen juurella kun tämä tunsi että hänen vierelle tuli joku. Se
joku ei ollut Cameron sillä sivukulman profiili oli aivan liian hintelä. Tulija
oli Toby.
”Sopiiko
tulla?”
Devon
vilkaisi hämmentyneenä Tobya joka taas katsoi toiseen suuntaan kohti toista
onkivapaa.
”Ilman
muuta, varsinkin jos otat tuon toisen vavan ja ongit kanssani illallisen.”
Toby ei
ollut koskaan aiemmin tullut vapaaehtoisesti Devonin seuraksi, joten kun tämä
teki työtä käskettyä ja otti onkivavan käteensä, Devon tuijotti aikansa tämän
madon pujottamista.
Siinä he
olivat, velipuolet jotka eivät osanneet olla toistensa seurassa.
”Se on siis
jo huomenna?”
Devon oli se
joka rikkoi hiljaisuuden.
”Jep.. Tosin
tekisin mitä vain että saisin vaihtaa rooleja kanssasi. Olet saanut näiden
vuosien aikana laatuaikaa Jaredin kanssa ja nyt joudun toiselle puolelle
maapalloa. Ei tämä välitä missä menen ja mitä minulle kuuluu..”
”Ei muuten
pidä paikkansa.”
Toby käänsi
katseensa Devoniin hämmentyneenä.
”Mitä
tarkoitat?”
”Sitä että
tämän kolmen vuoden aikana olen joutunut paikantamaan sinua joka ikinen päivä
kun et ole ollut täällä käymässä. Kyllä se vanha ukko välittää susta, sillä
vain on omanlainen tapansa näyttää se. Susta se yritti hälventää
puolustuskannalla olevaa luonnettas kun mulle se sitä yritti antaa sitä, vaikka
olen osannut kaikki nämä vuodet pitää puoliani, en oo vaan viittiny.”
Molempien
kasvoille nousi vääristynyt ja tuskainen ilme.
”En tiiä
susta Devon mut tää on musta niin vääristynyttä..”
”Sinäpä sen
sanoit.”
Aika kului
mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään poistuakseen paikalta. Siinä he olivat,
ensimmäistä kertaa tekemässä yhdessä jotain, viettäen laatuaikaa keskenään.
Lopulta
Devon purskahti nauruun.
”Mitä?”
”On tääki,
me oltais kaikki nää vuodet voitu olla näin mut kumpikaan ei antanut
luonteelleen periks ja antaa toiselle voittoa. Meissä taitaa sittenkin olla
enemmän yhteistä kuin uskois.”
Toby
katsahti Devoniin joka hymyili veitikkamaista hymyä, joka myös tarttui Tobyyn
joka myös alkoi hymyillä poikamaista hymyään.
”Totta. Sori
se eka vuos.”
”Ääh, antaa
menneiden olla. Kunhan lupaat soittaa mulle sinne kouluun Ranskasta?”
”Todellakin.”
Se oli ollut
heidän viimeiset kahden keskiset hetket keskenään ennen Tobyn muuttoa Charloten
kanssa Ranskaan.
Pojat olivat
jo seitsemäntoista mutta silti alaikäisiä joten heidän täytyi vielä asua kotona
tai sisäoppilaitoksessa jonne Devon oli seuraavana päivänä ilmoitettu.
** ** **
Seuraavat
viikot olivat menneet siivillä ja aina kun olimme saaneet mahdollisuuden,
olimme Cameronin kanssa menneet jonnekin nurkkaan keskustelemaan tulevasta.
”Oletko
aivan varma, se on suuri uhraus...”
”Täysin
varma Jared, hän ei-”
Cameronin
lause jäi jälleen puolitiehen tämän katsoessa eteisen suuntaan. Devon oli
jälleen paikantanut meidät kyvyllään.
”Täällähän
te ootte”
Devon tuli
luoksemme turhautuneisuutta äänessään.
”Anteeksi,
ei ollut tarkoitus. Puhuimme vain käytännön järjestelyistä muuttoasi
ajatellen.”
Devon nosti
toisen kulmansa epäileväisesti samalla myhähtäen.
”Mmh, niinpä
kai. No kaikki on pakattu jos halusitte tietää. Saitko sen vahvistuksen siitä
kuljetuksesta?”
”Kyllä.
Huomenna kello kymmenen, en valitettavasti ole silloin saattamassa joten
voisimmeko mennä terassille juttelemaan?”
Ohjasin
Devonin terassille jättäen Cameronin antamani tehtävän pariin.
”Mistä
halusit jutella?”
”Niin,
lähtösi on siis huomenna kello kymmenen. Auto on harmahtavan musta sabaru. On
tärkeää että et nouse muiden autojen kyytiin. Rekisteri numero on TYH-2568,
tarvitseeko kirjoittaa sitä ylös?”
Tiesin jo
vastauksen mutta halusin että Devon sanoisi rekisterinumeron ääneen ja
kysymyksellä oli juuri oikea reaktio.
”Ei
tarvitse, harmahtavan musta sabaru, rekisterinumero TYH-2568. Mutta mistä
moiset turvajärjestelyt?”
Kirosin
mielessäni Devonin tarkkanäköisyyttä sekä tämän päättelykykyä, mutta toisaalta olin
myös erittäin vaikuttunut ja tyytyväinen että tämä omasi moisia piirteitä.
”Ei
varsinaisesti mikään, tahdon vain että tästä edes pidät huolta itsestäsi ja
vaikka mikä tulisi niin luotat intuitioosi. Käykö?”
”Et pysty
huijaamaan, mikä on?”
Suustani pääsi
vahingossa huokaisu joten en voinut kuin kertoa osan totuudesta.
”Olen nähnyt
klaanin jäsenen kaupungilla. En muuta, tämä ei nähnyt minua ja sinähän et
kaupungilla ole ollut joten sinua ei osata yhdistää tähän paikkaan. Ei huolta,
tahdon vain että olet tarkkana kenelle puhut ja mitä kun menet sinne kouluun.”
Devon laski
päätään alas selvästi huolestuneena.
”Lupaa Devon
että käyt koulun siellä, se on tällä hetkellä turvallisin paikka sinulle. Ja
muista harjoitella, se on todella tärkeää että ylläpidät oppejasi.”
”Minä-”
”Niin?”
Devon
selvästi ei ollut vastauksiini täysin tyytyväinen mutta tämä tiesi ettei
minusta parempia saisi.
”Minä
lupaan.”
”Hienoa,
tulehan tänne.”
Että vihasin hyvästejä! Siksi en pystyisi seuraavana päivänä olla hyvästelemässä tätä, aivan kuten en ollut pystynyt olemaan Tobyn hyvästeissä.
Olin antanut
Devonille ison halauksen jonka jälkeen iltamme oli mennyt rennosti yhdessä
aikaa viettäen.
Seuraavana
aamuna harmaan musta sabarun ajaessa pihalle, pojat olivat tehneet huomaamatta
tarkastuksen rekisterinumerosta jonka jälkeen olivat ojentaneet Devonin laukut
kuljettajalle.
”Se ois
sitten menoa.”
”Muista mitä
lupasit Dev.”
”Muistan.”
Kun auto
lähti liikkeelle, Cameron jäi seisomaan portin juurelle pitkäksi aikaa, tyhjä
olo sisällään. Hänen yksi ainoa elämän tehtävä oli juuri lähtenyt kohti
tuntematonta ilman häntä, mutta Cameron tiesi että hänellä olisi vielä yksi iso
osa pelattavana Devonin suojelemiseksi.
Cameron oli
vielä portilla kun kurvasin pihalle tarvikkeiden kanssa.
”Oletko
valmis?”
”Olen,
mahtaako se sattua?”
”En tiedä,
en ole ottanut koskaan tatuointia, se kun minulle tuli luonnollisin keinoin.”
Cameron otti
toisen laatikon käteensä ohjaten samalla artistin sisälle taloon joka oli
tullut kyydilläni.
”Kiitos Tia
kun suostuit koti käynnille”
”Ei mitään
Jared. Mikäs me tänään ikuistetaan?”
** ** **
Kuukauden
kuluttua se päivä jota olimme pelänneet, oli saapunut.
”Cam! On
aika!”
”S-selvä”
”Vielä voit
perua-”
”EI! Minä
teen sen”
Klaanin
jäsenet tulivat sisälle taloon jossa Cameron oli mennyt alakerran vessatiloihin
ja minä taas mietiskelyalueen viereen tuotuun nojatuoliin. En tehnyt
liikettäkään vaan annoin mieleni käydä kaikki nämä vuodet, kaiken sen mitä olin
tehnyt ja mitä olin saanut aikaan. Mieleni oli yllättävän levollinen.
”Onko se
kauhusta jäykkänä?”
Kuului erään
vampyyrin suusta kun tämän porukan johtaja tuhahti vihaisesti.
”Ei
todellakaan, se suunnittelee jotain.. Mifra, tee pihalla skannaus taloon!”
Johtaja
kääntyi muihin kun tummaihoinen Mifraksi kutsuttu vampyyri lähti pihalle
tekemään skannaustaan.
”Te muut,
menkää joka ikiseen huoneeseen ja käykää ne läpi, yksitellen! Kaadatte ja
kaivatte kunnes ton poika löytyy!”
”EI!”
Nyt nousin
ripeästi, kuten olimme Cameronin kanssa sen suunnitelleet. Yllätyksekseni niin
tehtyäni, säikäytin vampyyrit liikkeelläni.
”Mutta sehän
puhuu ja elää! Hyvää päivää Jared Quint, missä poikasi Toby on? Äläkä ala
selittämään ettei sinulla ole poikaa, sillä silloin teet tämän kivuliaaksi
itsellesi ja turhan inhottavaksi minulle. Tarkoittaen että tämä ystävällisyys
joka minusta huokuu nyt, on kohta tipotiessään.”
”En anna
häntä teille. Turha luulla”
Johtaja
nauroi samalle kurottuen minua kohti samettisesti puhuen.
”Ja minäkö
antaisin sinulle vaihtoehtoja? Tso tso.. mietihän uudestaan.”
”Isä, älä..”
Johtaja
pyörähti ääntä kohti samalla tyrkäten minua edelleen.
”Kuka hitto
sinä olet?!”
Muut
vampyyrit näyttivät olevan valmiina hyökkäämään Cameronin kimppuun johtajan
niin käskiessä.
”Sinuna
pitäisin nuo alaisesi kurissa jos haluat saada minut mukaasi.”
”Ja kukahan
hitto sinä oikein olet?!”
Katsoin
vampyyrien johtajaa joka vaikutti olevan täysi uuno jos noista puheista ei
tajuaisi mitä Cameron yritti ajaa takaa. Tehden tälle selväksi kuka Cameron olisi,
käännyin tämän puoleen äänessä todellista huolta tämän turvallisuudesta, sillä
olin aidosti huolissani.
”Shh.. pidä
suusi kiinni ja mene huoneeseesi!”
Vampyyrin
johtaja vilkaisi minua jonka jälkeen katsoi uudestaan Cameronia.
”Kerro
nimesi poika!”
”T-Toby
Quint.”
Muut
vampyyrit kohahtivat ihastuksissaan kun johtaja taas katsoi ensin innoissaan
Cameronia, mutta hetken päästä laskien päästään aurinkolasinsa näyttäen
silmiensä värin siristäen silmiään.
”Miten
tiedämme että olet kuka väität olevasi?”
”Jean! Hän
sanoi olevan Quintin viimeinen jälkeläinen! Otetaan se ja mennään!”
”Hiljaa!
Noh?”
Katsoin tuskaa
sisälläni täynnä Cameronia, tämän tekemästä uhrauksesta pitääkseen Devonin sekä
oikean Tobyn turvassa. Samassa näin kuinka tämä katsoi minuun jolloin
ensimmäistä kertaa näin tämän kyvyn toiminnassa.
”Olen Toby
Quint, Quintin suvun viimein perillinen. Erikoiskyvystä olevan merkin kantaja,
kuva on kyljessäni. Tässä.”
Kuva oli
lohikäärme jossa keskellä kulki kiinalaisia kirjaimia, suora kopio Devonin
merkistä.
Tunsin
kuinka kaikki muistot oikeasta Tobysta katosivat ja Cameronin ottavan tämän
paikan poikanani.
”Onko se
totta?!”
Jeaniksi
kutsuttu johtaja kääntyi minua päin jolloin tuijotin tätä tuskaa täynnä. En
tahtonut antaa heille poikaa. En vaikka se olisi viimeinen tekoni.
”En anna
teidän viedä häntä! Hän on poikani! Ottakaa minut hänen tilalle! Minä- aah!”
Kertoja
vaihtuu..
Jared oli
puhuessaan yrittänyt puolustaa Cameronia jolloin Jeaniksi kutsuttu porukan
johtaja oli nopealla liikkeellä tehnyt hyökkäyksen turhaksi, katkaisten samalla
Jaredin kaulan.
”Hemmetti!”
Jean kirosi
samalla kun suoristi itsensä. Jared oli kerinyt iskeä tätä kasvoille niin että
tämän kasvot olivat hetken aikaa vääristyneet. Tämän leuka oli mennyt pois
paikoiltaan, kenties jopa murtunut.
”Näetkö nyt
mitä käy jos käy meitä vastaan poika?”
Cameron
tuijotti kauhuissaan Jeania joka oli laittanut leuan oikomisen jälkeen
silmälasinsa takaisin paikoilleen.
”Älä pelkää,
en käytä kykyäni sinuun, jos olet siis kiltisti.”
Muut
vampyyrit rupesivat nauramaan Cameronin ympärillä eikä tämä uskaltanut enää
katsoa yhtäkään heistä.
Niinpä tämä
laski katseensa maassa makaavaan Jarediin tuntien surua. Asiat eivät olleet
menneet niin kuin he olivat toivoneet, kaukana siitä.
”Poika!”
Cameron
kohotti katseensa ylöspäin juuri ajoissa, kun esine lensi häntä kohti.
”Laita se
päällesi!”
Cameron
tuijotti pitkään rannerengasta hämmentyneenä.
”Tervetuloa
Munron klaanin orjaksi.”
Itken tällä
hetkellä verta.. välttelin tämän osan tekemistä kuin ruttoa.. itkettää niin
paljon, Jared on jostain syystä ollut kovuudestaan huolimatta yksi lemppari
perijöistäni ja nyt hänen tiensä päättyi näin..
Cameron
joutui tosiaan aikamoiseen kiipeliin, mutta se nähdäänkö häntä enää.. no se
riippuu miten asiat tarinassa etenee..
Tobya emme
välttämättä enää näe, kun tämä on Ranskassa mutta katsotaan.. koskaan ei voi
sanoa että ei koskaan tule näin tapahtumaan.. paljon voi suunnitelmissa muuttua
asiat mutta tällä hetkellä annamme hänen olla siellä ja saatte omissa
ajatuksissanne miettiä mitä hänelle siellä tapahtuu..
Eli nyt
jätimme tämän paikan taaksemme ja seuraavaksi lähdemme tietty seuraamaan
Devonin elämää sisäoppilaitokseen. Se miten siellä asiat lähtee sujumaan, no
sen näette sitten seuraavissa osissa.
Kommentit ja
mielipiteenne ovat jälleen tervetulleita! <3
ps. Mitä seuraavaan osaan muuten tulee niin lavastukset ovat todella pahasti kesken ja pitäisi vielä tusina hahmoja luoda joten en uskalla sanoa milloin tulee sitten ulos, mutta yritän saada sen valmiiksi vielä tämän vuoden puolella teille. :)
